Part 9

Mutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime kuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä. Usein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että piilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä tai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli ojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä hiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen korkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin käteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se enää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle kallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen kaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät päätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu valaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä. Läheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän riensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan, itkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan luokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan sinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista ja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa onnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle siellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut sen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu Tuonelan maasta. --

Miksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile käyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä mainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn ehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin palaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen ehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: "Teresa on vannonut aviovalansa". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja julmista kuvitteluistani? Hyvästi.

Firenze, 17. IX.

Olet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis rangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt kuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua, sillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata balsamia, joka todella haavojani lääkitsee.

Viimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.

Kehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan voisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön. Ystävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko kohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa viimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en sinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun lohduttomana täytyy sanoa: "Kärsin tuskani valittamatta".

Te kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina seuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen epätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa minulle:

"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne! On muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän Teille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta kirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi kirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua. Luultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain Jumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä."

Sinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi viimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta vasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin päätöksessäni pysyä.

Jos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla ihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin voin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut itsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa vapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman kaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan sinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään ole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla voimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin kauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa armahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian suuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon tuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut kuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa ja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan. Mutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi kuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni olen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua jalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät, olenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun rikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.

Mutta miksi puhun ja kenen kanssa?

Älä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa sinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän kysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin omasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä syventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu siltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon viattoman olennon kärsimyksiä.

Firenze, 25. IX.

Tässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen elämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin kehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten synnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani pyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain somistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen taivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi ei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä, missä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka painaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin aikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien juuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten. Minulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen salaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan matkustamalla huomenna pois. -- Näin siis me italialaiset olemme muukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta kotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös. Jos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan ulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä, toinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme eivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja pitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta kuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä turvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet sortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa omassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen taivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin joutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa, hauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän on valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta jos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme niiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin kauppatavaraa.

Olen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja kentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä mailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit ovat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille. Kävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen tappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo, luonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat minulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista onnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin, tukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla äänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten toskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren jyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse hurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki toistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin? Poika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista. Ketä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte toinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja jakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja maanne.

Huutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat seuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni nuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä yksin tunnen. -- Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella sinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.

Milano, 27. X.

Kirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne saavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa myöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja Toskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan epäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että yleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta kallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten ystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta tästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja ajatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.

Tiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99) on Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä 1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman _Il Giorno_ -- ("Päivä"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön tyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin, mutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni häntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi minut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. "Olet tullut tämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin nuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut pitävät pystyssä."

On kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet virastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden jälkeen elämään almuilla.

Milano, 11. XI.

Kysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. "Meillä ei ole sitä." Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi kirjakauppias: "Minä en myy italialaisia kirjoja". Sivistynyt sääty puhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan murretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat kieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin. Cisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti latinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki, jonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa ja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia eepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko. M. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita teki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat viitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. "Ortisin" ilmestyessä olivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En tiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se Italiassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he kykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä hyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se juhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta henkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. -- Kysyin, missä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli "Cisalpinon" pääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat vastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.

Milano, 4. XII.

Tämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa olen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat, useimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin pystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan emmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön koira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun pyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan muukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen uhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet ja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta hovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä, sillä se loukkaa vallassaolijoita, -- minun täytyisi peitellä omaa oppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja rikollisuuttaan. "Sellaistahan se on kaikkialla", sanot sinä. Olkoon niin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä, toivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että he hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai helpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet valtaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän usein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina, välinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä pelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä sittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät heitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja halpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi herraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi, luopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa miekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman tuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä kerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.

En ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät myöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin toisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään. Kuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy astua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi kuin sen "onnelliseksi" välikappaleeksi.

Taivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän ja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta, Lorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan totisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole kavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita, missä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi pelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me kaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.

Elämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan kaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka koko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella, voisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä väikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka on minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta ylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja häipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi, jonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen pitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen pettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa oman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia tuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai toisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani kuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että ruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan, että usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä, sillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan mahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille...

Hyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka muutenkin jo on kyllin pitkä.

Mutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan kirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja vilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut. Mutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta. Voinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua niistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään öisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen nimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja rohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta usein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia olen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle rauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla kuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä tuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se on ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä kirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle sydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan, että kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.

Eilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.] kanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain keppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan ja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen heikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti saatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan päässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla kaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja hillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen sekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on imartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat ja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen hyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken arvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi lukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä, joiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu Sullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon mielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne ovat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän raivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: "Emmekö voi mitään tehdä? Kuolkaamme edes!" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni ja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha illan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin kuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: "Eikö ole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema silmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia." -- Parini ei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä silmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. "Luuletko sinä", hän huudahti, "että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla valittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä isänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman isänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin antaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa."

Silloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin kiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni eivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti pettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle italialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa taivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan valoa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään kyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. "Niin", lausuin lopuksi hänelle, "hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla on niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja aioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin askelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua, hänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin olin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset tuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa kärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä ruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen hyväksi."