Part 2

Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin sankari-uhmailuun juovutti viinillään, ennustuksesta Pythian järkähti sisin, kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.

Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen, pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät, kuuntelen aatokset huulilta viisasten.

Anna Apollon voimaa lähteä miehen, jolta on kirvanneet valjakon ohjakset, kesken taivalta suistui hän ohitiehen, ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet

nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti loistolla auringon, ympäri rantamien. Äsken Alkibiades kansaa johti, voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.

Mies hän koittaa sai kademielien vainon, tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen, lailla Titaanein kantoi vuorien painon, rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.

Valtias Ateene, väistytä kostottaret käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret, rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.

öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään, lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan. Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?

Laulu haudoista.

Näin katakombien käytävät, hautojen paadet laulua toistaa: "Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa, väkevin, voittamaton. Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein. Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin: katoat arvottomiin...

Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan, uhrina konnain, hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan, ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein kantava sielussaan uskoa kuolematonta, totuuden tulta, — jumalain suosima vain. Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty, huomenna nousee taas, väkevä, voimallinen."

Niin soi äänet pyhien kallioluolain, Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.

NUNNAKAPINA.

(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)

Mikä yössä, muurin varjostosta hiipii kenttätietä eteenpäin? — Nunnakulkue! — "Jo huntus nosta Krodieldis-neito, ystäväin."

Jalo ritari näin avosylin tervehtivi neittä urhakkaa. "Poitiers, sun sääntöjäsi hylin, luonnon ohja vain on oikeaa."

Taakse jäävät muurit valottomat, eessä päivän, rypäleitten maa. Laulaa, karkelevi nunnat somat, kilpiniekat sulhot luokse saa.

Ei nyt abbedissan kuri tapaa, virttä avaimet ei säestä. Neitoparvi vallaton on, vapaa: "Kreivi Macco, tullos leikkiin sä."

Silloin piispojen jo kaikaa sana: "Synnin virma hukuttavi maan." Macco kuule ei, on lumoomana kauniin Krodieldin linnassaan.

Eipä neitoset ne arvaa tuota abbedissan työtä ilkeää. Tekohurskaan Leuboveran luota viesti paaville jo ennättää.

Kertoo: "hurmahenki nunnat riivas, rosvojoukkoon yhtyneet on ne. Olkoon pyhä isä vihas kiivas, niskureita ruoskin rankaise.

Onni osana on luonnonlasten, kirkko, valtio vain pakon luo. Oomme tyttäriä kuningasten, katkomme jo kahlehemme nuo.

Pyhän Hilarion templin suojiin käymme siskoset ja veljyet. Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin sinkoamme nuolet tuliset!"

Taistelee he; kilpaa kirkon kirot kaikuu kera miekan kalskehen. Vimmastuvi neitoset ne sirot, abbedissan juonet kostaen.

"Leubovera tyrmän onkaloissa karvautta meille juottamaas maista! — Luostarin on rauha poissa, kukkalavat sodan melske kaas."

Mutta joukollensa sytyttävin sanoin Krodieldis haastelee: "Orjuutuksen tietä kyllin kävin, vapaus jo vihdoin valkenee."

Mutta Roomasta nyt tiedon toivat lähetit: on paavin käsky näin: "Tuhotkaatte nunnat kapinoivat mielet korskeat ne nöyrryttäin!"

Piispat, kuninkaat ne haastaa: "Macco, kapina sun tulee kukistaa." Mutta tällä rintaa lemmen pakko, vetovoima kumma kiehtoaa.

"Häntä häiritä mä uskallanko, jota ihannoitsin, ikävöin. Kauniin Krodieldin valloitanko ratsumiehin, miekan mittelöin."

Lähtee Macco, seuraa joukkoansa, käsi voimaton on taistohon. Krodieldis koko tenhollansa vastaan käy ja haastaa peloton:

"Miekkas laske, kirkonkiro, panna ihmiserhetystä — kaava muu. Valon lippua sa nosta, kanna, tuosta mädännäisyys puhdistuu!"

Macco silmäyksen jumaloivan nunnaan luo, soi ääni kiihkeä: "tullos luokseni, ma sulle hoivan takaan, neito sua lemmin mä.

"Tiedän, setäs julma perintösi ryösti, luostariin sun teljeten. Nousit taistoon, koittaa häviösi, vaarasta mä sua suojelen." —

Lausuu neito: "Vainoojaini pistin vielä taittuu, taivas salamoi." — Katsoo puolehen hän pyhän ristin. — Kumeasti kirkon kellot soi.

ERIK XIV KAARINALLEEN.

1.

Ma olen paljas, ryöstetty ja syösty kurjuuteen. Sun sain, ah saituri ei niin lie rikas aarteineen,

kuin olen. Nyt mä ymmärrän kotoisen onnen sen, jot en mä ennen tuntenut loistossa salien.

Nyt onnen sen mä omistan, kun Sinut vain mä saan. On soppi ahdas rakkahin, kun kanssasi sen jaan.

Ja valtakunnat, kruununi ilolla unhoitan, kun sydämes, sun sydämes poveeni painallan.

Mun Kaarinani kaunoinen sun sain. Ja mainehen sun kuninkaanas saavutan ma kuolemattoman.

2.

Lie herjat mua häväisseet, tok' parhainta ei taitaneet tuhota multa: sydäntäs ja suurta lempeäs.

Lie telkäneet mun vankilaan, mut lempeän ei kuitenkaan ijäti sulle hehkuvaa he taida sammuttaa.

3.

Kalvaessa kaihon piinan katsoin Aurajoen vanaa. Liehuvan näin valkoliinan, tuuli kuiski tuhat sanaa.

Katsoin Kaarinani purtta. Itkin. Mieleen muistui veli, tunnoton tuo verihurtta, joka meidät eroitteli.

Kirottu hän kerroin kolmin, upotkoon jo hämäryyteen! Kera jumalien solmin liiton täytteeks' pyhän pyyteen.

Thor ja Odin avuks tulkaa, päästäjiksi paulojeni. Ojentakaa kortta, sulkaa yli virran mennäkseni.

Nähkää, viittoo käsi hennoin. Itkuun heltyy pilviparras. — En voi kiitää ilmalennoin, houretta vain toive harras.

4.

Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee. Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten, kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.

Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto, lempein katsannoin katsele kalleintain. Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto. Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!

Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein hyväile armastain. Vyö hopeainen luo ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein, kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!

MARIA STUART.

1. Tyrmässä.

Olet armias, oi jumal-äiti pyhin katsannoin, sulomuodoin. Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta. — Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin, olet sä.

Sinut näin, sua huoneestain en sallinut siirtää. Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin siunaustasi vuottain.

Jumal-äiti sä armias, hellä, sinä, jolla on murheista raskain oman rintasi alla, joka poikasi ristillä näit. Sinä rakastaa taidat.

Oi auta! — En lapsi, en ehjä mä enää, en kiedottu untuvavaippaan.

Pyhä Maria pilvistä alas käy aurinkohehkuna armas mun alastomuuteeni kurjaan ja luolaan, kussa mä makaan lian, liejun ja ryysyjen päällä!

Sä katso: olen silpoma itseni, muitten ja pirstoja vain joka puolla. Sydänhaavat koskena vuotaa, käsi voimaton, jalka ei liiku.

Sinä yksin kirkas nyt pimeyteeni mustaan valo saata! Tule ihmelunnahin, lohduin, vala öljyä haavoihin syviin, minut nosta!

Jumal-äiti, sä kuulet maan lasta, Sinä lemmessä suuri.

2. Mestauslavalle käydessä.

Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin; riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo. Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin oasten kattehesen kohtalo muuttua suo. Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen, himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys. Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen, lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.

Unta on maan elo häilyvä, — riemujen, tuskien sarjat. Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin. Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat, suistua kulkemahan kujihin mustimpiin. Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää, turman hetkenä ei ystäväs ainoakaan. Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.

Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti, suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas, pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti; sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? — Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo. Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun. Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo. Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.

SPINOZA.

Yömyöhäisehen valvoo kammiossa mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan, on outo hohto silmäin katsannossa, myhähtää huuli yksin puhumaan:

"Niin sysimusta aikakauden petos, ja joka sokkelossa erhetys. Pakenee totuus, aatokseen ken vetos. kun kuolonsyntiä on epäilys.

Mä epäilin ja järjen ponnistimin työtähän iskin ajan kallioon. Mä janohoni tiedon mettä imin, sukelsin syvähän sen aallokkoon.

Mä etsin sarastusta, valojuovaa ja löysin aukon hengen maailmaan, nyt aatokseni rakennelmaa muovaa, mi pilviin nouseva on aikanaan."

Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo. Mut yössä huhuavat huuhkajat. "Pakanaan, juutalaiseen" kohta kajoo lain koura, kirkonmiehet hurskahat.

Hän vaikenisko suosiota häkein maan valtiasten, valheen palvojain? Ja häntä houkuttaisko kiitos makein tai sijat oppisalein mahtavain?

Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen mies yksinäisten miettehien näin. Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen, ne valona vain harvain etsijäin.

Ja ahkeroiden, lasinhiomisin saa niukan leivän viisauden mies, mut mieltään elähdyttää usko sisin, se syttyy kerta totuudenkin lies.

Se palaa, lämmittää ja tulellansa päät, sydämet saa uuteen toimintaan, myös siinä korsi hänen kantamansa, kipinä vaalimansa hehkussaan.

Ei tahdo aikalaiset uutta tietää, on vanha polku kevyt, vaivaton. Ja häiritsijää tuskin voi he sietää, kun hetki tarjoo velton nautinnon.

Mut vierittyä pitkäin vuosisatain vapaissa aatteissansa heräjää mies haudastaan, ja viittojana ratain nyt jälkimaailma häntä ylistää.

PÈRE LACHAISE.

Astelen nurmea hautojen jylhäin päällä, valkeat kukkaset soi tuulessa hiljalleen. On suvipäivä, tok' ei ole rauhaa täällä, saa näyt kauheat nää vereni jähmeeseen. Kuuluu kolkutus, uhka ja manaus jyrkin, — tantere multainen kumisten jyskähtää. Puulokeroistaan nousevan nään käden, nyrkin, leuvat loukkua lyö, lautahan iskee pää.

Astelen kumpuja, marmoripatsaat horjuu, valkeat kukkaset nuo itkuhun tyrskähtää. Unhotu ei suru, kun veriviljan korjuu muinoin virroillaan kostutti pengermää. Murheen muuri, min juurelle kanuunat sorsi sankarit urheimmat, muuri se huokaa ain. Kuivuvi köynnös, lakastuu ruohon korsi, vait satakielinen käy pesäänsä piipahtain.

Astelen kumpuja, kolkutus kaamea toistuu. Valkeat kukkaset nään nyökkivän varsissaan. Ratkee liittehet maan, pois turpehet poistuu, varjot vapaina käy hiipien haudoistaan. Vavisten katselen joukkoa sankarimaineen todeksi aikoinaan, suuren unen he loi. Käyskelen muuria, nään ajan valtavan laineen laskevan, nousevan taas. — Valkeat kukkaset soi.

BABEUF MESTAUSLAVALLA.

Vuoks kansan kalliin astun kuolemaan, sen orjuutta en katsella mä voi. Vain kurja piillä saattoi suojassaan, kun korppikotkat lasten verta joi.

Työ kunniakas on, jos säästä et sä mitään, vapaus kun velvoittaa. Te tietkää, kerta aukee syvyydet, säteillen voiton kalpa kohoaa.

Käyn kuoloon, puolisoni peloton, syleile poikiamme, kerro tää: Kuin päivän tähti, valo auringon perinnöks heille aate pyhä jää.

Nyt piilumies lyö! Tomuhiukka lien, mut oikeutta suurta jumaloin. Oi pojat armaat, isä viittoi tien. Valitkaa! Silmät ummistaa jo voin.

PAJARIN MUISTO.

(Lintulan luostarin luota.)

On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa, ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.

Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja, min synnit veriruskeat ei salli nukkua.

"Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi, ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?

Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!

Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa, mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!"

Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa. — Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.

Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.

Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:

"Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien, haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen." —

Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään, ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.

Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus se âitëin, jotka kidutti pajari, hurjimus.

On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja imettää polo orjatar, laps, itkee helmassa.

Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön, soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. —

On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa, ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. —

Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi! Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.

DEBORAN LAULU.

Nyt Jahvellemme nouskoot uhrituoksut, ja ilohuudoin Libanonin rinteet jo täyttykööt! On Juudan virtain juoksut taas vapaat. Katkottuina pahat pinteet;

On lyöty Ammon, Amalekin ansa ja Balin palveluskin taukos hiljaa. Taas yksi, voimakas on Jahven kansa, suo taivas kyllin viiniä ja viljaa.

Ei valheprofeettoja enää seuraa nyt Israel, ei uhraa pilttejänsä Molokin kitaan. Juudan jalopeuraa ei Sisera nyt uhkaa piikeillänsä.

Käy juhlaan Jerusalem lehvin, palmuin, nyt ylle viitat punan purppuraiset! On ohi aika alennuksen, almuin, siis soikoot pasunamme raikuvaiset.

Uus aika alkaa. Vääryys vanha pura. Työ veljin tehtäköön, ei orjain hiellä. Ja tasan antimet, se onnen ura, valohon katseet seesteisellä miellä.

Iloitkoot sukukunnat, jotka löivät pois ikeen uhkan. Kaikotkoot jo kauvas ne konnat, jotka heikon osan söivät! Käy juhlaan Jerusalem! Oikeus on sauvas.

YSTÄVYYS

YSTÄVYYS.

1.

Tähtiä nään, tähtiä nään vaikkapa maan utupeitteellään pilvet vaippahan hienoon kietoo, silmies kimmellys on kuni taivahan ilmestys kirkastava koko tienoon.

Hankinen yö, hankinen yö; kumpuja kattava kiteitten vyö taivahan linnunrata työtä on taikurin ihmeisen, nään läpi ruudukon silmäillen tähtiä tuhat ja sata.

Silmäsi nään, silmäsi nään tumman syvässä pilkkeessään, ripsien liikahtaissa. Murheesi liekkiä tuskaisaa katselen — riemuas hohtavaa, kuljen tähtien maissa.

2.

Juhla-asuun kopin pienen laitoin, maalauksin koristelin seinät. Apilalta tinamaljaan taitoin, pöydälle toin ruohot, pihaheinät.

Valkoliinoin vuoteen, lattiaisen peitin. Ystäväni kaunokaisen sisään toin. Jo räppänästä kaino säde pilkkii. Vierähtää pois paino;

3-.

Mihin perho arka sä eksyitkään pois suojasta lehväkerhon. On kumpu kukaton hietikon tään, käy tuuli tuimana retkillään. — Sä kadotit tyyssijan, verhon.

Tule perho pieno, mä saattelen sun keskelle kukkaissarkaa. Näät aukeevan yhä umpujen ja sä tunnet lehvien tuoreuden. — Oi joutuos, pois kesä karkaa.

4.

Nukut ystäväni; hiljaa ilman siivet ikkunaamme koskettaa. Valko-otsallesi kuuhut hopeaansa hellin heittää.

Nukut ystäväni; suljettuna silmäluomes simpukkaansa helmen kirkkaan kätkee. Lepää valju vartes, jonka kiedoin peittoon lämpimään.

Nukut ystäväni; sydämeni sulle hentoiselle siunaustaan kuiskii. — Kuuhut kulkee, pilkkii öinen tähti. — Nuku hiljaa!

5.

Käsi hentoinen, nää valkoranteet miten rakkahat, en haastaa voi. Salli karkotan pois pahat kanteet, arvet, joita rautakahle loi.

Anna viihdyttää mun kosketuksin sykähtävä, synkkä valtimo. Uusin kiehtovin soi lupauksin rikas elämä, sä kuuletko?

6.

Sydämelles sylkyttelen illan hämärässä kehtolaulun, ainoani on se elämässä.

Sydäntäsi tuudittelen miellä lämpöisellä, kannan sitä kätösissä kuni äiti hellä.

Sydämesi haavoihin jos auttaa öljypisar, valan sen — oi nuku pieno, ystävä ja sisar.

Sydän arka, säikkyväinen nuku tuutilulla! Unen unhoaallokossa leppoisa on sulia.

7.

Mun kammioni sopukkaan jäähyväisille tulit. Sylini aukes valtoinaan, kuin vaha siihen sulit.

Ja surren katse katseeseen kuin kuuma tuli vieri. Vain hetkinen; jo hiljalleen nyt kyynelvirrat kieri.

Ja sydän vasten sydäntä nyt sykki ainut kerta. — Jäin riutumaan, oi vanki mä, sä läksit elon merta.

Mut hetkisessä yleni sun kuvas niinkuin uni. Pois läksit, minä ijäksi sain kaihon sieluhuni.

8.

Pääsky sinisulkiasi sormin aroin kosketin. Ihastelin laulujasi kohotessas pilvihin.

Vaan sä lensit lintu pieno yli metsäin vihreäin, yli vetten; siipes hieno ah sen viime kerta näin.

Näin kun aurinkoinen heitti valkorintaan säteitään. Poies lensit. Ilman reitti johti kauvas etelään.

Tyhjää kaikki, liverryksin ei nyt enää metsä soi. Ikävöin mä — yksin, yksin. — Kyynelsade pisaroi.

9.

Kuin metsän piilokukkanen vanamo hentovarsi säteilit, vaikka latvaa puun vihainen viima karsi.

Noin yhä sua muistellen poveni raukenevi ja kukkaistuoksu eloni kuin mirha kietoilevi.

MIELIALOJA

PESSIMISMIÄ.

Hitaasti väistyy hanget huhtikuun, ja raskahasti pilvet liikahtaa. Lumellaan talvi kietoo metsän puun, jäävaippa järven selkää verhoaa.

Vain vaivoin aurinkoisen vilahdus leviää yli kahlehditun maan. Käy hiljainen ja mykkä huokaus kuin ihmisen, mi hautoo murheitaan.

Nyt liekö ketään, joka seisahtuu ja katsein toivehikkain tähyää ja suven kukkasista uneksuu, kuvaset keksii, joit ei toiset nää.

Ketäänkö lie, mi kuulee sävelet etäisten ehompien seutujen? — On kylmää, sulamatta kinokset ja niitten alla maa niin saastainen.

VAPPUNA VANKILASSA.

Kevät on, ja läpi ristikkoin henkäys käy eteläisen tuulen. Siintää taivas sinihattaroin, Kottaraisen vihellyksen kuulen.

Kevät on. Mä kiipeen ikkunaan. Katson, kuinka niityn ojat kiiltää. Metsään kaukaisehen varjojaan valo heittää, sydäntäni viiltää.

Kevät on, ja väki juhliva valtatietä kulkevi nyt kiirein. Sävel kaikaa tuttu, tenhoisa, joukot kokoontuu luo punaviirein.

Kevät on. Mä painun koppiin taas, elävältä haudatun se kätkö. Kottarainen soita laulelmaas, punavangin mielen ymmärrätkö?

Kevät on. Mä teitä tervehdän kulkijoita luona punavaatteen. Yksinäisyys sellin hämärän hetkeks unohtuu, kun muistan aatteen.

ELÄMÄ VOITTAA.

Jo suli pihamaa ja ruoho herää, soi peipposparin liverrykset somat, ja pian koivun silmu aukoo terää. Jääpeiton järvi heittää. Rannattomat avartuu väylät pisaraisen eteen. Kuvastuu sinikaari aavaan veteen.

Palasi kurkiparvet. Alta kirren on vironnehet maankin pienet madot. Veet vierii, kuohu käy ja särkyy padot. Soi ilma helskyttäen kevätvirren. Ja kuulen, miten myllyt, sahat ryskää, ryteikkö pakenee, kun kirveet jyskää.

Näin kertoo viestit tullen yli muurin: elämän puu nyt satatuhat juurin imeepi voimaa, jättiläinen ryntää. Elämä voittaa! Pois jo itkun tyrskyt. Ikuinen kevät, hajoitat sä myrskyt. — — Taas kohta aurat touon peltoon kyntää.

KEVÄTLAULU KANNAKSELLA.

Yhä vieläkö luminen vannas yli ylpeän Äyräpään, yhä vieläkö Karjalan kannas sun rantasi riitteessään?

Yhä vieläkö vilussa värjyt, alastonnako puistosi puu, ja vangitut meresi ärjyt, hyyvaipassa Vammelsuu?

Ja vieläkö harjujes hongat ne uinuvi jähmeessään, ja taivoas pilvien longat yhä pääsikö peittelemään?

Vai aurinkoruhtinas toiko jo luoksesi keväisen sään, ja kurkien joiku jo soiko taas kertoen ihmeitään?

Joko kirposi maaemon parmas, loi kummut vehmauteen, ja sävelten karkelo armas joko leikitsi vireessä veen?

Miten lie? — Toki ellös surros; pian talven ja hallojen yö ohi on, saa valtava murros ja vapauden tuokio lyö!

Käy tietään taas kevätmyrsky, hyykahlehet katkaisee, lyö rantoja valtava hyrsky. Suvi maillesi ryntäilee.

Pois väistyy, mi talvea, lunta, ikinuoruus nostavi pään! Elo suurta on satua, unta, taas Karjalan heräävän nään.

EI MENNYT KESÄ.

Ei mennyt kesä, vielä siintää sää, yks' keltalehti puussa väräjää.

Ei mennyt kesä, vielä kentällä on poimuruoho kastehelmissä.

Ei mennyt kesä, vielä multaan maan luo kiiltokuoriainen uriaan.

Ei mennyt kesä, äsken katsehen näin välähdyksen. — Tunsin ihmisen.

KULTAINEN HOURE.

Kultainen houre: Tuonelan kukkaisniityn pehmeä syli. Tiellä on virta. Lautturi saattohos liityn, souda jo yli.

Kultainen houre: hopeinen purojen juoksu, kiiltävät kalat. Lehtojen luona valkean vilukon tuoksu, synnyt ja salat.

Kultainen houre: Lyyryjä puolijuutalaiset soittavi kuoroin. Kenttiä kiitää enkelit nuo utumaiset karkelovuoroin.

Kultainen, houre: Nuoruussulhoni tapaan, painun jo helmaan, vaivun entisonneni valkean, vapaan taas kuvitelmaan.

Kultainen houre: mieleni auterehessa liet unikuva saattueretken vitkaisen kuluessa kirkastuva.

Kultainen houre: vielä on virralla lautta. Kurkotan rantaa. Vihanta niitty, matkani tuskien kautta luoksesi kantaa.

KANGASTUS.

Kädestä saattajani tuntematon mun selkeyteen, kalliolle vie ja näyttää äärtä taivon kuulaan katon; tää, mitä nään, se ihaninta lie.

Kuin hienoin silkki välkähtävi sini kultaisin kirjailtuine kuvineen. Avarat kaupungit saa silmihini rinteellä hopeaisen harjanteen.

Nään puistot kaareilevin käytävineen, virroista kesyt jalopeurat juo. Ja ilman halki kiitää lentimineen valkoiset linnut taitekattoin luo.

Mä ihastuksin katson kangastusta, mut valkojoutsen vierelläni on. Mä seuraan saattajani viittausta satulaan nousen, käymme lentohon.

Jäähyväiseksi saattajani heittää minuhun katsehen, näin virkkaen: "saat ponnistustes palkan, kohta peittää pimeä verho maisen kurjuuden."

SYYSTUULELLE.

(Vankilan pihalla.)

Syystuuli kanna minut täältä pois kuin kiidättelet höyhenuntuvaa tai leijaa langatonta; Näät, sänkipelto tyhjä, alaston, vain harvat korret huojuu, ja pientareilta ruso-ohdakkeet ne lakastui.

Syystuuli nosta minut täältä pois kuin temmot savun harmaan, mi kohoo kattoin mustain yllä. Jo punapihlajaiset riisuutuvat, ja koivun, keltavaahteran myös lehvät putoo.

Syystuuli vieös minut täältä pois kuin ajat pilvenhattaroita laella taivaan. On lintusetkin lähteneet, vain varis yksin lentää raskain siivin. Jäi pesät tyhjät räystäisiin ja synkkään torniin.

Syystuuli, syleilyysi heittäyn ja kauvas ennän. Jää valkomuurit, linna lauluton, ja tornista vain käärmepäinen viiri avatuin kidoin, kielin terävin perääni huutaa. Syystuuli kanna, kanna minut pois.

RUNOTTARELLENI.

(Tunnelma vesikopissa.)