Part 6

Luulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta ja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien säilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä, vaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että hän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja päästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta ole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina ollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen. Näin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen, ja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää, joka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin jälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin toinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. -- Kuulehan. Saatoin tänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa luokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän kanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla lupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä muistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis taipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden raukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan harvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle. Istuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani. Äkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua huusi: "Mitä teette siellä?" -- "Lepään, kuten näette." -- "Onko teillä maatilaa?" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. -- "Miten niin?" -- "Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä turmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun palaan."

En ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi kiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat mieleeni sanat: "jos teillä niitä on". Ellei nyt suvullamme sattumalta olisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin inhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. -- Mutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan päivällisen.

Palatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua portilla odottamassa. "Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni anteeksi sopimatonta käytöstäni." -- "Pankaa hattu päähänne, minä en ole loukkaantunut."

En ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin rauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja käyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni. Minuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin hänen loukkauksensa.

Miksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan -- tunnustamalla että hän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään tasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella mahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka vaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa tapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä myöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina myöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen tavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja intohimot.

Talonpoika jatkoi: "Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet, jotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle, kuka olette."

"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?"

"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi. Kunpa olisin silloin teidät tuntenut."

"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä loukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle. Mitä minuun tulee, on asia jo selvitetty."

"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon." Hän lähti. Ensi kerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin erityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn tunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa tekemisiin. --

Uusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä päivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri maailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä, ei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra paratkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja käyskentelee rehua etsien.

12. V.

En uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa hänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen suuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan kukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi sohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään, toinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän ja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut sieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina kuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin tuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja -- miten sanoisinkaan -- haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni ilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin hänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan lepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen sydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri maistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, -- vain yksi suudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen tähtensä vuodattanut -- mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan, ja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. "Olenko minä ehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi lyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi rauhaa?" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen eteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien maailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä enemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä päivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä mainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi häntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen Jumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan? Tiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen, annoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden ja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran opettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut käteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa. Toisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit minussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne taas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun, kokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut minulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.

13. V.

Minkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari! Taiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen palvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. -- Entä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti, vieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren, rajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä. Homeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat elävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen vuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen palvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan korkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden. Mutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten uskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka olisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana ihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa lahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka usein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. -- Seison vuoren huipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni kokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot aaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden varjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot näyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on ammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät levitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää tuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi rinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia laulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko tuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin kukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin nähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän saattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten huvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä valmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen. Paimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui kangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan ja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä karitsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää uusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja koko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee vielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat hetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään. Tasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin keskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.

Eilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa, laskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt; en kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten leiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä kaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata puhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle lähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti lähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan, jonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. "Rauha teille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut mateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan päällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo! Vähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!" -- Uupuneena lepäsin hetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat eteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä onneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin edessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen häviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta ja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.

14. V.

Taas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä ja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta. Luulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he pakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi ääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa nojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta pitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä sopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. "Oi", lausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, "etkö usko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla yön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun luen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan juuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin mietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän sieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä sielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen lainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on oikein voimakas" -- -- -- Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut kättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä, kuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: "Oi, sinä olet syntynyt minua varten!"

Hän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan vallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut. "Kaikki on rakkautta", sanoin. "Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä, mutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin ihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut pelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta luottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa, sydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä." Teresa huokasi hymyillen.

"Levätkäämme", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin hänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin yksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen varjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää alttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne poimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui silkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa vasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. -- Oi! Miksi sykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!

14. V. kello 11.

Oi, Lorenzo, en aikonut sitä sinulle kertoa, mutta kuule sentään: huuleni ovat vielä lämpimät hänen suudelmastaan, poskeni kosteat hänen kyynelistään. Hän rakastaa minua. Lorenzo, anna minun kokonaan antautua tämän autuaan päivän hurmioon.

14. V. illalla.

Monta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut mahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.

Teresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui minulle, mutta niihin sisältyi kaikki: "Rakastan teitä." Minusta tuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen silmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen meidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla hetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä vastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa kuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa, kaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin riemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä uudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen henkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän katsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja hänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. -- Mutta äkkiä hän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui sisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen ja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä kutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä -- tai enemmän vielä hänen intohimonsa -- hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että minä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan. Tunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi. Lähestyin häntä vapisten. "En voi tulla omaksenne." Hän lausui tämän syvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja sääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun katsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston portille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: "Hyvästi." Käytyään muutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: "Hyvästi."

Jäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä. Näin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat hiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun kauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa pukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa edes hänen äänensä soinnun. -- Lähtiessäni kohotin käteni kohti Venusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!

15. V.

Tuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni ovat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin. On kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen humina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa, keto kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko luonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta ja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen muodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista mallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide on sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän runouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi suuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa, joiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä myöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme ainoan hyödyllisen hyveen, -- säälin, jonka lohduttamana huokauksiin ja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin huolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta ja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi, elävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi liekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun säteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten uhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. -- Oi, Lorenzo! Loikoilen usein "Viiden Lähteen järven" rannalla. Vieno tuuli, joka hilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan väreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen näkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni tanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista, vaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät vartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä tihkuvat kiharat peittävät. -- "Turhia kuvitelmia", huudahtaa filosofi. -- Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat muinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien jumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja Sulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden loistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista harhaluomista. -- Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä paljasta tuskaa, tai -- mikä vielä kamalampaa -- tylsää ja kiusallista toimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla käsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.

21. V.

Oi näitä pitkiä, tuskallisia öitä! Pelko, etten enää häntä tule näkemään, herättää minut keskellä unta. Kaamean, polttavan, mielettömän aavistuksen valtaamana hyppään ylös vuoteeltani ja juoksen parvekkeelle, enkä suo paljaille, kylmettyneille jäsenilleni lepoa, ennenkuin ensimäinen päivänsäde kirkastaa itäistä taivaanrantaa. Sykkivin sydämin riennän hänen luokseen, mutta olen niin suunniltani, etten voi puhua, en edes huoata. En ajattele mitään, en kuule mitään, mutta aika rientää ja yö karkoittaa jälleen minut paratiisista. -- Oi salama, sinä tosin loistollasi hälvennät pimeyden, mutta sinä katoat nopeasti ja siten vain lisäät yön kauhua.

25. V.

Minä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis kutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut maallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet rukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja murtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä olen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää voi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko peittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan, -- haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!

Kun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli kuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi minulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa puhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä putosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän kertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua tietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön, estää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi heille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin ovat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen äitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina unohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki, että hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn karitsan hyväksi -- elävänä kerityn!

Muistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan pääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille ja sanoi: "Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut kaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan uusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle uusia ruusuja." "Mutta mitä teet niillä, Lauretta?" kysyin häneltä. "Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla", vastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön ilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty pääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja -- kaikki tämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon järkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi olla. --

Nyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni on niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona vuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä huoneessani olen kuin hautaan kätketty.

Kiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini alla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta. Korkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava suurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan tuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.

Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.