Part 3

"Meillä oli hyvä torppa. Siitä tuli viljaa vähän myötäväksikin ja muitakin varoja oli vähän säästössä. Paitsi näitä oli meillä kolme lehmää ja hevonen. Täytyi ottaa renki ja piika, hoitamaan taloutta ja tekemään työtä. Itse hoidin lasta minkä voin, sittenkuin piika oli tärkeimmät tehtävät tehnyt. Niin sitä mennä retuutettiin eteenpäin, vaikkei se hääviä ollut", selitti Risto.

"Tämäkö torppa teillä silloin jo oli?"

"Ei tämä se ole ... mitäs tämä on sen rinnalla, kurja pieni mökki vaan. -- Jospa sen olisikin saanut pitää, niin toista se olisi ollut", sanoi Risto surumielisesti.

"Teidän kait täytyi myödä torppa pois, kun ette voineet sitä menestyksellä hoitaa, saadaksenne varoja eteenpäin elääksenne?" arveli matkustaja.

"Ei niinkään... Kyllä olisi voitu hoitaa... Asia ei ole sinne päinkään. Minä ostin tuon torpan jo ennen naimistani ja sittemmin paransimme sitä paljon. Kaupanteon aikana en minä saanut mitään muita kirjoja kuin ainoastaan sen kauppakirjan, jolla minä torpan ostin. Muut torppaan kuuluvat kirjat sanoi myöjä olevan maanomistajan hallussa. Useat kerrat vaadein minä häneltä noita mielestäni tärkeitä papereita, mutta hän vaan naurellen vastasi:

"'Mitäpä sinä niillä teet? Paremmassa tallessahan ne ovat minun takanani. Tee sinä vaan työtä ja laita torppa hyvään voimaan, sehän on oma hyväsi, ja kyllähän sinä saat torppari pitää.'

"Niin sanoi hän, kun olimme kahden kesken, mutta kun puhuin hänelle asiasta muiden kuullen, ei hän ottanut puhuakseen koko kirjoista ja torpasta luotuista sanaa: meni vaan muihin asioihin tahi puitsi kaikenni sääriinsä.

"Kun hän oli kylän rikkain mies, uskoin..."

"Malttakaapas vähäisen! Onko hän sama mies, joka noilta hiekkakummun asukkailtakin otti torpan pois?" kysyi matkustaja.

"Aivan sama. Monelle on hän saman kepposen tehnyt ja saattanut monta perhettä onnettomaksi. Usea on koettanut lain kauttakin oikeuksiansa valvoa, mutta mitä mutkia hänellä milloinkin lienee, vaan aina hän on voittanut. Kuopan Taneli on viimeinen hänen uhrinsa. Mutta mistä te tiedätte, että kylän rikkain mies on häneltäkin torpan ilman mitäkkin riistänyt?" sanoi Risto.

"Minä kävin hänen mökissään ja hän kertoi minulle koko jutun", sanoi matkustaja.

"Tulittekos tietämään, että he ovat tosilaiskaa väkeä?" kysyi Risto ja hänen suupielensä vetäysi hieman veitikkamaiseen hymyyn.

"Kyllä minä tulin tuntemaan heidät perinpohjin."

"Hän, tuo Taneli, on kyllästynyt tämän maailman kavaluuksiin, ja tehnyt niistä semmoisia kummallisia johtopäätöksiä, joita minä en voi hyväksyä. Mitä se nyt on, että ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa nuoret ja terveet ihmiset heittääntyvät oikein kruunun laiskoiksi ja antavat muiden ihmisien itseänsä elättää. Minä en ainakaan niin voisi tehdä, Heidän laiskuutensa vuoksi käypi paljon ihmisiä heitä katsomassa ja sentähden en ensinkään pidä kummana sitä, kun tekin olette siellä käynyt. Mutta se minua kummastuttaa, kun te minuakin, kaikkein viheliäisintä ihmistä, puhuttelette!" tuumaili Risto.

"Älkää nyt toki joutavia puhuko! Te olette kaikessa raajarikkoisuudessanne parempi monta muuta terveempää ihmistä. -- Mutta kuinka sen entisen torppanne kävikään --? se jäi äskettäin kesken", muistutti matkustaja.

"Niin. Kun hän oli kylän rikkain ja arvossapidetyin mies, uskoin minä häntä ja tein työtä torpassa minkä voimat ja varat suinkin myöten antoivat, saadakseni sen hyvään kuntoon. Tosin olin minä paljon kaupungissa työssä laivaveistämöllä, mutta minä sain paljon isompia päiväpalkkoja kuin tavalliset työmiehet. Sen vuoksi katsoin minä parhaaksi teettää kaikki työt urakalla ja itse ansaita.

"Sitten kuin minä nain, kävi paljon paremmasti, sillä vaikka olinkin paljon poissa kotoa, oli kotona talouden hoitaja ja kaiken perään katsoja. Vaimoni oli siisti, puhtautta rakastava ja työtelijäs ihminen ja hänkin teki työtä minkä voi. Me ennätimme olla yhdessä viisi vuotta ja sillä ajalla parani ja vaurastui taloutemme paljon. Voi kuinka hyvä oli tulla laivantyöstäkin kotiin, kun lempeä vaimo tuli iloisesti vastaan-ottamaan ja kun kodissa valliisi kaikkialla hyvä järjestys ja puhtaus. Ne olivat ainoat onnen-ajat minun synkässä elämässäni ja minä en voi olla niitä ikävällä muistelematta. -- Ensimäinen lapsemme kuoli aivan pienenä ja ainoastaan tämä tytär, mikä minulla on, on ainoa muisto ja perintö rakkaalta vaimoltani.

"Kun pari vuotta oli kulunut vaimoni kuolemasta, tuli maanomistaja minun luokseni. Tämä oudoksutti minua kovasti, sillä sitä ei ollut tapahtunut vielä koskaan minun aikanani. Minä kehoitin häntä istumaan, mutta hän ei istunut, käveli vaan paikasta toiseen, molemmat kädet seljän takana. Minä aavistin pahaa ja sydämeni pamppaili kovasti.

"'Minä tahdon tämän torpan sinulta pois', sanoi hän äkkiä, pyörähtäen minun eteeni.

"'No, herrantähden...! Minkä vuoksi?' sanoin minä hämmästyksissäni.

"'Sen vuoksi, että minä tarvitsen tämän torpan tilukset karjanlaitumiksi', sanoi hän poiskääntyen, ja hän nauroi niin kamalaa naurua.

"'Onhan torpasta tehty päivätyöt täydellisesti, kuten ennenkin', koin sanoa.

"'Vaikka.'

"'Eihän määrä-aika ole vielä lopussa; onhan vielä jälellä useampia kymmeniä vuosia', puolustelin yhä.

"'Minä en ole tehnyt sinun kanssasi minkäänlaisia kauppoja ja jos joku on sinulle torpan myönyt, ei hänellä ole ollut siihen mitään oikeutta', sanoi isäntä perään-antamattomasti.

"'No mutta -- -- hyvä Jumala!... Nythän tarvitsen torppani kaikkein parhaiten kuin koskaan ennen... Olenhan raajarikkoinen, työhön kykenemätön mies, pieni lapsi hoidettavana, ilman vaimoa, äitiä ja mitään muuta turvaa -- -- ajatelkaas', sanoin.

"'Minä olen sen jo aikaa ajatellut. Senpä tähden juuri ... minä en anna tuommoisen työhönkykenemättömän vaivaisen asua maallani', sanoi hän kylmästi.

"'Mutta olettehan luvanneet minulle aina, että saan asua tässä', sanoin taas.

"'Noh, etkö sitten ole saanut asua tähän saakka, mutta tästä eteenpäin et saa', sanoi hän vaan päättävästi.

"'Vaikkako aikaa vielä on? Vaikkako päivätyöt ovat kunnollisesti ja määrälleen tehdyt, ja vaikkako olette monta kertaa juhlallisesti sanoneet torpan kirjat olevan takananne sekä vakuuttaneet minua saavani asua ilman niittäkin määrä-aikaan asti?' sanoin minä vähän tuimasti.

"'Vaikka... Nimittele mitä nimittelet, mutta kyllä sen vielä näet', sanoi hän uhkaavasti.

"'No, kun maksatte mitä torppa minullekin maksaa, niin samahan se, sillä olenhan siihen pannut paljon työtä ja rahaakin', sanoin tuskissani.

"'En penniäkään', äyhkäsi hän ja lähti vihoissaan pois.

"Jonkun viikon kuluttua sain minä kirjallisen haasteen käräjiin, jossa sanottiin talon isännän, Olli Ponarin, tahtovan takaisin saada hänen tilallaan olevaa ja minulta hallittavaa torppaa.

"Käräjäpäivä tuli ja me astuimme esiin. Ponari toi nyt sen syyksi, etten minä ole kiinnittänyt torppaa tilaan ja sen vuoksi tahtoi hän torpan takaisin. Tuomari kysyi, olenko minä kiinnittänyt torpan kantatilaan.

"'En minä ole sitä tiennyt kiinnittää, kun Ponari on aina vakuuttanut, että minä saan vapaasti asua torpassa määrä-ajan loppuun asti ja kun minulla ei ole muita kirjoja kuin tämä kauppakirja', minä sanoin ja vein kirjani esiin.

Kun tuomari oli kauppakirjan lukenut, intti Ponari, ettei hän ole koskaan antanut minkäänlaista lupaa, ei suullisesti eikä kirjallisesti, että minä saisin torpassa asua; ei myös sanonut piittaavansa koko minun kauppakirjastani niin mitään, koska myöjällä ei ole ollut oikeutta hänen suostumuksettaan torppaa myödä.

"Oikeus julisti semmoisen päätöksen, että koska minä en ole tolppaa kantatilaan kiinnittänyt, enkä tilanomistajan kanssa mitään sopimusta tehnyt, niin tuomitaan torppa pois ilman mitään maksutta."

"Ja niin jouduitte puille paljaille?" kysyi matkustaja.

"Niin jouduin", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.

"Kylläpä tuo Ponari on kovasydäminen mies", arveli matkustaja.

"Kyllä hän on. Sillä tavalla on hän suurimman osan rikkauttaan kiskonutkin, nimittäin suurella vääryydellä. Kuinka kauvan Jumala sallinee hänen imeä köyhäin verta, hikeä ja väkeä?" sanoi Risto.

"Paniko hän sitten tuon teidän torppanne karjanlaitumeksi?"

"Eikö mitä. Hän möi sen jollekin toiselle isosta hinnasta."

"Ja sinne menivät rahanne ja vaivanne?"

"Sinne menivät, sinne menivät."

"Silloin kait jouduitte pahaan hätään ja avuttomaan tilaan ... annettiin kait silloin teille köyhäin apua", edellytti matkustaja.

"Köyhäin apua! Ei, sitä ei annettu ja vaikka olisi annettukin, en olisi ottanut sitä kuitenkaan vastaan", sanoi Risto lujasti.

"Minä en voi mitenkään käsittää, kuinka te noin raajarikkona, vähäväkisenä ja paljaaksi riistettynä voitte pienen lapsen kanssa toimeen tulla muiden avutta", sanoi matkustaja.

"Minä en sittenkään tullut niin tyhjäksi kuin luultiin. Minulla oli vielä tallessa pieni säästö vanhoilta hyviltä ajoilta. Paitsi sitä olivat huoneet minun omani tuossa minulta riistetyssä torpassa ja ne olin laittanut kaikin puolin hyvään kuntoon. Ponari kyllä tiuskui, että minun pitää mökkini kiireesti laittaa pois hänen maaltaan. Jos niin olisi täytynyt tehdä, olisivat ne menneet aivan polusta. Mutta minun onnekseni sai Ponari torpalle varakkaan ja järkevän ostajan. Hän ei pannutkaan rahojansa koiran hännän nenään, sillä ei hän tyytynytkään koreisiin suullisiin ja yhdenkeskisiin lupauksiin, vaan tahtoi kovat kirjat hänen ja Ponarin välille torpasta; vieläpä hän tahtoi takansa tilan kiinnekirjankin, hakeakseen kiinnityksen torpalle ensimmäisissä käräjissä. Sitten vasta maksoi ostaja rahat. -- Vaikka Ponari torjui kovasti vastaan, ettei torpan uusi isäntä saa ostaa minulta huoneita, ei hän näin varustettuna ollut koko Ponarista taallaankaan, vaan rupesi minun kanssani kauppoja hieromaan, sillä hän älysi, että tulee paljon kalliimmaksi, jos rupeaa uudesta huoneita laittamaan. Näin tavoin sain minä huoneillani paremman hinnan kuin jos ne olisi pitänyt myödä maalta pois vietävänä."

"Entä sitten?"

"Nuot torpan ostajat olivat niin hyviä ihmisiä, että antoivat minun vuokratta asua entisissä huoneissani pari vuotta. Sillä välin hankin minä eräältä talolta tämän maapalasen, joka minulla nyt on. Sillä miehellä ei ollut mitään mutkia ja empimättä antoi hän kiinnittää tämän kantatilaan ja niin ei minulla ole mitään pelkäämistä.

"Kun olin kykenemätön mihinkään rakennustyöhön, teetin urakalla nämät mökit. Itse rupesin purastamaan peltoa..."

"Itse peltoa! Kuinka herran tähden te toiskätisenä voitte peltoa tehdä?" huudahti matkustaja.

"Sitä täytyi tehdä sen mukaan kuin voi; vähä päivässä, paljon viikossa. Onhan ollut siitä hyvä, ettei peltomaalla ole ollut kiviä. Täytyi teettää semmoinen pikkunen kuokka, jolla voin toisella kädellä kuokkia. Sillä sitten nyhdin kipeneen kipeneen perästä maanpinnasta irti. Pahimman vastuksen tekivät eteensattuvat kannot ja pehkot. Mutta kun minä niitäkin hellittämättä nykin, nytkytin ja kaivelin puolelta ja toiselta, heltivät ne viimein kuitenkin, sillä tekeehän ahkera vesitippakin vihdoin kolon kiveenkin. Rohki ei tosin tällä tavalla peltoa tullut, mutta kun olin koko kesän ahkerasti työni kimpussa, oli sitä kuitenkin talventullen näkyviin asti."

"No, mutta ojia ette kyenneet ainakaan kaivamaan", sanoi matkustaja.

"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa ojaa", vakuutti Risto.

"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?"

"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä. Sen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa kaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän soljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan mutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on ojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista väärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni varren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen lapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle ja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä saman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista köykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta kyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin", selitteli Risto.

"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?"

"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena, jolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan kuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin rakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.

"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja ohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme tarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi tarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja perunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.

"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään kasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole ollut hätäpäivää.

"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi vuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa minun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään ja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan ja samassa oli hän minun oikea käteni."

"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun teillä ei ole eläimiä?"

"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja kedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä asuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän kanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee vuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta, mitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se valmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta heidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan mene. -- Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa. Muutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla melkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita, hakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. -- Joka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun ulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien latooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä lisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni, kertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan. Toinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista lantaa.

"Tällä tavalla saan peltovähäni pidetyksi hyvässä lannassa ja kasvuvoimassa, jonka vuoksi saan siitä viljaa maantäydeltä. -- Mitäs, eihän se paljokaan pelto auta mitään, ellei se ole hyvässä kunnossa", tuumaili Risto.

"Mutta minun mieleeni muistuu jotakin. Tuon Kuoppa-Tanelin kuopan edessähän on kelpo läjä kaikenmoista törkyä ja roskaa. Kun se siinä on ollut, ties kuinka kauvan, luulisin sen jo tekeyneen avulliseksi pellon lannaksi, Kumma kun ette ole tuota joutilasta tunkioa vedättäneet pellollenne", arveli matkustaja.

"Asia ei ole aivan niin kuin te luulette. Kyllä minä sen olen aikaakin huomannut, mutta sitä ei ole niin helppo saada kuin outo luulisi. Minä kävin sitä kerran pyytämässäkin ja olisin siitä hänelle maksanut, mutta hän vaan ei sitä antanut. Taneli selitti, että jos hän tunkionsa möisi, menettäisi hän elinkeinonsa. Sillä jos niin kävisi, eivät ihmiset pitäisi heidän asuntoansa niin viheliäisenä ja omituisena kuin ennen, eivätkä tulisi heitä enään katsomaan, eikä tuomaan heille mitään", selitteli Risto.

"Ei ole turhaan sepitetty tätä sananlaskua: 'Ahkeruus kovan-onnen voittaa' ja mielestäni sopii se aivan hyvin teihin. Mutta onko tuo kylän rikkain mies yhtä rikas vielä kuin ennenkin, senpä tahtoisin nyt tietää?" kysyi matkustaja.

"Eiköpä se liene ... en ainakaan minä ole kuullut, että hän sen köyhtyneempi olisi. Ja mikäpäs hänen olisi rikasna pysyessä, sillä onhan hänelle aina vääryys onnistunut. Muuta en tiedä kuin ainoastaan sen, että sanotaan hänen ryyppineen ja pelanneen usiampana vuotena", sanoi Risto.

"Eikö teille tule kuitenkin ikäväksi ainainen yksinäinen elämä?"

"Totta kyllä. Silloin kuin teen jotakin työtä, tahi askartelen muuta, kuluu aika rattosasti. Mutta pyhinä, lepo- ja yönaikoina käy aika sangen ikäväksi ja pitkäksi. Silloin koetan lueskelemalla aikaani kuluttaa, mutta ei sitäkään jaksa aina tehdä. Voi kuinka hauska oli silloin kuin Hanna oli vielä kotona. Vaikea oli minun häntä päästää tyköäni pois, mutta hänellä oli niin kova halu päästä opin teille, etten voinut häntä vastustaa. Itsekin hän älysi, kuinka suureen kaipioon hän minut jättää ja suri sitä, mutta meidän täytyi uhrata molemmin toisiemme eduksi, sillä eihän muutoin olisi mitään tullut. Hän on niin hyväsydäminen ja rakastaa minua niin paljon -- -- mutta mikä sieltä nyt ajaa?" sanoi hän sitten ja katsoi akkunasta maantielle.

Kun tulijat lähenivät mökkiä, hiljensivät he hevosen tultua ja katselivat mökkiä kohden. Kohdalle tultua seisottivat he hevosen ja kärryistä hyppäsi maahan pitkänsolakka hento nainen.

"Voi taivasten tekijä -- -- Hanna!" huudahti Risto ja syöksähti ylös.

Samassa tuokiossa syöksähti nuori, kaunis impi sisälle huoneesen. Hätäisesti ja hieman oudoksuen silmäsi hän huoneessa olevia vieraita. Mutta siitä huolimatta ryöpsähti hän isänsä kaulaan.

"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi teilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä olenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan olla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse olla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan toimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan -- --. Voi, voi, rakas isäni!" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.

"Hanna, Hanna, rakas lapseni!" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän kiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi ja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen; sekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta sen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.

Matkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät sekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle, että lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he älysivät, ettei heitä enään tarvita.

III.

Kylän toimellisin ihminen.

Kun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin pihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei ollut tilaa kahdelle hevoselle.

Matkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein torkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä mukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he näin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.

"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä", sanoi matkustaja havahduttuaan.

"Älkää muuta sano ... ja säästävä myös", sanoi kyytimies haukotellen.

"Onko hänellä jotakin säästössäkin?"

"Onpa vainen. Hänellä on pankissa monta tuhatta markkaa -- kuinka paljon lieneekään", arveli kyytimies.

"Ja hän on tietysti niitä noin vaivaisena koonnut?"

"Aivan niin. Mutta hän onkin niin säästäväinen, että jos hänellä on penniäkään liikaa, jota ei hän välttämättömästi tarvitse, toimittaa hän heti sen pankkiin", selitti kyytimies.

"Teillähän on täällä ihme ihmeen perästä. Tämä taitaa olla oikein onnellinen paikkakunta: onko täällä yhtä ainoata, joka köyhäin apua tarvitseisi?" sanoi matkustaja kumppanilleen.

"Eipä niistä puutetta ole. Kyllä niitä on niin paljon, etteivät tilalliset ole voida mitenkään kaikkia elättää ja hoitaa... Älkää luulko, että niistä puutetta... Mutta kun nyt huomaan, että teistä on ihmeitä tuommoiset aivan vähäpätöiset asiat, niin voin minä teille vielä erään ihmeen näyttää."

"Missä se on?"

"Täällä edessä päin."

"Mikä se sitten on?"

"Eräs akka vaan, mutta hän on toimellisin ihminen mitä koskaan olen nähnyt", vakuutti kyytimies.

"No, mutta toimellinenhan on tuo käsitön mieskin."

"Totta kyllä, mutta hän on kumminkin mies, jos kohtakin raajarikko, vaan tämä on vaimo", intteli kyytimies.

"Käymmekö hänen luonaan?"

"Käymmepä tietenkin. Olisihan vääryys mennä hänen ohitsensa, kun te kerran senlaisiin haluatte tutustua", tuumaili kyytimies kehkaantuneena.

Päivä oli käynyt jo hyvin illalle heidän näin paljon viivytellessään. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei puunlehtikään liikahtanut. Matkustaja ei kiirehtinyt nytkään kulkuansa, sillä koko luonto oli niin kaunis, raitis ja virkistävä.

Vastaan rupesi nyt tulemaan paksua savua, joka lähti jostakin kydöstä (suopellosta).

"Nyt se kohta tulee", sanoi kyytimies.

"Mikä tulee kohta?"

"Se akka."

"Mutta eihän täällä edessä päin näytä olevan minkäämlaista ihmisasuntoa."

"Ei se akka näinä aikoina huoneessa asustelekaan."

Kun he olivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin ajelleet, levisi heidän eteensä avara ja kaunis peltovainio. Toisella puolella vainioa oli ketoja heinän kasvussa; yksi osa kylvetty rukiisen ja rehoitti nyt kauniissa laihossa; ohraa ja kauraa oli myös kylvetty iso palsta. Kevätkylvöt olivat pölkytyt sileiksi kuin pöytä ja orasnenät tunkivat yleensä itseänsä esiin. Peltosarat olivat hyvässä järjestyksessä ja ojat olivat sieviä ja suoria kuin jouhia.

Toisella puolen vainioa oli sekä vanhoja että uusia kuokoksia; nähtävästi nuot vanhemmat olivat viimekesäisiä ja uudemmat tämänkesäisiä.

Noilla vanhemmilla kuokoksilla puuhaili ahkerasti yksinäinen vaimo-ihminen. Hän oli kokoillut kuokoksella olevat risut, rydöt ja kannot kokoihin ja poltteli niitä nyt parhaallaan. Siitä tuo savu. Mikä vähänkin oli polttopuuksi kelpaavaa, ne olivat karsittuina ojien päällä läjissä.

"Tuossa se nyt on", sanoi kyytimies, osoittaen vaimoa kädellänsä.

"Kuinka me voimme tuonne vainiolle päästä häntä puhuttelemaan?" kysyi matkustaja.

"Kyllä. Täällä tulee veräjä, käännämme hevosen siitä vainioon, panemme sen kiinni veräjän pieleen ja menemme sitten vaimon luo", tuumaili kyytimies.

Tuumasta toimeen. Kun he olivat saaneet hevosensa kiinni pannuksi ja ruokaa eteen, lähtivät he astelemaan vaimoa kohden. Tämä näytti oudoksuvan tätä kohtausta, sillä hän hiljensi työtänsä ja silmäili tavasta tulijoita, samassa salavihkaa pyyhiskellen esiliinallansa hikisiä kasvojansa.

Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen. Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.

"Hyvää iltaa! Suokaa anteeksi, kun tulemme häiritsemään teitä työssänne", sanoi matkustaja vaimon luo tultuansa.

"Iltaa, iltaa! Tahtoisitte kait kysyä jotakin?" sanoi vaimo.

"Oikeastaan ei meillä ole teiltä mitään asiallista kysyttävää ja kuitenkin voisi semmoista olla paljonkin -- --. Tahtoisin puhutella teitä, kun vaan aikanne myöten antaisi", sanoi matkustaja.

"Kyllähän, mutta missä tässä istuisikaan", myönsi vaimo.

"Kyllä tässä..." sanoi matkustaja ja asetteli karsituita puita istuimiksi.

Siihen sitä sitten istuttiin kolmikulmaan.

"Mitä puhumista teillä minulle olisi?" kysyi vaimo matkustajalta ja katsoi häntä silmiin; hän tunsi kyytimiehen, eikä siis luullut hänellä mitään kykyttävää olevan.

"Niin -- tuota. Huomasin että vaimo-ihminen ypö yksinään on tämänlaatuisessa työssä ja se herätti uteliaisuuttani. Tottahan teillä muulloin <m muitakin työkumppaneita?" sanoi matkustaja vähän hämillään.

"Minullako --? Ei minulla koskaan ole mitään työkumppania", sanoi vaimo oudoksuen.

"Ei koskaan! Ainako sitten olette yksinänne työssä?"

"Aina."

"Ja tämmöisessäkin työssä!?"