Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE I

Sarastus

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I.

"Kuink' auetessa usmain kosteoiden ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän kuvastin ensin himmeästi kiiltää"...

_Dante_, Kiirastuli, XVII.

Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja tympeä ilma.

Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän hyväilee silmin lastaan, -- kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.

Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei voi ymmärtää!... Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja...

-- Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.

Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.

Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön. Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.

-- Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä sellaisia.

Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:

-- Nostakaa se minulle.

Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:

-- Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa huutaa.

Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja murahteli:

-- Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.

Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan:

-- Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet ruma, ja miten minä rakastan sinua.

Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. -- Hyvä, tyttöseni, sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin että hänestä tulee kunnon mies.

Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen. Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti:

-- Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies.

Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä:

-- Kuinka miehesi ei ole täällä?

-- Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on harjoitus.

-- Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen tavallisia valheitaan.

-- Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.

-- Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla äänellä, hieman hämillään:

-- Onko hän sillä päällä... taas?...

-- Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.

Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.

-- Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.

-- Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.

-- Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.

Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän jälleen aterioimaan.

Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin tällöin suuttumus:

-- Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. -- Mutta sinä, sinäkin, etkö sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! Pidättäisit häntä kotona!...

Louisa itki yhä katkerammin.

-- Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena mahtaa hän nytkin ilmestyä... Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.

Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.

-- No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa hillitsi itsensä ja koetti hymyillä.

-- Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi häneen:

-- Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.

-- Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida minua. Hän katuu nyt sitä.

-- Ja mitä katumista siinä?

-- Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli hänen vaimonsa.

-- Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan pahoillani. Sellainen poika kuin hän, -- sen saatan rehellisesti sanoa, ethän sinä siitä pahastu, -- poika, jota minä olin kasvattanut niin suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, -- hän olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! -- Mutta sinä tiedät hyvin, etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää kunniallisesti.

Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:

-- Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.

Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, -- ja vaikeni.

He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.

Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja _Hoftheaterissa_; ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään tällaisiin naimisiin, -- kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, -- sillä olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen oppilaansa pään pyörälle, -- kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?

Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, -- "varattu mies on kahden veroinen", sanoo sananparsi... -- He väittävät, ettei heitä koskaan voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin kuin aistit, -- salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, -- tietämättä itsekään, miksi, -- antaakseen hänelle iäksi kätensä.

Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja muut anastivat hänen paikkansa.

Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.

Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä nykyisiä ja menneitä surujaan.

-- Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti. Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.

-- Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.

-- Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.

-- Miksikä niin?

Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei vastannut. Vanhus jatkoi:

-- Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?

-- No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä en tahdo. Menkää nyt vain!

Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:

-- Olkoon sitten niin.

Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi Melchiorin mennä yksin sisään...

Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. -- Kärsivä mies voi lievittää vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, eroittaa sen itsestään. -- Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa ennenkuin on kaluttavansa kalunnut.

Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja:

"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, kullannuppuseni"... Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi rauhoittaa...

Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen huolettomasti huokaisten.

Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa viereen.

Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; ja hän itki häpeästä.

Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää.

Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, -- hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia.

Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, unta... -- Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö... -- Ja keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, -- ja lisäksi hänessä itsessään löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, mitä on olemassa...

Kuukaudet menevät... Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.

Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään päällä...

Virta... Kellot... Niin kauas kuin lapsi muistaa, -- loitoimpiin aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, -- aina laulaa niiden syvä ja tuttava ääni...

On yö, -- hän on puoleksi unessa: -- Kalpea valo kuultaa ikkunaruudusta... Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla...