Part 2

"Mitäpä siinä lienee kertomista. Ketäpä he huvittanee, jos saa tietoonsa, että olemme molemmin köyhäin lapsia ja että kymmenvuotisista pitäin olemme saaneet itse hankkia leipämme, kuten parhaiten olemme voineet. Vieraan työllä koetin minäkin elatustani hankkia, mutta palkkani ei riittänyt siivo vaatteeksikaan päälleni. Mieheksi tultuani koin raataa yöt ja päivät kuin orja ja säästää, mutta mitäpä siitä oli hyvää, sillä kaikki meni ruokaan ja vaatteesen.

"Vihdoin rupesin tuntemaan, ettei ihmisen ole yksinänsä hyvä olla. Silloin tapasin minä tämän vaimoni ja niin solmittiin ikuinen liitto.

"Olimme nuoria, terveitä ja työhön tottuneita ... toivoimme niin paljon. Saimme kylän rikkaimmalta mieheltä lupiin maata mökin paikaksi ja viljeltäväksi, mutta minkäänlaista kirjallista liittoa ei tehty. Muistutin siitä usein isännälle, mutta hän vaan sanoi: 'Ennätetäänhän tuo nyt' ja niin ei tullut kirjain teosta mitään. Hyvällä luottamuksella ryhdyimme niine kirjoineen innolla työhön. Ja kun ei ollut vielä monta lasta, saimme ennen pitkää taloutemme siihen kuntoon, että pari lihavaa lehmää mylvi navetassamme ja pellostamme saimme vuodeksi ruokaa; huoneet olivat myös aika sievät.

"Eräänä kertana pyysin minä taasenki isäntää kirjain tekoon.

"'En minä vielä tee kirjoja sinun kanssasi,' sanoi hän kylmästi.

"Minä oikein säpsähdin tätä kuullessani, sillä ensimmäisen kerran juolahti mieleeni ajatus, ettei hän kenties tee niitä koskaan ja niin menee meidän työmme ja vaivamme ehkä ihan polusta. Minä vapisin tätä ajatellessani, enkä kyennyt toviin aikaan sanomaan mitään.

"'Mutta mikä teillä oikeastaan on tarkoituksena, kun ette te rupea kirjain tekoon?' sain minä vihdoin kysyneeksi ja katsoin häntä silmiin.

"'Ethän sinä ymmärrä; sehän on kaikki sinulle eduksi ... panisivat vaan enemmän veroa, kun kirjat olisi... Kyllähän ne vielä keritään -- olenhan minä mies, tiedäthän ... eikähän ole kirjuriakaan ... kyllähän ne vielä...' sanoi hän hajanaisesti.

"Tämä myönteleminen rauhoitti taas minua alussa, mutta ei kauvaksi, jonkun ajan kuluttua hankin minä kirjurin ja menin sen kanssa hänen kotiinsa.

"'Nyt on kirjuri talossa, tehdään nyt torpan kirjat,' sanoin.

"'Nyt sanon suoraan, etten tee ensinkään sinun kanssasi mitään kirjoja,' sanoi hän tuimasti.

"'No, kuinkas sitten?' kysyin minä hämmästyneenä.

"'Minä tarvitsen maani itse ja otan sen sinulta pois,' sanoi hän yhtäkaikkisesti.

"'Mutta olettehan luvanneet minun tähän mökkini rakentaa ja maata viljelykseen raataa", sanoin minä hätäyksissäni.

"'Kuka sen on kuullut,' sanoi hän pirullisesti nauraa virnistellen.

"'Tottahan edes työvaivat maksatte?' utasin minä kauhulla.

"'En penniäkään.'

"'Minun täytyy koetella lain kautta,' sanoin minä epätoivossani ja sydämmeni jyskytti niin kovasti, että koko ruumiini heilui.

"'Koettele vaan,' sanoi hän ja meni tiehensä.

"Muutaman päivän perästä sain minä virallisen käskyn muuttaa pois mökistäni.

"Epätoivon vimmassa annoin minä hänelle haasteet työvainioista, toivoen siltä suunnalta apua. Kun asia oikeudessa käsiteltiin, väitti isäntä kiven kovaan, että minä minkäänlaisetta hänen luvattaan olen ominlupini rakentanut mökkini hänen maalleen ja ruvennut väkivaltaisesti hänen maataan viljelemään. Tämän johdosta pyysi hän, että mökin tilukset tuomittaisiin hänelle takaisin ilman minkäänlaisitta työvaivoitta. Kun ei minulla ollut kirjanlappua, eikä vieraitamiehiäkään, joilla olisin voinut omistusoikeuteni toteennäyttää, tuomitsi oikeus asian isännän eduksi, ja niin olin nyt mökitön mies. Huoneet olivat kyllä vielä omat, mutta tuomittuin käräjäkuluin maksuksi myötiin ne huutokaupalla. Huutokauppatilaisuudessa antoi hän tietää, että huoneet ovat välttämättömästi vietävät heti hänen maaltaan pois. Kukaan ei uskaltanut tarjota niistä mitään, mutta vihdoin isäntä tarjosi juuri sen verran, mitä hän oli saapa minulta käräjäkuluja ja siihen ne menivät.

"Me jouduimme nyt surkeaan epätoivoon. Koimme tehdä työtä niin paljon kuin voimme, saadaksemme jotakin kokoon, aloittaaksemme uudestaan. Mutta tuli useita katovuosia ja työpalkat olivat niin huonot, että saimme nähdä alituisesti nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Meillä ei ollut vielä kuin kaksi lasta ja hekin saivat nälkää ja puutetta kärsiä, ja tämä kaikki kävi kovin sydämelleni.

"Kun ei mistään näyttänyt apua olevan, heitin minä kaikki hellolleen, sillä kuolemakin tuntui paremmalta kuin semmoinen elämä, jonka täytyi taistella olemisestaan kurjan vilpin ja petoksen alaisena ja joka oli täynnä epätoivoa ja kurjuutta.

"Silloin rakensin tämän kuopan ja tulimme tähän asumaan. Kauan saimme kärsiä kauheaa nälkää, ennenkuin ihmisten huomio alkoi kääntyä puoleemme. Mitään muuta elatuksen keinoa ei meillä kaukaan aikaan ollut kuin se, mitä akka sai kerjäämällä kokoon ja sitä ei ollut paljon. Vihdoin riensi meidän Herramme apuun ja rupesi antamaan meille tiheästi pienokaisia. Niiden vuoksi täytyi ihmisien kasteelle kuljettanisenkin tähden käydä kuopassamme ja joka vaan kerran täällä kävi, eipä hän voinut olla meitä säälimättä. Tällä tavalla alkoi kurjuudestamme levitä tieto miehestä mieheen, talosta taloon ja kylästä kylään, ja pian alkoi apua tulla monelta haaralta.

"Semmoinen on lyhykäisesti kerrottuna meidän entinen elämämme ja nyt elämme oikein herroiksi, ja annamme meidän Herramme ja rikasten pitää huolta toimeentulostamme", kertoili isäntä.

"Entä jos nämät teidän elättäjänne antaisivat joskus tulla niin pitkän välin avullensa, että nääntyisitte nälkään", arveli matkustaja.

"Sittepähän nyt toki ... mitähän vaaraa meistä olisi, jos kuolisimmekin -- -- sitä en pelkää ensinkään", sanoi isäntä yhtäkaikkisesti.

"Eivätkö ihmiset soimaa teitä laiskoiksi?"

"Mitäpä se sitten haittaa, sillä laiskojahan me olemmekin, ja koemme parhaan taitomme mukaan olla oikein laiskoja, että olisimme nimemme arvoiset, sillä tuo 'laiska' sana on tullut oikein kunnia-nimeksemme."

"No, minkälaisia ruokavarustuksia teillä nykyään on?" utasi matkustaja.

"Ei minkäänlaisia."

"Kuinkas sitten nyt aiotte toimeen tulla?"

"Kylläpähän Herramme meistä huolen pitää."

"Milloin olette viimeksi syöneet?"

"Eilen."

"Ja ruoan puutteessa olette niin kauan olleet syömättä?

"Mitenkäs sitten?"

Matkustaja rupesi kaivamaan taskujansa. Kaikkien, vaimon, lasten ja isännän katse kääntyi nyt vieraasen. Kun vieras sai kukkaron käsiinsä, pisti hän isännän kouraan vähän rahaa. Tämä ei noussut nytkään makuultansa ylös, piti vaan jo varaselta kättänsä ojennettuna, varmasti nähtyään, että vieras ainakin pistää jotakin hänen kouraansa.

"Kas niin! Nythän ymmärrätte täydellisesti millä me elämme ja että syömme lihaakin, emmekä paljaita luita. -- Laitapas, Pirjo, itsesi pian ruokaa ostamaan ja tuo lihaakin... Niinhän se on: rahallahan me melkein aina ruokimme ostamme", puheli isäntä iloissaan oikein verolaiskan tavalla.

Lapset lakkasivat telmimästä ja tyytyväisyys loisti heidän kasvoistansa. Heillä ei tähän asti näyttänyt olevan mitään vaillinkia, eikä huolta syömisestä, mutta nyt kun tämmöinen äkkinäinen käänne tuli heidän hetkelliseen elämäänsä, vaikutti se heissä taikavoiman tavalla, synnyttäen heihin uutta toivoa ja luottamusta, sillä saatiinhan nyt taasenkin jotakin syötävää, Hiljaisina ja tyyneinä istuivat he nyt mikä missäkin nurkassa, avosuin katsoa töllöttäen vierasta.

Emäntä rupesi kiireesti toimittamaan itseänsä matkalle. Suuria varustuksia ei hänen näyttänyt tarvitsevan sitä varten tehdä.

"Siitä on kuitenki hyvä, kun minulla on niin hyvä akka. Ei vielä kertaakaan hän ole sanonut, että hänellä on huono, laiska ja toimeton mies. Nöyränä ja nurkumatta tyytyy hän kohtaloonsa ja ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät -- se raukka", puheli isäntä oikein hellän aviomiehen tavalla.

Vaimo hymyili ja kiirehti matkaan.

Ennen emännän lähtöä kiirehti vieraskin lähtemään. Hän jätteli hyvästi emännän ja lapset kättä puristaen, isäntä ei noussut nytkään ylös, pitkäveteisesti ojensi hän vaan makuultaan kätensä vieraalle.

"Vaikken minä hyväksykään teidän elämäntapaanne, on minun kuitenki ollut hupainen olla hetkinen teidän parissanne", sanoi vieras lähtiessään.

"Paras elämäni tapa, paras... Ottakootpa nyt vääryydellä mitä meillä on", kumisi isännän ääni kanavaan, jota myöten vieras kömpi juuri ulos.

II.

Kylän vähäväkisin mies.

Vieras ajeli eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena.

"Osaavatko nuot kuopan asukkaat lukea?" kysyi hän yht'äkkiä kyytimieheltä, ikäänkuin unesta havahtuen.

"Parhaita lukijoita pitäjäässä."

"Lapsetkin?"

"Vanhimpia lapsia, jotka siinä ijässä ovat, ei voita yksikään... Kirjan saavat joka lukukinkeriltä", sanoi mies yhtäkaikkisesti.

"Mikäs tuo tuolla on?" kysyi vieras äkkiä.

"Mikä niin?"

"Tuo, tuo, joka meidän edellämme kaukana menee. Ettekö näe?"

"Niin. Hän näkyy olevan Kättä-Risto", sanoi mies.

"Kättä-Risto! Minkä vuoksi häntä Kättä-Ristoksi sanotaan?" utasi matkustaja.

"Hänellä ei ole oikeaa kättä ensinkään."

"Synnymältäkö hän oli jo käsitän?"

"Eikä ollut ... miehenä se on mennyt... Hän on kylän vähäväkisin mies."

"No ihme! Kun ennen kylään tuloamme kysyin teiltä: onko kylässänne mitään merkillistä, ette sanoneet mitään semmoista olevan. Kuitenkin on jo nähty kylän laiskin mies, ja kenties kohta nähdään kylän vähäväkisin mies", sanoi matkustaja ihmeissään.

"Niin, mitäs noista tuommoisista ... kyllähän niitä semmoisia...", sanoi kyytimies, ny'äisten samassa hevostansa.

Edellä menevän miehen käynti näytti oudolta ja sepä se juuri olikin joka matkustajan huomion häneen käänsi. Hän kallisteli puolelta toiselle kävellessään, niin että hänen luuli joka askeleella kaatuvan kummalle puolelle tahansa. Oikea puoli oli kolkosti aukea, kun ei siinä ollut kättä heilumassa ja käynnille tahtia pitämässä. -- Vasemmassa kädessään näytti hän kantavan jotakin raskasta esinettä. Tämmöisenä näytti hän semmoiselta kuin myrskyn käsistä päässyt tuntimylly, josta myrsky on toiset puolet siipejä pois karsinut ja joka vielä myrskyn jälkimainingin vuoksi kovasti heiluu.

"Raukka niin kovasti heiluu kävellessään", sanoi matkustaja.

"Hänellä on jalkakin vialla... Sooh, ruuna."

"Samallako sekin vikaantui kuin käsikin meni?"

"Samalla -- kah nyt siinä!"

"Hän näyttää kantavan vasemmalla kädellänsä jotakin."

"Niin näkyy tekevän."

"Mitähän hänellä mahtaa olla kannettavana?"

"Eiköpä tuo kantane taas lantaa."

"Lantaa! Mitä hän sillä tekee?"

"Peltoa lannoittaa tietysti", sanoi kyytimies, ikäänkuin ärähtämällä, katsoa vilauttaen samassa matkustajan silmiin, kenties nähdäkseen, etteikö tuokaan vielä sen vertaa tiedä, ettei lantaa muualla tarvita kuin pellolla.

"Onko hänellä sitten peltoa?" kysyi matkustaja, eikä ollut huomaavinaankaan kyytimiehen tyytymättömyyttä.

"On, ja vieläpä hyväsestäänkin."

"Tietysti hänellä on mökki myös."

"On."

"Onko se kaukana tiestä?"

"Eikä ole ... aivan tien vieressä."

"Käymmekö siellä?"

"Tulee yö ennenkuin ehdimme kaupunkiin ... mitähän tuolla..."

"Minä maksan mitä vaan tahdotte siitä ajasta, minkä siellä viivymme. -- Piisaako kaksi markkaa?"

"Piisaa hyvinkin... Jos ma häntä... Ilman aikojaanhan minä vaan sanoinkin ... kyllä kaiketi minä joudan teidän kanssanne olemaan, vaikka koko viikon --; mihinkäpä minulla kiire olisi", sanoi kyytimies hilpeästi ja hänen kärtyisyytensä haihtui siihen paikkaan kuin tuhka tuuleen.

"Kas tuossahan se Kättä-Risto meneekin jo mökkiinsä", jatkoi kyytimies vilkkaasti, osoittaen kädellänsä edellä mennä veivaavaa miestä, joka todellakin kääntyi tien ohessa olevaan mökkiin.

Kun matkustajat tulivat mökin kohdalle, käänsivät he hevosensa sinne. Maantien ja mökin välissä oli juuri sen verran piha-maata, että hevonen hädintuskin sopi siihen ajoneuvoineen.

Asuinhuoneena oli pienen pieni neliseinäinen tupa ja sen edessä parin sylen päässä samankokoinen aitta. Molemmat huoneet olivat suin yhteen, ja näiden väli oli katettu ja laudoitettu, joten molemmat huoneet, välineen, näyttivät yhdeltä ja samalta rakennukselta. Väli oli laudoittamalla jaettu vielä kahteen osaan, joista etummainen toimitti porstuan virkaa ja perimmäinen lienee ollut ruokien säilytyspaikka. Tämän rakennuksen takana oli vielä hyvänkokoinen lato ja siinäpä ne sitten Kättä-Riston huoneet olivat.

Ulkopuolella huoneita oli semmoinen puhtaus, ettei oljen kortta eikä risun kipenettä olisi löytänyt, vaikka neulan kanssa olisi hakenut, tuntui siltä ettei mökissä olisi pariin vuoteen asunut ristisielua, niin puhtaat olivat mökin tienoot; olipa matkustajain oikein sääli siihen hevostansa ajaa.

Tuvan toinen akkuna oli maantielle päin ja akkunan alla oli pieni, sievä kasvitarha, Joka näytti olevan hyvässä voimassa ja järjestyksessä, ja oli jo suurimmaksi osaksi kylvetty, Pensaskasvit olivat jo suurimmaksi osaksi lehdelle puhjenneet ja ne levittivät hyvänhajuista tuoksua kauniisen kevät-ilmaan. Kasvitarhan ympärillä oli punaiseksi maalattu sievä pinna-aita ja kaikkineen oli tuo tarha eteläpuolella mökkiä, sillä mökki oli pohjapuolella maantietä.

Mökin ympäristöllä oli koko joukko peltoa. Pari sarkaa rehoitti rehevässä rukiinlaihossa; pari oli myös pantu perunaan ja ohraa oli kylvetty useampia sarkoja. Pellot olivat hyvässä järjestyksessä ja niin hyvissä ojissa, että oikein ihmeeksi kävi. Pyörtänöillä ei näkynyt ainuttakaan kiven nupulaa, ei yhtään multakokaretta; ne olivat puhtaat kuin kerran pyyhkäistyt ja niissä oli jo rehevä heinän alku. -- Useita sarkoja näkyi olevan kedossakin.

Sama puro, joka eräästä metsälammesta kierrellen juoksi kylän laiskimman miehenkin kurjan maaluolan sivutse, ohjasi suuntansa mutkitellen tännekin ja aivan Kättä-Riston mökin tyköä meni se maantien poikki, iloisesti solisten juoksi se aivan aitan päitse erästä syvälle pistävää merenlahtea kohden. Pikkusen matkaa aitasta oli purossa koskipaikka ja siihen oli Risto laittanut tokeita ja piti siinä kalanpyydyksiä.

Kun matkustajat tulivat mökille, oli tuo vähäväkinen mies jo ehtinyt mennä pyydyksiänsä kokemaan; matkustajatkin menivät uteliaisuudesta sinne. Kamalalta näytti, kun toiskätinen ja muutenkin ruhjountunut mies seisoi kuohuisessa koskessa yhden ainoan heikon pukin päällä, ja toisella kädellään koki kiskoa mertojaan väkevästä virrasta. Välistä näytti siltä kuin virta veisi hänet mertoineen päivineen, mutta ei, aina pääsi Risto kuitenkin vihdoin voitolle, vetäen merran toisensa perästä ylös. Ensimältä tarjosivat matkustajat hänelle apuansa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

"Ei, ei. -- Ei tarvitse ... kyllä minä nämät... Onpa pitänyt ennenkin saada ... mistäpä se aina apu tulisi", sanoi hän vaan itseensä luottavasti.

Kun hän sai pyydyksen ylös, hinasi hän sen maalle. Ensimmäistä mertaa tuodessaan, tervehti hän kyytimiestä, mutta matkustajaa näytti hän oudoksuvan ja kummeksuvan. Lieneekö siihen ollut se syynä, kun hän tunsi kyytimiehen, mutta matkustaja oli hänelle outo. Salavihkaa katsoa vilahutti hän tavasta matkustajaa, nyysäyttäen samassa nokkaansa ja pyyhäisten sitä terveen kätensä hihalla.

Niissä kolmessa merrassa, mitkä hänellä oli, oli kussakin hyvä joukko kaloja. Enimmäkseen olivat ne särkiä, mutta olipa seassa lahnaa ja säynästäkin. Saatuansa kalat pyydyksistä pois ja pyydykset puhdistetuksi, pani hän ne taas toisia kaloja pyytämään. Vaivaloiselta näytti työ, vaan pannuksi ne kumminkin tulivat.

"Saammeko me tulla teidän huoneesenne?" kysyi matkustaja, kun he olivat tulleet mökin eteen.

"Kyllä kaiketi, vain..." sanoi Risto, nyysäten nokkaansa ja pyyhäisten takkinsa hihalla, katsoa vilkaisten matkustajaa.

"Mitä vain?"

"Vain onhan se niin huono ... eihän sinne viitsisi vieraita viedä... Jos kuitenkin haluatte, niin aika kernaasti", sanoi Risto.

Sitten mentiin tupaan. Pieni oli asunto, mutta siisti kuin puhdas astia. Ei rikan kipenettä lattialla ja päälliseksi oli se valkea kuin kika. Somasti laitettu kaakelitakka oli ovinurkassa ja siihen oli sovitettu yksireikäinen hällä, jossa voi keittää. Perällä oli oikein koottava vuode ja se oli koottu niin sievästi kuin sen olisi tehnyt siistein nainen. Ikkunan alla oli pieni pöytä ja seinänvierillä neljä tuolia. Jos ei oteta lukuun takkanurkassa olevaa pientä hyllyä, jossa oli muutamia kuppeja ja muita pieniä astioita sekä samassa nurkassa olevaa pienen pientä maalattua pata-arkkua, missä keitto-astioita säilytettiin, niin ovat kaikki huonekalut luetellut.

Talon isäntä kehoitti vierasta istumaan, istui itsekin, katsoa vilautteli vierasta, nyysäili ja pyyhki nokkaansa.

"Yksinännekö te asutte tässä?" kysyi vieras, ikäänkuin puheen-aluksi.

"Yksinäni... Kukapa tähän tämmöiseen kumppaniksi pyrkisi; eikähän tässä olisi useammalle tilaakaan", sanoi Risto.

"Kuinka te voitte näin hyvän siivon pitää?" sanoi matkustaja ihmetellen.

"Minun ei haluta liassa asua. -- -- Ja eihän se paljoa maksa, sillä onhan tuota kyllä köyhälläkin vettä", vakuutti isäntä.

"Eikö tule vaikeaksi elää ja toimia noin raajarikkoisena?" kysyi matkustaja.

"Tietystihän olisi parempi, kun olisi aivan terve. Mutta kun nyt kerran olen tämmöinen kuin olen, niin on paras tyytyä kohtaloonsa ja tehdä työtä vointinsa mukaan. Monen on huonommastikin asiat, sillä olenhan, Jumalan kiitos, muutoin aivan terve", selitti Risto tyytyväisenä.

"Oletteko syntymästä saakka olleet raajarikkoinen?" kysyt matkustaja, ikäänkuin ei hän sitä tietäisi.

"Enkä ole ollut... Olin jo kohta kolmenkymmenen, kuin tämmöiseksi tulin."

"Kuinka ja missä se tapahtui, senpä haluaisin tietää?"

"Kaupungissa, laivan työssä se onnettomuus tapahtui", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.

"Kuinka se tapahtui? kertokaapa se oikein seikkaperäisesti", kehoitti matkustaja.

"Mitäpä erinomaisia seikkoja siinä lienee. Silloin rakennettiin kaupungissa joka vuosi useita laivoja. Monta vuotta perätysten olin minä melkein myötäänsä laivan työssä. Minua sanottiin hyväksi kirvesmieheksi, ja minulle maksettiin hyviä palkkoja.

"Se oli kevät-talvi, kun eräänä kertana nostettiin pitkää ja paksua hirttä pystyyn korkealle kohonneen rakennettavan laivan kupeelle telinepiitaksi. Hirren latvaan oli kiinnitetty kolme köyttä. Ne jaettiin kolmella eri suunnalla, ja väkipyöräin avulla ruvettiin kahdella köydellä vetämään hirren päätä ylös ja kolmannella holttailtiin sen kulkua. Kun hirsi oli noussut noin puoliväliin, katkesi toinen vedettävistä köysistä. Hirsi riepsahtt heti täydellä voimallaan ainoan pidettävän köyden nojaan; sekin katkesi ja hirsi putosi maahan. Pudotessaan raippasi sen tyvi minua oikealle sivulle. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä olin pyörtynyt. Tunnottomana olivat he minut kantaneet sairashuoneesen, ja ensimmäisen kerran kuin toinnuin, huomasin, ettei minulla ollutkaan oikeaa kättä. -- Siinä kaikki seikat", selitteli Risto.

"Se oli surullinen tapahtuma", sanoi matkustaja. "Oli se, sen myönnän itsekin. Vaimoni, vaimoni! huudahdin minä tuskissani, kun huomasin miten asiani olivat. Niinkuin puukon pistos kävi sydämelleni se ajatus, että mitenkä nyt tulisimme toimeen ja mitenkä voin rakkaan vaimoni toimeentulon turvata niin, ettei hänen tarvitseisi puutosta kärsiä. Tuntui siltä kuin tuo huutoni olisi tullut suljetusta haudasta, joka ei enään mitään toivoa jäljelle jätä", sanoi Risto, nyhjäten ja pyyhkäisten taasenkin nokkaansa.

"Mitä! Onko teillä vaimokin?" huudahti matkustaja kummastellen.

"Minulla on ollut, mutta ei ole enään, sillä Herra katsoi hyväksi ottaa hänet minulta pois. Muutoin ei mielestäni ole yhtään kummempi asia, jos minulla silloin oli vaimo, kuin että se olisi kenellä tahansa", sanoi Risto, ikäänkuin vähän loukkautuneena.

"No, no. -- Eipä silti ... mutta kun minä luulin, ettei teillä koskaan ole vaimoa ollut. -- -- Kuinka kauvan olitte sairashuoneessa?" sanoi matkustaja vähän hämillään.

"Neljä kuukautta ... eipä sieltä sen vähemmällä päässyt, sillä poisleikatun käteni sia ei pikemmin parannut. Paitsi sitä, oli oikea reisiluu myös mennyt poikki samassa kaupassa; sekin tarvitsi aikansa kiinni luutuakseen. -- Paljon huonommasti olisi ollut asiani, jos jalkani olisi mennyt yhtä murskaksi kuin kätenikin, sillä silloinhan olisi sekin ollut poikkileikattava ja nyt olisin aivan avuton -- --; onhan se kuitenkin näin paljon parempi", tuumaili Risto.

"Lääkäri teitä hoiti?"

"Lääkäri ja vaimoni."

"Oliko vaimonne myös siellä?"

"Kuinkas hän muutoin olisi minua hoitanut, ellei hän siellä olisi ollut?" sanoi Risto ja hänen suunsa vetäysi vähän hymyyn.

"Tuota noin -- --. Olen niin kiintynyt asiaan, etten huomaa mitä sanonkaan -- --. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun kysyä: Oliko vaimonne teitä alusta alkain hoitamassa", sanoi matkustaja.

"Ei ollut. Kun hän tuon onnettoman tapauksen sai kuulla, säikähti hän niin pahoin, että oli henkensä heittää. Pariksi viikoksi pani se hänen vuoteelle, mutta kun hän sen verran toipui, tuli hän heti luokseni, eikä lähtenyt vuoteeni vierestä yöllä eikä päivällä, ennenkuin minäkin pääsin sairashuoneesta pois. Silloin itkin minä monta säälin ja epätoivon itkua, katsoissani hänen uhraavaisuuttansa ja ajatellessani hänen tulevaa toimeentuloansa. Hän heltyi myös useasti itkuun, mutta hän itki säälitellessään minua. Hän koki lohduttaa minua minkä voi ja aikoi tehdä työtä yöt päivät, niin kyllä kaiketi sitten muka eläisimme. Ei hän ensinkään huomannut, kuinka heikko ja huono hän itsekin oli -- se raukka."

"Ja sitten te lähditte pois sairashuoneesta?"

"Niin, sitten me lähdimme molemmat, horjuvina ja kalpeina kuin kuolema, sillä vaimonikin oli sairautensa ja paljon valvomisen tähden niin heikonnut, että hän oikein horjui."

"Kuinkas sitten voitte elää, annettiinko köyhäin apua?"

"Köyhäin apua! Mitäs sillä olisimme tehneet...? Eihän toki, eihän toki... Olihan meillä ahkeralla työllä koottua säästöä niin paljon, että voimme hyvän-aikaa tulla toimeen muiden avuttakin... Olisipa sekin, kun heti ensimäisen vastuksen tultua turvaantuisi köyhäin apuun", sanoi Risto, ikäänkuin ihmetellen, kun heistä niin halvasti ajatellaan.

"Milloin sitten vaimonne kuoli?"

"Kohta jälkeen kuin tulimme sairashuoneesta. Hän oli raskaana ja jonkun viikon kuluttua sieltä tulomme jälkeen synnytti hän terveen tyttären. Tuon minun tapaturmani tähden tullut sairastus oli hänet niin heikontanut, ettei hän enään kestänyt tuota hengen vaarallista rynnäkköä ja muutaman päivän perästä, lapsen syntymisen jälkeen, heitti hän henkensä. Silloin en tiennyt, olinko elävä tahi kuollut. Minä itkin niin paljon, että olin vedeksi sulata, enkä voinut moneen vuorokauteen ottaa minkäänlaista ruokaa suuhuni. Herra Jumala! -- ajatelkaas -- olla käsitönnä ja jalatonna, kivun ja murheen kalvaamisesta heikontuneena ja horjuvana kuin haamu, yksinään rakkaan ja osanottavan vaimonsa jättämänä -- olla semmoisen vastasyntyneen heikon lapsen tukena ja turvana -- ajatelkaas miltä se tuntuu", selitti Risto kiihkeästi ja taas pyyhkäsi hän takkinsa hihalla, mutta ei tällä erällä nokkaansa, vaan silmiänsä.

"No, onko teillä ollut lapsikin?" kysyi matkustaja ihmetellen.

"On ollut ja on vieläkin", sanoi Risto nokkaansa nyhjäten.

"Vieläkin! Missä hän nyt on?"

"Seminaarissa."

"Seminaarissa -- Niinkö?"

"Niin ... eikä siinä mielestäni ole mitään kummailemisen syytä", sanoi Risto.

"Eipä, eipä... Kuka hänet sinne on kustantanut?"

"Kukapa häntä sen likeisempi ja velvollisempi on kustantamaan kuin minä", sanoi Risto isän velvollisuudella.

"Eikö kukaan ole teitä auttanut?"

"Ei pennilläkään."

"Ihmeellistä! -- Joko hän kauankin on ollut seminaarissa?"

"Viisi vuotta. Hän pääsee nyt sieltä pois ja joka hetki odotan häntä kotiin tulevaksi... Hän on hyvä tyttö ja oikea äitinsä kuva -- -- --. Voi jos te näkisitte, kuinka hän rakastaa minua", sanoi Risto ja hänen silmänsä oikein loistivat ilosta.

"Kaupungissako olette syntyneet ja mieheksi kasonneet?"

"En ole. Tässä kylässä olen syntynyt ja kaiken ikäni ollut."

"Entä vaimo vainajanne?"

"Täällä hänkin."

"Se jäi äsken kesken: millä tavalla sitten rupesitte henkeänne elättämään ja lastanne hoitamaan, kun vaimonne kuoli?" kysyi matkustaja, ikäänkuin tarkoin perustellakseen asiaa.