Part 8

Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista, joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen, valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa, toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet, riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.

Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään. Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja, mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.

Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta. Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.

Kello 9.

Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne: ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa. Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes viimeisetkin voimani uupuvat.

Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani. Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni, kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa. Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan! Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi, ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta. Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla, mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä, joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi, vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. -- Tunnen, että tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun tomusi kerran on pyhittävä. -- Mutta hyvästi.

* * * * *

Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herrani ja ystäväni!

Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin, että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä. Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä. Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.

* * * * *

Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia, tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.

Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri aikoina postin mukana.

Rovigo. 20. VII.

Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?

Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta, epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.

Ferrara, 20. VII. illalla.

Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi. Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.

En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies, juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat, intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti, maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni, vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin, oi silloin -- --!

Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?

Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni -- -- sinä, sinä! Kaikki on minua vastaan; minä alistun.

Myöhemmin.

Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen. Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia. Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina. En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.

Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus, eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään. Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä. Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee kostetuksi. -- Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?

Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt. Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.

Usein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni raukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua intohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat kieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat hänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön isää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili minua huudahtaen liikutettuna: "Miksi on kova kohtalo yhdistänyt sinutkin meihin onnettomiin?" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan perhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä ilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten ja rukoillen sanoi minulle: "Teresa on tyttäreni". -- Niin, vietän loppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän kohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä kuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon viattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin kulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin, että hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja heikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi hävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten näköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja tuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!

Ei kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki pitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen näkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo, mutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat. [Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta nuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on päivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]

Päivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni levottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin silmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli olisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista ahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. -- Hyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan sinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta poikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on muutenkin surua kylliksi.

Bologna, 24. VII. kello 10.

Tahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta hänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka ei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi on varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita kirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa. Hyvästi. -- Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat kertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa nimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni, tuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja kuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta osakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle tyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet vielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan ja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän jonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan surusta.

Entä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää tavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras lohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule minua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen onnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi sinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta kun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat kyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma itsesi!

Bologna, 28. VII. yöllä.

Toipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja pitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja uneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen Nousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun täytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset kuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on todellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!

Bologna, 12. VIII.

Jo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi vieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan tähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen. Kaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva ihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni polttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää. En tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he kerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta, jotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta heidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin, toinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon kertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä, mutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu mitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden hallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää rautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos varastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit kuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan tribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus on siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. -- _Lorenzon huomautus_. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon, mutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon tasavaltaan. -- Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi vankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka rikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat, nehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin hullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en voi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea, ihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia joka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat rangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää hengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne menisin?

Firenze, 27. VIII.

Kävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja [Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin kuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä, että heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla ja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi, meidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma on kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten ihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle kurjalle ihmissuvulle.

Noitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä. Yökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin joutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset ajatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu, jalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.

Älä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin olen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän suosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli Vittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia henkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka ehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän hänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous, on niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka virheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.

Firenze, 7. IX.

Avaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka näkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin kauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki muistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat tarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana yönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua kiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta sekä suloista että surullista muistoa.

Rinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä vuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka hentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset vuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista kukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät. Pinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen aikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky hajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni kauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot alkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin rakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä varjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! -- Lohduta kaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia minusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä ystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa luotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten valituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa oppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta taikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja köyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.