Part 5

Muistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti kesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio P:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä voinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on nyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle. Matkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä istuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla tavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä vastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli muuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea, sitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi minulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen saattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista, jalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän ennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun pois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet onnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat puhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta tarvitse. -- "Oi, oi", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli kallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä, jolla kääpiöitten maailmassa on "viisaan" maine, kuten Algarottilla [puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo arvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v. 1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja vaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista murrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini, mutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi siihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut, minkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä "jättiläiskirjaston" kunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat edustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin itsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti paikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan Teresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt metsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta uutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen. Voit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan entisestä rakastetustaan: "Hän on jo kuollut." -- "Onko hän kuollut?" -- huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin Teresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon kovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan ja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.

Hänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä riidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä, joka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli upporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio raukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin vähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui "siveellisen tuomionsa" tuosta "eriskummaisesta" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi vastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen vihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. "Mutta", keskeytin minä, "olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä? Onneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii heidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi tarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa rikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole vastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne myöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa vain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo tyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen valtaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus loukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka nauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,

"'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]

"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten talosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota häntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi ja vapautesi apunsa korvaukseksi."

"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun", vastasi aviomies. "Kun Olivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki oikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi maksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan uhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin perinnön."

"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio puolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat hänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä julkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä menettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä kuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa nuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän ikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana Olivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät, sillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille pelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina haaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään väkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita niiden lopputuloksen mukaan." -- He eivät vastanneet minulle mitään, mutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet vakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: "En itke Oliviota, vaan kiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja ilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa ihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien rikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta."

Nuori rouva tuntui heltyvän. "Niinhän se on", huokasi hän. "Mutta se, jolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan."

"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne", huudahdin. "Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat kunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta heidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto ei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa omaatuntoanne?" -- Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani, mutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta alku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin. Huomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli maahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: "Ne, jotka eivät ole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät katselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken tulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton ihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva hyville ja omantunnon pistos hylkiöille." -- He poistuivat vihaisen näköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti ollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt, Lorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi tämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista tuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen sydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni häväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan voimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä sure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin vain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja intohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa, synnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy käydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden kaiken lisäksi -- onnekseen tai onnettomuudekseen -- täytyy nähdä pettymyksen kalmankarvainen kajastus.

Minä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni. Nuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli, mutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi ja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan anteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja nääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät valtimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen huokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi antaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana, joiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän puolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen luontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä siihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan äitipuoli.

Oi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan elämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan päälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja sortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan, mikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?

Olisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen: "Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos Olivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää kuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin."

"Oi", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Täytyykö ihmisen olla onneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?" Lorenzo, Lorenzo, hänen taivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.

29. IV.

Hänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen eläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan himmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen silmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.

Jo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin alkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa keräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en tiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut Linnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin koko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää lehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan kappaleiksi.

Teresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa, mutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua valmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä, hylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin sen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta illat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan aikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut, että kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai liian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja sinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin tällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon näköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä. Keskeytän lukemiseni tuon tuostakin. "Jatkakaa", sanoo hän minulle. Yritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi ja epäselväksi muminaksi. "Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin ymmärtää." Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana kirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja sulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin lopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.

Kunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät aivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille, sillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen niitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen. On tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne ovat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista teoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen mosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen elämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut Laurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia sieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan tarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta. Lisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten kirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan elämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman lemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten kokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia intohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin, sillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia haavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä Teresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä ne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.

* * * * *

KATKELMA LAURETTAN TARINASTA.

"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä huolehtinut, -- ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku aloitti harharetkensä maan päällä, -- niin luulen, että Kohtalo on kirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:

"Ihminen olkoon onneton.

"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille tuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että ihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka elävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää Henkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen uuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän kurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän rangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä, jotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan Kohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä itke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että helläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin kaste kuihtuvalle nurmikolle.

"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja muistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit rintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun kyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi minun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille. Sinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!

"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti askeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin nimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu kohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön olisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka tyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan ja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli ehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset seurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot otollisia. -- Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky ajeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni nojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka luona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja tuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä maan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla mailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat minut hyljänneet!'

"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti hymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää yli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma ja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta kuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa ja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta herättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja seppelöimättömin otsin?

"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen elämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun maljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin, ja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se ainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen unohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten alkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.

"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta loivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli maailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja ja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän laguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään. Hän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun nimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa yksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet minut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.

"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen kerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni taivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty puseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen äitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta hänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen nenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin', sanoin itsekseni.

"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, -- ja ehkäpä minä? Eugeniota en voisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä, miehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat kansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat toimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua sinulle jäähyväisiä, Lauretta.

"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä näkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen tämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana tuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja ajattelen: -- Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo riisti hänet minulta. -- Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on se, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi, Lauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin vasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.

"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen Jumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia hedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä rinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri tavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella, kun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua vastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet harhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi ja veljesi, mutta sydämeni, -- oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa paperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.

"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa, -- ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen suutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten olen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien ja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli singahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan onnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö, josta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna on rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon meitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko onnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä."

4. V.

Oletko nähnyt, kuinka myrskyisten päivien jälkeen auringon säde ensi kerran tunkeutuu esille idän kultapilvien lomasta lohduttaakseen luontoa? Samoin minua lohduttaa Teresan näkeminen. -- Karkoitan toiveeni, tuomitsen unelmani, itken pettymyksiäni. Ei, en tahdo enää häntä nähdä, en tahdo häntä rakastaa. Kuulen äänen sanovan minua petturiksi; se on hänen isänsä ääni. Suutun itselleni, tunnen sydämessäni parantavaa katumusta. Nyt olen tehnyt vakavan päätöksen, vakavamman kuin koskaan; mutta kuinka käykään? Nähdessäni hänet uudistuvat kuvitelmat, sieluni muuttuu toiseksi ja unohtaa itsensä; se vaipuu paratiisillisen kauneuden palvontaan.

8. V.

"Hän ei sinua rakasta, ja jos hän tahtoisikin sinua rakastaa, ei hän saa sitä tehdä." Se on totta, Lorenzo, mutta jos antaisin sinun riistää unelmien verhon silmiltäni, täytyisi minun samalla sulkea ne ikiajoiksi, sillä: ilman tätä taivaallista valoa olisi elämä minulle kauhistus, maailma kaaos ja koko luonto öinen erämaa. Eikö ole parempi äkkiä vetää esirippu alas ja jättää katsojat harhakuviensa valtaan, kuin vähitellen sammuttaa näyttämöllä olevat soihdut ja ilkeästi herättää heidät? Mitä siitä, jos harhakuva minua vahingoittaakin! Heräännys tappaa minut.

Eräänä sunnuntaina kuulin papin moittivan talonpoikia juopottelusta. Hän ei ymmärtänyt, kuinka väärin on estää noita raukkoja unohtamasta iltahumalassa päivän vaivoja. Juopuneina he eivät katkerin mielin muista, että heidän leipänsä on hien ja kyynelten kostuttama, eivätkä ajattele kylmyyttä ja nälkää, joka heitä ensi talvena uhkaa.

11. V.