Part 5

Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin ukin kertomusten sankarina.

Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä peloittaa.

-- Isä, isä! huudahti hän.

Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin:

-- Isä, hyvä isä, vastatkaa!

Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.

Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.

Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli hän häntä sylissään, alkaen veisata: _De profundis_. Christophe ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, -- kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä olisi kukaan uskonut:

-- Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän.

Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla.

Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, -- joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä hän koskaan mitään oppinut, -- vihjasi loukkaavasti, samassa, kun Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn.

Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, -- ja tämän teki hän hyvin huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet pistettiin pimeään putkaan. -- Jonkun hetken päästä löysi opettaja hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä.

Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin.

Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut hänelle.

Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, -- sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat häntä aivan kuin tauti.

Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä.

Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta taakseen mennessään portaita alas.

Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa.

Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen valokuvat, -- ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa syntymä- ja kuolinvuodet. -- Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät uneksivan lapsen sydämessä.

Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos _se_ tulisi. -- Mikä? -- Sitä hän ei olisi voinut sanoa. _Se_, kauhea. -- Ovet olivat huonot eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään tapauksessa pääsisi yli muurin: _sitä_ ei saanut tehdä.

Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. -- Niiden vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. -- Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat.

Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: -- Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. -- Hän oli yksin jossakin kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, _mikä_ sieltä pyrki sisään. -- Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin mielettömät. -- Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin näkymätön oli hänen _ympärillään_. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään päästä kauhustaan.

Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat tiedottomasti.

Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin kauhea eräille heistä!... Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä.

Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman.