Part 4

Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin häntä oli neuvottu kysymään.

-- Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? -- matki pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. -- Onko hän äitisi? Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä.

Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan.

Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta naista kiitteli.

Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin lammas teurastuspenkille.

He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt hame ja paljaat sääret.

Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi:

-- Katso, nuo ovat minun!

Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja kieltävästi päätänsä.

-- Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra.

Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, -- Christophe kuuli sen, -- että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. -- Hänen mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja siinä hän oli oikeassa. -- Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä.

Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut kuolla! -- Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!... Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli repeytynyt, -- se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle kukkalavaa.

Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli kiusattu epätoivoon.

Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon.

Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta.

Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne tahansa, eikä tulla koskaan takaisin.

Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior.

Christophe ei vastannut.

-- Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt?

Christophe vaikeni itsepäisesti.

-- Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä?

Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, -- tai luultavasti jo ennenkin, -- niin ankaria puusteja, että ne olisivat kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman illallista.

Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, -- senkin hän tunsi polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, -- vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin.

Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.

Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse todellisuutta.

Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. -- Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. -- Tyttö tuli sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti lohdutetuin mielin.

Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen.

Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi huolettomasti:

-- Yksi vain, äiti.

Louisa tuli hiukan levottomaksi.

-- Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin.

-- Ei kiitos, yksi ainoastaan.

-- Eikö sinulla sitten ole nälkä?

-- Ei, ei ole oikein nälkä.

Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän:

-- No, ota vielä tuo!

-- Ei kiitos, äiti.

-- Mutta oletko sinä kipeä?

-- En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä lopuksi:

-- Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe.

Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, -- jos hän vain siihen saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!...

Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan epätoivon vimmalla.

-- Minun pikku poika-parkani!...

-- Äiti, rakas äiti!...

He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa.