Part 1

JÄLKIPOIMINTOJA II

Omistaan eläjiä

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

Lapualla, J. W. Hissan kustannuksella.

Oulussa, Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1889.

SISÄLLYS:

Omistaan eläjiä:

I. Kylän laiskin mies II. Kylän vähäväkisin mies III. Kylän toimellisin ihminen Iv. Ylemmillä asteilla

OMISTAAN ELÄJIÄ.

"Tekö lähdette minua viemään?" kysyi muudan tutkimusretkellä oleva matkustaja eräältä keski-ikäiseltä mieheltä, joka ahkerasti puuhaili hevosensa ympärillä muutaman kestikievarin kartanolla.

"Minä", vastasi mies ja katsoa vilkasi matkustajaa silmiin.

"Mutta teidän hevosenne näyttää olevan märkänä; olette kai juuri palanneet kyytiä viemästä?"

"Ei ... minä olen päinvastoin tuonut kyytiä, sieltä näin, johon te menette. Hevonen on syönyt jo pari tuntia, kyllä se jaksaa, varsinkin kun se vielä vähän ... ja ettehän te niin kovasti...?" selitteli mies ja tuhrasi käsiseljällänsä nokkaansa.

"Ei suinkaan minulla mitään hengen hätää ole", sanoi matkustaja.

"Senhän minä hetikin näin... Näytätte siivolta mieheltä ... ja minä saan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä --. Täytyy ansaita näinä ahtaina aikoina, missä vähänkin sopii, ja tuo kestikievarin isäntätäkin tuo..." puheli mies elähtyneenä.

Kun matkustaja älysi, että kyytimies halusi vielä vähän syötellä hevostansa, meni hän hetkeksi kestikievarihuoneesen.

Siellä oli kestikievarin isäntä häntä vastassa.

"Heh -- heh -- heh! Onpa sitä huolta ja vaivaa kestikievarillakin. Laita hevoset kaikille matkustavaisille edes ja takaisin, se ei ole juuri helppo asia ... pään päälle se kostaa kun kostaakin. Heh -- heh -- heh... Olipa se kahden isännän, jos ma sain teitäkään tästä lähtemään, mutta tuo sattui toki tulemaan, heh -- niin on tiukka, heh -- ja nyt te pääsette hänen kanssaan menemään, heh -- heh... Oivallista, mutta mieltä siinä tarvitaan... Mutta eikö teillä ole mitään väke..."

Samassa näkyi kyytimiehen naama ovessa.

"Joko nyt?" kysyi matkustaja.

"Minä olen valmis", sanoi kyytimies.

Matkustaja sieppasi vähäiset matkakapineensa ja kiirehti rattaille.

"Oliko tuo isäntä vähän...?" kysyi matkustaja rattaille päästyään.

"Olipa tuo hyväsestään."

"Onko pitkästi kaupunkiin?"

"Runsaasti kolme peninkulmaa."

"No sitten ajamme."

Kesäkuun alkupuoli oli. Pohjolan aurinko loimotti kaikella lumoamis-voimallansa taivaan laelta. Häikäisevä, lämmittävä, elvyttävä valo ja lämpö toi kuolleelle luonnolle uutta elonvoimaa ja virkeyttä.

Seutu, jota he nyt kulkivat, ei ollut mikään ihana, eikä viehättävä. Tie kulki pitkin korkeanlaisia ja laajoja porohiekkaisia harjanteita, jonka vuoksi seudun metsäkin oli vaivaiskasvuista tarringaista. Ainoastaan sinne tänne oli joku ihminen koettanut asuntoansa perustaa, mutta kovan luonnon tähden olivat ne jääneet autioiksi. Tämän yksitoikkoisuuden vuoksi vaipui matkustaja yhtäkaikkiseen, melkeinpä puoleksi nukkuvaan tilaan.

Yksitoikkoinen seutu loppui nyt ja eteen aukesi silmäsiintoja laveasti hyvästi viljeltyjä maita muhkeine taloineen. Tässä havahtui matkustaja täyteen virkeyteensä ja alkoi tehdä havainnoitansa.

I.

Kylän laiskin mies.

"Oh -- hoh! Johan täältä kylä näkyy", sanoi matkustaja mäen rinteellä, nähdessään laaksossa olevan kylän.

"Johan tuo", sanoi kyytimies haukotellen.

"Onko näillä seuduilla mitään merkillistä?" kysyi matkustaja.

"Eikä ole ... mistäpä täällä semmoisia olisi... Soh, ruuna, myötämäki."

Ruuna juosta hölkytteli aikakyytiä, ja niin tultiin yhä lähemmäksi tasankoa ja kylää. Siellä täällä pitkin tienvarsia oli vielä yksinäisiä hiekkakumpuja ja töyryjä; oli ikäänkuin nämät olisivat olleet tuon pitkän hiekkaselänteen penikoita.

Erään tuommoisen kikkerän hiekkakummun laella näytti, matkustajan mielestä, olevan melkein kumossa oleva puinen savutorni.

"Mitä? Ei suinkaan tuossa mahtane mitään asukasta olla?" sanoi matkustaja, osoittaen kädellänsä kumpua kohden.

"On ... onhan siinä."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Ja kuitenki on se tosi."

"Mikähän kurja siinäkin asuu?"

"Siinä asuu kylän laiskin mies."

"Kylän laiskin mies! Minä tahdon käydä häntä katsomassa", sanoi matkustaja kiihkeästi.

"Ettepä siellä taitaisi paljon viisastua; sitä paitsi ei minulla ole aikaa odottaa", sanoi kyytimies.

"Oh, älkää siitä huoliko; minä maksan hyvän odotuspalkan", sanoi matkustaja.

"No sitten."

Nyt oli tultu tuon oudon asumuksen kohdalle. Minkään muun puolesta ei olisi voinut sitä ihmis-asunnoksi huomata kuin tuon kummun korkeammalla paikalla kallellaan olevan puutornin vuoksi, ja siitä, että maantien puolella olevassa kummun kyljessä oli jotakin sinne tänne väyristynyttä akkunantapaista. Siinäkään ei ollut monta lasin sirpaletta, sillä sen rikkimenneitä osia oli paikattu tuohilla, päreillä tai likaisilla ryysyillä. Muutoin koko asunto näytti vaan tavalliselta hiekkakummulta, samanlaiselta kuin muutkin tuon pitkän hiekkaselänteen tienvierissä olevat penkat. Ei minkäänlaista muuta huonetta näkynyt läheisyydessä, eikä ovia näyttänyt kumpuun menevän mistään.

"Eihän tänne mene minkäänlaista ovia", sanoi matkustaja, kun he olivat ajaneet kummun juurelle ja astuneet kärrystä alas.

"Kyllä ovi löytyy, jahka tässä joudutaan", sanoi kyytimies, sidellen hevostansa kiinni maahan lyötyyn seipääsen, sillä minkäänlaista muuta kiinnipidintä ei löytynyt, mihin olisi voinut hevosen kiinni sitoa.

Kyytimies lähti kiertämään kumpua ja matkustaja jäljessä. Täten tulivat he kummun takapuolelle. Ei mitään muuta akkunaa he löytäneet kierrosmatkallansa, kuin tuon, mikä oli maantien puolella.

Takapuolella kumpua, melkein sen juurella, oli kauhean iso rikkaläjä. Siinä oli olkeja, ruusuja, ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, luita, risuja ja mitä kaikkea törkyä siinä oli, sen ties hitto. Aivan liki kumpua juoksi valtava puro merta kohden ja se teki itse paikan kuivine kenturoineen milt'ei miellyttävän näköiseksi.

Kyytimies rupesi rikkaläjän kohdalta tunkeentumaan kummun sisälle. Nelinkontin ryömi hän eteenpäin, sanoen: "Tästähän se ovi menee."

Matkustaja meni lähemmin katsomaan tuota näytelmää. Oikein häntä kammotti kyytimiehen retki, sillä ei hän ollut vielä koskaan ennen senlaista kulkupaikkaa minkäänlaiseen huoneesen nähnyt. Kuitenkin päätti hän pyrkiä kyytimiehen jäljessä. Hänkin laskeusi nelinkontin ja alkoi ryömiä kyytimiehen perässä. Kuin he olivat kontanneet kappaleen aikaa tuota pimeää, likaista ja peloittavaa kanavaa myöten, tulivat he jonkunlaisen oventapaisen eteen. Tämä oli kokoon kyhätty vanhoista veneen kappaleista, sitelemällä niitä toisiinsa kiinni vitsoilla ja muilla rihman palasilla. Tämmöisestä rakennustavasta seurannut hataruus oli palkittu siten, että ra'ot olivat tilkityt kaikenlaisilla likaisilla ryysyillä. Ovi oli sommellettu kiinni johonkin pitempään ymmyrkäiseen puuhun, jonka alanen pää oli kololle hakatun pölkyn päällä; ylinen pää oli puunhaarukassa; nämät toimivat saranoiden virkaa. Kun sisälle pyrkijät tätä keinotekoista ovea olivat rytyyttäneet sen lyhyttä, tämän pitkää, ja soljutelleet sitä ulos ja sisään, aukesi se vihdoin, ja he pääsivät ryömimään sisälle.

Kova hämmästys saavutti matkustajan, kun hän tuli huoneesen, sillä hän ei ollut koko elämänsä ajalla nähnyt semmoista viheliäisyyttä ja kurjuutta kuin hänen silmäinsä edessä nyt oli. Minkäänlaista muuta lattiaa ei ollut huoneessa kuin rapakoinen maa. Sekin oli täynnä kaikenlaista kamaa ja törkyä: risuja, olkeja, likaisia vaateresuja, luita, kenkärajoja ja muuta semmoista tavaraa, aivan samankaltaista kuin tuolla oven edessä olevassa rikkaläjässäkin oli. Huone oli niin matala, ettei tavallinen mies sopinut siinä suorana seisomaan muualla kuin kurkihirren alla, ja semmoinen hämäryys valliisi siellä, ettei voinut enemmältä nähdä kaikkia huoneessa olevia esineitä, sillä nuot muutamat likaiset lasinpalaset eivät voineet päästää kylläksi valoa kurjaan asuntoon. -- Ovinurkassa oli maakivistä tehty kiuas, eikä mitään muuta keittotakkaa eikä leivinuunia; kiuas kai sai nekin tarpeet täyttää.

Kun matkustajan silmät tottuivat hämärään valoon, rupesi hän vähän paremmin näkemään ympärillensä. Huoneen seinät olivat sisäpuolelta ladotut turpeista. Periseinään oli maan sisään lyöty pari seivästä; niiden päällä oli kaksi höyläämätöntä laudanpalasta ja ne toimittivat pöydän virkaa. Tämän edessä oli halaistusta kuusesta tehty jakkara, jossa säästetyt ja etempää katkaistut oksat olivat jalkoina. Perällä, oikealla, oli myos seinään ja maahan lyötyjä paaluja, joiden päällä oli lautoja. Siinä oli oljen-ruusuja ja muutamia likaisia ryysyjä; se oli talon ainoa vuode.

Näin tavoin on lueteltu kaikki talon huonekalut, jos ei lukuun oteta kiukaan pesän edessä olevaa korvatonta ja jalatonta jalkapannun kuoliota, sillä mitään muuta huonekalun tapaista ei huoneessa näkynyt.

Tuolla perässä olevalla lavalla, pehkujen ja ryysyjen seassa makasi talon isäntä. Muuta vaatetta ei ollut hänen yllään kuin vanhoista lammasnahkaisista turkkirievuista tehdyt housut ja jonkunlaista likaista paidansatkaletta päällä; tämä ei kuitenkaan paljon peittänyt isännän ruumiin ylipuolta. Pöydän edessä olevalla jakkaralla istui talon emäntä, lyhyt ja pullea nainen. Hän oli vielä jotenkin nuoren näköinen ja niin lihava, etteipä olisi luullut hänen nähneen ikäpäivinänsä ainuttakaan hätäpäivää. Pukineena oli hänellä niin monikertaan paikatut ja kursitut vaatteet, että oli aivan mahdoton niissä huomata sormenpäänkään vertaa alkuperäistä vaatetta. Niihin oli kursittu sukansääryksiä, monen näköisiä vanhan saran kappaleita, hamppu- ja liina-palasia ja kaikenlaisia kaksi- ja nelivartisia tilkkuja, katsomatta vähääkään sitä, minkä värisiä ja näköisiä mitkin olivat, sanalla sanoen: kaikki mitä oli minkin tunkionlaidalta tahi muualta rikkaläjästä satuttu löytämään. Väri-eroituksista oli kertynyt ja piintynyt lika pitänyt niin oivallista huolta, ettei niiden moninaisuuksista silmälle kovin suurta vaivaa ollut. Ainoa seikka, joka tästä teki poikkeuksen, oli se, että kun noita uusia lisiä oli kursittu karkealla ja valkealla langalla, tuuman pituisilla pistoksilla, näyttivät nuo viimeksi uusitut kohdat jonkumoisilta koru-ompeluksilta. Puku mahtoi painaa arviolta noin leiviskän verran.

Lattialla telmäsi kuusi lasta. He eivät olleet paljon toinen toistansa isompia, mutta selvästi kumminkin huomasi, ettei sarjan välistä ollut ainuttakaan poissa. Nuorimmilla oli vaan paitarepale päällä, mutta vanhemmilla oli muutakin vaatesatkaletta verhona; huolimatta kuitenkin kaikesta tästä, olivat he kuitenkin melkein alasti. Lapset olivat hyötyisiä, lihavia ja terveen näköisiä, mutta niin likaisia, ettei niistä kaikesti tiennyt, olivatko ne selin vai päin. He hyppelivät ja telmivät lattialla; usean paljaista kintuista juoksi veri, sillä lattialla olevat risut olivat niitä repineet; siitä välittivät he kuitenkin viisi, sillä eiväthän ne osanneet parempaa toivoakaan.

Olemme kertomuksessamme joutuneet vähän edelle; palaamme takaisin.

"Hyvää päivää!" sanoi matkustaja sisälle päästyään.

"Jumal'antakoon! käykää vieraat istumaan!" sanoi emäntä hilpeästi ja nousi ylös jakkaralta.

"Minua janottaa, olisiko täällä vettä?" sanoi matkustaja.

"Eipä sattunut olemaan sisällä, mutta pian minä sitä saan", sanoi emäntä ja lähti.

Hän sieppasi tuon korvattoman ja jalattoman pannun ja meni sen kanssa ulos. Pian palasi hän takaisin, tuoden pannullisen vettä tullessaan. Tämän ojensi hän anojalle.

"Eihän se vieras osaa siitä juoda, anna lippi", sanoi toimellinen isäntä.

Emäntä laski pannun lattialle ja nouti kiukaan takaa "lipin." Tämä oli semmoinen kalu, että halaistun vitsantyven väliin oli pistetty mutkalle väännetty tuohenpalanen, joten se oli muodostunut varrelliseksi ja rattimoiseksi suippiloksi. Tämän tarjosi emäntä vieraalle ja tällä sai hän juoduksi.

"Taitaa siellä ulkona olla kaunis ilma?" sanoi isäntä, käännähtäen vähän paremmin vieraisin päin, jotka nyt emännän kehoituksesta olivat istuneet jakkaralle.

"Noo -- kyllä kai, mutta ettekö vielä näille päiville ole käyneet ulkona, kun ette tiedä minkälainen ilma nykyään on?" kysyi matkustaja.

"Mitä minä siellä olisin käynyt?" utasi isäntä kummastuen ja hänen silmänsä remahtivat, pelkästä ihmettelemisestä, suuriksi kuin suitsirenkaat.

"Eikö jo jotakin työtä tekemässä?"

"Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin."

"Mutta työhän on kaiken toimeentulon perustus."

"Mitä meidän toimeentulossa sitten puuttuu?" kysyi isäntä ja katsoi niin kiinteästi vierasta silmiin, että likaisesta naamasta silmävalkuaiset välähtelivät kuin salaman leimaukset synkkien pilvien lomista.

"Minun mielestäni puuttuu tässä paljonkin."

"No, antakaapas kuulla?"

"Täällä vallitsee niin suuri kurjuus ja puutos, että tässä mielestäni olisi paljon kohentelemista."

"Missä esimerkiksi?"

"Tuo ainoa akkunakinhan on niin paikattu päreillä, tuohilla ja resuilla, etteihän täällä oikein näekään; olisihan siinäkin korjaamisen syytä", arveli vieras.

"Kylläpä täällä näkee tehdä sen mitä on tekemistäkin."

"Pitääkö tämän mökin katto vettäkään?"

"No, jos ei pidä, niin tottahan on pitämättä."

"Siltipä lienee tuossa permannollakin hieman rapakkoa."

"Ei se kaikki ole katonvuotamisen tähden tullut; tarvitaan sitä vettä muutoinkin taloudessa ja ainahan sitä sattuu lattiallekin pirahtamaan", selitteli isäntä puolustelevasti.

"Niin, ja eihän tässä ole lattiaakaan", muistutti matkustaja.

"Lattiaa!... Eikö ole?... Koettakaapa ruveta kaivamaan ja tutkimaan, niin näette onko tässä lattiaa... Minä luulen että meillä on vahvempi lattia kuin monella muulla, enkä luule ensinkään teillä olevan syytä peljätä lattian huonouden vuoksi putoavanne lattian alle kuoppaan", arveli isäntä.

"No, mutta eihän tässä ole muuta kuin pelkkä maa", sanoi vieras kummissaan.

"Sepä se onkin vahvin kaikista perustuksista, niinpä paras lattiaksikin... Se ei vyöry eikä murene, ei myös laho... Kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, kaikki lahoo, mätänee, vanhenee ja käypi kelvottomaksi, mutta maan perustus vaan pysyy ijankaikkisesti", selitteli isäntä suurella tyytyväisyydellä ja vahvalla uskon luottamuksella.

"Kyllähän te kuulutte omastanne pitävän, mutta kuitenkin minusta tuntuu, etteivät lapsetkaan voi tässä terveinä pysyä, kun myötäänsä tepastelevat tuolla kostealla maalattialla", väitteli vieras.

"Lapsetko terveinä ... kuinka...? Mutta minäpä tahtoisin tietää, kenellä on terveemmät lapset kuin minulla... Montako lasta teillä on?"

"Kolme."

"Ja kuollut?"

"Neljä."

"Siinäpä se on. Luultavasti luulette lastenne olevan paljon edullisemmissa oloissa kuin nämät?" sanoi isäntä, viitaten kädellänsä lattialla rehmiviä lapsiansa.

"Niinpä toki luulen."

"Ja kuitenkin on niistä enempi puoli kuollut."

"Se on kyllä totta."

"Mutta meidän kakarat elävät kaikki, ihan jokainen nokka; ei, Jumalan kiitos, ole tullut pään vahinkoa... Katsokaapas näitä", sanoi isäntä, osoittaen taasenkin lapsiansa.

"Totta kyllä, että he näyttävät erinomaisen terveiltä ja kummallista on ettei heistä ole yhtään kuollut. Mutta vaikka niin on, en minä kuitenkaan voi hyväksyä teidän elämäntapojanne", sanoi vieras.

"Minkätähden ei, jos saan luvan kysyä?" sanoi tuo turkki-housu isäntä melkein loukkaantuneena.

"Sen vuoksi, että teiltä puuttuu kaikkian välttämättömimmätkin elämän ehdot", sanoi vieras.

"Mikä laatu parhaiten?"

"Kaikki yleensä, mutta sitä en saa päähäni millä tavalla te voitte elää?"

"Tietysti syömällä, niinkuin kaikki muutki ihmiset taikka olkoonpa vaikka elukat."

"Mutta minä en huomaa täällä mitään syötävää, enpä edes paikkaa, missä sitä säilytettäisiin", sanoi matkustaja.

"Näytämmekö me sitten mielestänne niin kovin syömättömiltä ja nälkäisiltä?" kysyi isäntä.

"No, ei juuri niinkään, sillä näyttäähän koko perheenne olevan varsin hyvissä voimissa, mutta sitä en voi ymmärtää, kuinka he voivat semmoisina pysyä tämmöisissä oloissa", arveli vieras.

"Ette ymmärrä! Sepä kummallista ... katsokaapas tuohon lattialle", kehoitti isäntä.

Vieras katsoi.

"No, mitä näitte?"

"Enpä entistä enempää, ruusuja, risuja ja rapakkoa vaan."

"Ettekös myöskin luita?"

"Niitä kyllä."

"Tiedättekös mitä ne merkitsevät?"

"En suinkaan ymmärrä muuta virkaa niillä olevan, kuin että niistä on joskus ytimet kaivettu ja pistetty suuhun; olisipa niitä voitu keittää käryyttääkin", koki vieras arvoitusta selittää.

"Niinkö halvasti ... todellakinko ajattelette niin halvasti meistä? Onko tarkoituksenne suorastaan solvaista ja loukata meitä? Vertaatteko meitä koiriin, sillä nehän luita kaluavat...? Luuthan osoittavat vaan sitä, että täällä syödään lihaakin", sanoi isäntä tuimasti.

"No, no, älkää nyt pikastuko, sillä enhän minä mitään semmoista tarkoittanut. Mutta kun en minä näe mitään astiaakaan, joita ruokaa käsitellessä tarvitaan", sanoi matkustaja yhä epäillen.

"Mikä sitte mielestänne oli se, jolla akka mettä nouti?"

"Olipahan vanha pannuresu."

"Entäs se, jolla pannusta joitte?"

"Tuohilippi vaan."

"Ettekö sitten saaneet juuri mitä tahdoitte, nimittäin vettä juodaksenne?"

"Sain kyllä, mutta..."

"Ja kuitenkin sanotte, ettei ole astioita; voimmehan mekin niillä tarpeemme tyydyttää ja siinähän on kylläksi... Onhan kai ylöllisyys teidänkin mielestänne halveksittava, vai?" selitteli isäntä.

"Niin, sehän oli vaan vettä, jota juodakseni sain, mutta entäs keittoruoka, missäs sitä pidetään?"

"Kun sitä tarvitsemme, pistämme pannun kiukaan pesään ja keitämme ruokaa."

"Mutta eihän näy minkäänlaisia kuppeja eikä lusikoita?"

"Mitäpä niillä tekisimme?"

"Kuinkas sitten syötte?"

"Suuhun on vanha ja tuttu tie, kyllä sinne osaa huonommillakin aseilla."

"Millä tavalla?"

"Tikuissa pysyviä paloja pistelemme terävillä tikuilla suuhumme, liemen lipitämme tuohilipeillä; sopevissa paikoissa ovat sormetkin apuna. Ja kun on nälkä, takaan minä, että ruoka maistuu yhtä makealta kuin jos olisimme syöneet hopeisilta lautasilta hopeisilla lusikoilla, veitsillä ja kahveleilla", selitti ja vakuutti isäntä.

"Mutta eikö tule savua huoneesen, kun pesään pannaan valkea ja pannu?"

"Kyllä kait, mutta mitä se haittaa, sillä tottahan menee, jos tuleekin."

"Kuinkas savun aikana?"

"Silloin laskeumme kaikin niin liki lattiaa kuin pääsemme."

"Eivätkö silmät tule kipeiksi?"

"Eivätpä ne ole tulleet."

"Ei lastenkaan?"

"Kenenkään meidän silmissämme ei ole ikipäivinämme hikirupea ollut."

"Kummallista! Noiden lasten silmätkin näyttävät tosiaankin terveiltä", sanoi vieras ikäänkuin itseksensä.

"Kummalliselta se taitaa tuntua, mutta kuitenkin se on tosi", sanoi isäntä, niinkuin olisi tahtonut sillä lukita väitöksensä.

"Onko tuossa purossa kaloja, joka aivan tämän mökin ohitse juoksee?" kysyi vieras.

"Saavathan ne siitä näin keväisin välistä hyvinkin."

"Onko teillä siinä pyydyksiä?"

"Eikä ole ... kuka niitä viitsisi pyytää ... eikähän niitä ole pyydyksiäkään."

"Mutta kun tekisi."

"Mistäpä tässä värkki tulee?"

"Ei se värkki niin paljon maksaisi, koska tuommoiseen puroon riittäisi vaikka pajun vesoista tehdyt pyydykset", väitteli vieras.

"Niiden hakemisesta olisi niin paljon vaivaa ... ja muuten minä tahtoisin tietää: mitä hyötyä teidän mielestänne meille olisi tuosta kalan pyynnistä?" tuumi isäntä melkein loukattuna.

"Olisihan siitä se hyöty, että saisitte verestä ruokaa perheellenne."

"Verestä...! Se on aivan tarpeetonta, koska elämme muutoinkin", vakuutti isäntä.

"Onko teillä minkäänlaista maanviljelystä?"

"Ei."

"Ei perunamaatakaan?"

"Ei mitään, ei enempää kuin tässä näkyy."

"No, mutta millä herran tähden te sitten todellakin elätte? Se minulle vieläkin on arvoitus."

"Ruoalla tietysti niinkuin muutkin ihmiset."

"Annetaanko teille köyhäin apua?"

"Emme ikänä ole köyhäinhoidolta saaneet ainuttakaan penniä eikä yhtään jyvää, emmekä heidän apujansa tarvitsekaan, sillä me tulemme omistamme aivan hyvin toimeen."

"Minä en ymmärrä teitä", sanoi matkustaja. "Minä näen suurimman puutoksen ja kurjuuden vallitsevan täällä, mitä ikinä olen maailmassa nähnyt. Teillä ei ole minkäänlaista maanviljelystä, ette viitsi tehdä työtä, ansaitaksenne sillä tavoin elatustanne, ette saa köyhäin apua, ja yhtäkaikki ylvästelette tulevanne omistanne toimeen."

"Mikäs on toimeen tullessa, sillä me ostamme enimmän osan ruokaamme puhtaalla rahalla", sanoi isäntä varakkaan tavoin.

"Rahalla! Olette siis rikkaita saitoja", sanoi matkustaja hämmästyksissään.

"Ei, ei niin; älkää suinkaan minua väärin ymmärtäkö", sanoi isäntä hätäisesti.

"Kuinkas sitten?"

"Asiassa on eräs salaisuus, jota te ette näy ymmärtävän."

"No, minkälainen? -- antakaapas kuulla."

"Meidän köyhyytemme on juuri meidän rikkautemme."

"Mitenkä se on ymmärrettävä?"

"Minä selitän. Me olemme laajassa piirissä kuuluisia ihmisiä, ja juuri laiskuutemme ja sitä seuranneen köyhyytemme vuoksi. Mökkimme on lähellä kaupunkia, ja kaikki kaupunkilaiset tuntevat tarkoin meidän tilamme. Ei ketään parempaa ihmistä käy kaupungissa, joka ei saisi tietoonsa kylän laiskinta miestä, jonkalaisen nimen he minulle ovat antaneet, sillä kaupunkilaiset kertovat meistä heille liiaksikin tarkoin. Tästä kaikesta on seurauksena, etteipä monta semmoista matkustajaa tästä sivu kulje, joka ei pistäysi meitä katsomassa; tavasta käy niitä kaupungistakin suurissa parveissa. Mutta nyt on niin, ettei yksikään heistä tule tyhjinkäsin, sillä aina heillä on jotakin tuomista, jos ei rahaa niin ruokaa. -- Siinähän se on koko salaisuus", selitti isäntä toimessaan.

"Sanoitte liiaksikin selittävän teidän köyhyyttänne, minun mielestäni ei sitä voi koskaan kylliksikään selittää", arveli vieras.

"Kyllä... Tuskinpa on koko maailmassa olemassa semmoista asiaa, johon ei voi lisiä panna. Liikana minä pidän sen, kun on sanottu akallani olevan verkkoresusta kääräistyn hameen päällä ... eihän sitä nyt sentään verkkoresusta"... selitti isäntä loukatun tunnolla.

"Mutta eikö tule välistä pitkä aterian väli?"

"Tulee kyllä -- -- noin päivä, kaksi, mutta vähätpä siitä ... kun sitten saamme taasenkin ruokaa, niin syömme sitä runsaammin."

"Kuinka niistä pitkistä pulista päästään?"

"Eipä hätää mitään. Kun aika rupeaa kovin pitkäksi käymään, eikä ketään satu taloon pistäymään, lähtee akka käväsemään kaupungissa. Kaikki hänet tuntevat ja rientävät kilvan hänelle apua antamaan; pian on hän kotona, suuri kontti ruokavärkkiä täynnä ja poissa ovat silloin puutokset... Kyllä minulta on niin hyvä ja toimellinen emäntä, että..." jatkoi isäntä selitystään.

"Kyllä te kuitenkin olette, mielestäni, valinneet hyvin huonon osan näyteltäväksenne", sanoi vieras avonaisesti.

"Mahdollista kyllä, että monen mielestä niin on. Mutta tässä maailmassa on monenkaltaisia elämän-osia näyteltävinä ja paljon huonompiakin kuin tämä meidän. Huonompi on sekin, kuin kourastaan toisen miehen kukkaroa ja laaria, luulen ma", arveli isäntä.

"Tosi kyllä."

"Niin, todellapa se taitaa tuntua -- --. Ei meidän papinkirjassamme ole mitään pahoja merkkejä", vakuutti isäntä.

"Mutta pitäisi sitä sentään senkään verran toimia, että saisitte paremman huoneen, sillä kovinhan tämä on kurja, senhän myöntänette itsekin", intteli vieras, huolimatta isännän selityksistä.

"Myönnän kyllä, mutta, jos paremman laittaisimme, emmehän sitten enään olisikaan laiskoja ja köyhiä. Kukaan ei meitä kävisi katsomassa, eikä tuomassa meille apua, ja niin olisimme elinkeinomme kadottaneet. Mutta jos alkaa tarkemmin katsotaan, ei mökkimme ole niinkään huono ja eduton kuin outo luulisi. Rakennusaineet eivät maksa mitään ja päälliseksi ne eivät laho koskaan. Jos siinä jostakin kohdasta vyöryy seinä liian ohkaseksi, on ympärillä määrätön paljous Jumalan luomaa hiekkaa, jota saa roskapaikkaan luoda niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan tule kieltämään, eikä maksua siitä vaatimaan. Ei laho multahirret, ei seinät eikä lattia. -- Ei mistään tunge kylmä huoneesen, sillä vahvuutta on joka puolella. Kovilla talvipakkasilla ovat vireämmät ja toimeliaammatkin mökkyrit paleltua kuoliaaksi, mutta me vaan nauramme kylmällä ja makaamme mökissämme palavissa päin, niinkuin karhu pesässään. -- Niin, eipä tämä ole niinkään huono", puolusti isäntä oikein politikoitsian tavalla.

"Kummallisia ihmisiä! -- Ettekö kertoisi minulle jotakin entisestä elämästänne?" sanoi matkustaja.