Part 2

»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi, epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin, vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit. Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin, missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa, että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä, vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa. Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»

»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä äänellä.

»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt», vastasi Annastiina.

»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»

»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki pari muutakin lisäksi.»

»Ketäs ne ovat?»

»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava vielä Kuorelahden Kalle.»

»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin suosioon?»

»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi... Älä!»

Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.

»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia, voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen olisi painava pakko, niin... Voi voi... mitä minä nyt!»

»Mitä voi voi?... Puhuitko sinä nyt itsestäsi?»

»Ei, ei — en minä mitään... Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»

»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan, leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»

»Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri.

»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole edes kirjelippua lähettänyt?»

»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita», sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen ollut tehtaan työläisenä.»

»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»

»Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.»

»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi paikka kuin tämä Mäntylän mökki?»

»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se — hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»

Annastiina nosti päänsä pieluksesta.

»Että kuin...? Mitäs sinä puhut nyt?»

»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää voinut kääntyä takaisin.»

Mummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa.

»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin, että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee niin ruumiin kuin sielun.»

»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä pyykissä ollut.»

»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt tulit takaisin?»

»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä, heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani, ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.

Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»

»Ensi yönäkö jo!»

»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan, olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»

»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin. Miksi et ennemmin tullut?»

»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»

Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:

»Äiti!»

»No?»

»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran, vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei ole puhunut halkaistua sanaa.»

»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen, että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä yössä.»

»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»

»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo kylmenemään päin.»

Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen rikkinäiseen akkunaruutuun.

KELLO KAKSITOISTA

I

Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne. Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!

Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja, mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja muitakin kotieläimiä.

Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai. Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta, kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista, kello kaksitoista...! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen lyheni.

Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta, arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon. Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.

Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn. Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja — niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka vihassa eroaa.

Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?

Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin valoa.

* * * * *

Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti. Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää, millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen, määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.

Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että hän saattaa palata kotiin vasta illalla.

Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.

Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:

»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä seurakunnan kanssa?»

»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin kauan», sanoi Matti.

»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.

»On — painava kuin vuori.»

Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:

»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä kysyn: mikä se on?»

»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä eroan tästä elämästä.»

Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:

»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin multaa.»

Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.

»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.

»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on niinkuin ollakin pitää.»

»Sydän myös?»

»Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.»

»Hm... Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti epäluuloisena.

»Väkivaltaa... Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.

»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin minuutilleen?»

»On ennustettu.»

»Kuka on ennustanut?»

»Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.»

»Vai niin...! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.

»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin...»

»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että mustalainen on tehnyt samoin?»

Matti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa:

»Täällä on takaaja.»

»Jos siellä lienee.»

»On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.»

Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa. Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen. Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle. Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.

Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.

Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli. Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.

Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä, nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:

»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»

Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin jäähyväisiksi:

»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Jumalan haltuun.»

»Jumalan haltuun.»

II

Matin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan pieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että rovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti hiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui ajattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa kierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta toivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden.

* * * * *

Yö perjantaita vasten oli Matille oikea Getsemanen yö.

Seuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon ulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin, niinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli monta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman vieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut päässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana itsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen kuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes oljenkorteen tarttua.

Paljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa surma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun silmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman pilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut taivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että sellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se hirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos hän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin kohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja haudata allensa kuten Jobin pojat.

Sillä oli aseita lukematon paljous, eikä sen silmää voinut välttää kukaan, jonka se oli tähystimeensä ottanut.

Vielä hetkistä aiemmin Matti oli päättänyt asettua ratkaisevan hetken lähetessä aukealle niitylle, taskukello kädessä. Mutta kun semmoinen pakoileminen tuntui rikolliselta petosyritykseltä, istui hän tupansa penkille akkunan pieleen ja päätti siinä odottaa kohtaloansa.

Tik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒

Kun hän oli hätäisesti vilkaissut kelloon, alkoivat hänen silmänsä tarkoituksetta harhailla ympäri tupaa. Se oli alkujaan ollut savupirtti, jonka kiuas oli kauan sitten hajoitettu ja sijaan muurattu uloslämpiävä uuni, tukittu räppänä ja veistetty seinien alapuoli valkeaksi, ylimmän hirsikerran ja laipion jäädessä mustina muistuttamaan mennyttä aikaa.

Mennyttä aikaa....

Niinkuin hän olisi pitänyt toista silmäänsä kiinni ja toisella kurkistanut pyöreästä lasista sisään, ja kuvakaapin näyttäjä pyörittänyt konettansa ja samalla esittänyt kuvien johdosta selventäviä huomautuksiansa.

‒ ‒ ‒ Mies, jonka elämänjuoksua olet kuvissani seurannut lapsuudesta alkaen tähän asti, sanoi näkymätön näyttäjä, on nyt vaihdokaskoniansa ruoskien tullut markkinoilta kotiin. Hoiperreltuaan talvisena pakkas-iltana tupansa ovesta sisään hän tuliaisiksi ottaa kuuraisen turkkinsa taskusta... Kas!... Sinun tukkasi, Matti Pellonpää, seisoo pystyssä kuin harjan terä... Ehkei sen aikomuksena sentään ole vaimoansa tyyten tappaa, ehkä se vain pelotellakseen tapailee pullolla puolisonsa päätä ja näyttääkseen kuka isäntä on... Lapsetko?... Siinähän äiti painaa pienintä suojaten rintaansa vasten, toisella torjuu miehensä uhkaavia iskuja. Isompia lapsia ei näy, ne ovat arvattavasti kipaisseet paitasillaan uunille piiloon ja päät yhdessä nurkkaan kyyristyneinä vapisevat pelosta.