Part 7

Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin. Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. -- Vaivuin mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? -- Sieluni sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua luoksesi!

Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme, me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja kuolema on minulla jälellä.

Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa. Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni rauhallinen. Mutta nyt?

Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan. Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.

Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla. Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta, Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".

26. V.

Hän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa hän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis viimeistään kahden viikon kuluttua!

27. V.

Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin todelliseen naiseen.

Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi. Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa mieleni, ja hänen itkunsa -- -- Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani petturiksi.

Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana. Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. -- Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin. Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt, ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!

Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä. Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin kaikkivallalle.

28. V.

Usein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja taivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä näitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin olisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.

29. V. aamulla.

Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni, hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki, kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.

Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.

29. V. illalla.

Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.

Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut. Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani, etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten. Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen: "Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".

2. VI.

Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava, raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi? Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!

Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.

Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille. Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani, käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman varjojen keskellä.

Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun, oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon, hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy lähteä.

* * * * *

LORENZO LUKIJALLE.

Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia huomautuksia.

Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.

Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani, en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule, että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.

Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa, hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin. Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen, esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta. Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle, että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.

Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme, ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin [Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa _Il Carme dei Sepolcri_. Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:

"-- -- jo ammoin ma vihollisen miekkaan syössyt oisin rutosti ratkaisten sen ongelman, jot' elämäni tuska on --"

Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle, loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"

Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa. Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan omasta suusta.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan. Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:

Keskiyön aikaan.

Monta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä koskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen, pelkään sitä.

Järkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee ruumistani.

Niin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa leipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen sydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton, toivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka tarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.

Heittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin, että Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.

Olenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta yksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.

Kello 2.

Taivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu, puoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.

Aamunkoitossa.

Lorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa, kärsimykseni vain kasvanevat. -- Jumala ei minua kuule. Päinvastoin. Hän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan elämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.

Jos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka kolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko silloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman, joka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi, ettet ole itseäsi heille ilmoittanut. -- Mutta Teresa on viaton; hän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä taas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua. Pudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet tehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien lohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi? Kuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu huokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua vastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka voisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi, ellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän voimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua enkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa; hänessä yksin näen Sinut.

Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista, ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta, luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta. Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä. Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla -- olkoon, että hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen kesyttymätön luonne -- herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä, että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa. Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa, sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri. Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä -- niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen, että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta! Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää! Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"

Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona, mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen jäähyväiset. -- Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän sairastui vaaralliseen kuumetautiin.

Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain, että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi ilmanvaihdosta.