Part 6
Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.
Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli kuollut! -- Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se oli varmasti jotakin kauheaa. -- Ja tuosta toisesta Christophesta ei koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? -- Tämä ajatus rasitti hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan hiljaa. -- Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä:
-- Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi:
-- Kuka?
-- Pikku poika... joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi ääntään.
Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti:
-- Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän.
Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken hiljaisuus; sitten äiti sanoi:
-- Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni... Nuku nyt rauhassa... Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä.
Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? -- Hän kieriskeli kauan vuoteessa saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. -- Hän nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut.
Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen asia. -- Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni kaikui:
-- Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut.
Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä:
-- Kyllä, isä.
Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien:
-- Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä pahoillasi?
Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi:
-- Hyst, anna hänen nukkua!
Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. -- Hän pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle:
-- Tuolla lapsella ei ole sydäntä.
Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä kuolen varmaan!..." Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut heitä herättää.
Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa..." Sattumalta oli hän saanut kuulla sanan angiina... "Hyvä Jumala, ei vielä..."
Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma... -- Lisäksi ei tämä tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa rukoilemassa... Hyvä Jumala, miten surullista!... Sen lisäksi ei ollut liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! -- Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää..." -- hän aprikoi hetkisen -- "... ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." -- Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan kaksitoista... kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut.
Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; -- sen paransi vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru.
Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki...
Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, -- Tuhat ja yksi Yötä, -- josta ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan...
Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa olla yksin! -- Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai tuosta toisesta? -- Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, vetävän luokseen... kaukaa... yhä kauempaa, noista salaperäisistä olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat... Nyt ne ovat menneet!... Ei, ne humisevat vielä... Pieni siipien rävähdys... -- Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä!
Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. -- Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. -- Ja toisinaan jälleen hän löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään...
Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen...
Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli hyvällä tuulella, hän nauroi.
-- Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan?
Sepä kysymys!... Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä kiitollisuudesta paisuvin sydämin.
Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan päässä pyöri.
Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, jos se vain on voimakasta, -- joka ei eroittele toisistaan Brahmsia eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta maasta.
Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" -- ja se teki hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. -- Nuo kunnon poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku poika.
Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat pyöristettyjä..." Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan.