Part 1

JÄLLEENNÄKEMINEN

NOVELLEJA

Kirj.

JUHO HOIKKANEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

SISÄLLYS:

Jälleennäkeminen. Kello kaksitoista. Veto. Härkävieraita. Hiilimiilulla. Petäjän kosto.

JÄLLEENNÄKEMINEN

I

Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan. Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne, sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla, eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään. Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään. Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään, sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä navetassa yksissä eläneet.

Mökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen.

Kesä oli tullut.

Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa. Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi tapahtumaan.

Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse. Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata. Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta, jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään, tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:

»Vaari!»

Antti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan.

»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi ja löi raudan pölkkyyn.

Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan, että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.

Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas vaarin taimia raaputtamaan.

Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä, ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.

Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista. Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:

»Missä Leppaheltta on?»

»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei ole puhdas.

»Vaari on tappanut sen!»

»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin lähtiessäsi.»

»Mutta sitä ei enää ole siellä.»

»Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.»

Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä, jotka Susanna otti käteensä.

»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla eikä missään?» kysyi Susanna.

Vaari mietti tuokion ja sanoi sitten:

»Olisiko haukka vienyt.»

»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.

Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut, katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.

Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia, jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa, meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa, korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.

Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini, niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.

Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja silmät vihasta säihkyen kysyi:

»Missä Leppaheltta on?»

»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.

Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt, että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan, sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti houkutella sen luokseen huutamalla.

»Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.»

Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.

»Leppaheltta — tipo, tipo, tipo...»

Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän liiankin kiihkeitä hyväilyjä.

Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku kurkussa puhui vaarille soimaten:

»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty — niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta ystävää kuin toinen toisemme?»

Vaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna:

»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla — vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon pyydetty.»

II

Kesä oli mennyt.

Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.

Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä raskaampia.

Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin. Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan, sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin. Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran oli niin pitkän matkan tullut.

Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen, olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes tämä poistuisi.

Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt. Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:

»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»

Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä lensi odotettu hänen kaulaansa.

»No, no... älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan vasten.

Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi. Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät, tuntemattomat, toisilleen.

»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä sävy.

Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti, ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista, joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot, herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä. Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen, nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa, otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri, mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:

»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»

Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa: kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään. Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat, kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi. Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin, kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen jalka singonneina loitolle ruumiista.

Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen. Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan, surkuttelihan vain alistuvana:

»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»

Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle punastumistaan.

Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä, kuiskasi Esteri lattialta:

»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»

»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi tutkaisi kuitenkin:

»Susanna!»

Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin tuntui vaativan:

»Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!»

»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon tarinoitavaa.»

»Leppaheltta?»

»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»

»Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?»

Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita ystävyksillä oli kesän aikana ollut.

»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi Esteri.

»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.

»Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?»

»Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.»

»Hui!»