Part 11
Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, -- _Hof Musicus_.
Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä lupaa.
Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei _trio_ ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan.
Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin Melchior tahtoi sanoilla:
"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, -- _Knecht und Musicus_..."
Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen.
Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: "Minun rakas pikku Christopheni!..." Sitten hän katosi nopeasti, aivan kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa.
Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti.
Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, nukkuiko hän, -- ei, hän ei nukkunut. -- Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!... Ah, sitä tuskaa!... Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!... Kärsimään! Kärsimään yhä!... Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista kärsiä, kun on väkevä!...
Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja huudahti:
-- Kuka siellä on?
Äiti supatti:
-- Hyst, lapsukainen uneksii.
He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei pimeyteen.