Part 3

Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää välinpitämättömältä.

Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, -- ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, -- kunnes vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! Sinähän päryytät korvat halki!" -- Christophen hengitys aivan katkesi; hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta.

Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. -- Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää enää."

Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: "Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin kuoliaaksi..."

Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot...

Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin rauhoittava tuuli koko elämän iän!... Myöhemmin tehdyt matkat, suuret kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni...

Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa... varmassa turvapaikassa kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli... Tuli loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta...

Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen:

-- Aiotko kuristaa minut?

Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, kaikki on kaunista... Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä... Ollapa sankari niinkuin he... niin, hänestä tulee... hän on...! Ah, miten hyvä on elää!...

Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku voimilla...

Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä.

II.

Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin.

_Dante_, Kiirastuli I.

Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; sellaisiin oli hän ollut aina valmis, -- hän oli näet peijakkaan tappelunhaluinen, -- mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin istutetut puutarhat kuvastelivat _Vater Rheinin_ vaalean vihreihin silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää.

Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten kiittämättömyyttä.

Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan _Missa solennis_, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? -- Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja säveleitä.

George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." -- Vanha Jean-Michel kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa.

Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! -- Keskelle matkaa pysähtynyt luonne.

Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä ajatteli.

Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön.

Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, -- järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, -- hän heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, -- ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan.

Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat.

Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan Christophen hoitoon.

Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä.

Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen:

-- Poika-rukka, olet sinä vain saamaton.

Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta.

Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu.