Part 10

Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. Hän vihasi Gottfriediä. -- Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; -- sielunsa syvyydessä tiesi hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut.

Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma... Minä pidän tästä."

Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; mutta siinä ei ole mitään sisältöä." -- Koskaan ei hän tahtonut olla läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan pujahti hiljaa pois. Hän sanoi:

-- Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa.

Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen tarkasti vaarin.

Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että "saadaanpa nähdä..."; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei tiennytkään, miksi.

Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille _Lapsuuden Ilot_. Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään hukkaamatta: _pro primo_: laadittava virallinen anomus herttualle; -- _pro secundo_, julkaistava sävellys; -- _pro tertio_, järjestettävä konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa.

Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; -- Melchior ärjyi; Jean-Michel kuohui; -- ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: -- silloin ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; -- ja koko asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä.

Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista:

"_Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen Armollinen herra!_

"Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' -- 'Kuusi-vuotias! ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta sanoisivat taiteen oppineet miehet?' -- Minä epäröin. Minä vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: -- Minä tottelin. Minä kirjoitin.

Olisiko minulla nyt,

_oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_

olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?... Olisiko minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?...

Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla.

Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os hyvyydessäsi,

_oi, Sangen ylhäinen Korkeus!_

silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan!

_Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin palvelija_,

Jean-Christophe Krafft."

Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.

Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi avustajaksi _Hof Musik Vereinin_; ja koska näiden ensimäisten toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen _Lapsuuden iloja_. Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden vuoksi, -- Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, -- vaan ajan niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". -- Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. -- Nuottivihkon kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin.

Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja pöydässä sai hän parhaat palat.

Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä.

Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi.

Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. _Hof Musik Vereinin_ orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi kiireestä kantapäähän. -- Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen viimeiset neuvot.

Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille kulissien takaa.

Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään.

Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista.

Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään _Lapsuuden ilot_. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä hurjemmin hän juoksi.

Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan.

Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle.

Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. -- Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja sanoi raskaasti huokaisten:

-- Minä olen punainen, minulla on niin kuuma.

Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään vastenmielistä.

Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden ystävättärensä korvaan:

-- Minäpä kerron teille salaisuuden.

Neiti nauroi ja kysyi:

-- Mikä se on?

-- Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis _trio_, joka on minun _minuetossani_, siinä, jonka minä soitin... Muistatteko?... -- (Poika hyräili hiljaa _trion_.) --... Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä kerro?... -- (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti.