Part 2

Kellot... Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon murheita, niin monia ilon juhlia! -- Ja kun kamarin perukasta ne kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen sitä hallita, -- koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan hänen: -- kaikki on hänen. -- Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä... Hän väsyy, hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii piiloon!... Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa...

Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse pilvien suuret varjot vaeltavat...

Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää polkunsa päivien sokkeloissa.

Aamu... Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: "Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään hymyilemästä. He supattelevat yhdessä... Yhtäkkiä isän kiukkuinen ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään... Haudan hiljaisuus.

Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: "Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?...

Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan...

Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.

Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa... Hän nukahtaa hiljalleen.

Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa.

Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." -- Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain välissä. -- Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun hänen näytelmäänsä esitetään.

Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi.

Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai antaa niiden tapella. -- Entä muu ruumis sitten!... Hän tutkii edelleen kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti.

Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti.

Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle tolalle.

Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli.

Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille.

Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa sadussa tapahtui...

Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, -- muutaman porrasaskelman matkalla.

Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään.

Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan.

Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?"

Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, -- Jumala ties, mistä syystä? -- muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia.

Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", -- tai: "Kunnia on kalliimpi elämää", -- taikka: "Parempi on olla hyvä kuin paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä.

Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, -- nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, -- niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. -- Mutta Christophe vaati häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä.

Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, -- halvempiin ei hän olisi alentunut. -- Hän kutsui keisaria nimillä: kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea tepsuttelivat.

He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä ihmeellisiä tarinoita; -- nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.

Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa alkavat räpyttää, hänelle tulee uni... Hiljaisuus... Lehdet värisevät ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki vaikenee... Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen... Vuosisadat ovat kulkeneet hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun toiseen päähän.

Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.

Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty.