Part 4

Ihmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä suuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille, joista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä niin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas sinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu paljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko petyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät ihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi renkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta, että pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät mielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta ja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä, epävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme luonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa meidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja että me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.

Kuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä, katsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan yrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää katsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi, lisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin nuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla vyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan kasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä alleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin tällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta taasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin, että vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin katseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen purppuroi, ja ajattelin: -- Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee täällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa sinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet iloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen ympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla ennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä pettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja jos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy hänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä ja talven hyisiä viimoja.

22. I.

Sellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini asunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia kertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean ääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi puutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä nauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän otti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin vaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun hän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista, vähemmän umpeen mennyttä polkua. "Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?" -- "En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä." -- "Mutta tuo puukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua." -- "Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat vapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa." -- "Anna ne sitten minulle." -- Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi hämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle. Hetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo etsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti käsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. -- "Hyvää huomenta, muori." "Huomenta." "Kuinka voitte, muori?" -- En saanut näihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta, sillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin silmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa. Otimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt tarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata huomenna hän väkinäisesti vastasi vain: "Hyvästi".

Poistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo vanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät ympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta puutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää kuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää. Kylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä jo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä, jotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki kuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet eikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan aaltoihin upotettuna elämäänsä.

Vaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita häpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä sokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin luonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!

17. III.

Kahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä olet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut sekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet minut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi kylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin, se lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat sille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee kaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin toivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt luullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties makaisin jo turpeen alla.

Luonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla yleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat tuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on uudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä siihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei ole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu monen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä, totuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien aikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala armahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa sydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä heidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen puolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun niihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.

Mutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen nähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi teissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko minua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin Petrarcan tavoin

"ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!"

On toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat tulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut aseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei ainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen veripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut ostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin ja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan joukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus ei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon innoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen Italian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä opista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen korintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni Dionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan hallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.] meitä kohtaan? -- Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin [tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella [Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen ja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on sellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee siitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on ilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja jalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti Niiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia, ja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat julmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren sankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin Passerianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa oli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu, Venetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme kuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy kansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina olemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.

"-- -- -- tapa, kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa".

"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan maansa", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan: "Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä hänellä ei sellaista ole."

Toiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: "On käytettävä äärimmäisiä parannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi." Tosin on Italiassa pappeja ja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto ei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu myymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä lukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys puolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella hän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin suurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on meillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia. Lääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat, varakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat muka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan kansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä ja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman maansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja, mutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen ilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi ovatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä ja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi Herran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit, tai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi, mutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa vastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja karkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja ja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä jos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen orjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Häpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi olla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa tautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja, äärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis asia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen kohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen, että se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä. On yhdentekevää kenen -- 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden ainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren vallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit tulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi silmänräpäyksessä kukistua.

Se pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta laiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime aikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n kirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia teoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua Teresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni uteliaisuuttani -- ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan kiihoittimia ihmiselämässä -- olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen lukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani kuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle olleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa vihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui perheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille jotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat minua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa: On vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan turmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen huomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet, samoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät epäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen. Jos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea aina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian sanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt seuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia kuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän erehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.

Siitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani puolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani, tuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: "Jos rakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin kauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata." Jo lyhyen elämän aamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä, mutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä lisää isänmaallinen tuska. -- Herra T:n todellisena intohimona on puhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille aloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta, mutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin mieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen. Toisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen toisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito. Hän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä toimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä, Lorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni. Ristiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien välillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä suurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä maailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä muistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan köyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin, koska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta, jälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut löytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.

Mutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on minulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa neljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen sydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni. Tämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se yksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.

Ja kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta sitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta hän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan shakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä pöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo ne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta osanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin mahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä varten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti esiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki kuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni komediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun pudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä nautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä aikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.

Tässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen vastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää ajatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin voimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin enemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja tähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.

3. IV.

Kun sydämemme on kokonaan autuaaseen nautintoon vaipunut, murtuvat ja raukenevat meidän heikot sielunvoimamme onnen paljoudesta kokonaan; ne ovat silloin ikäänkuin huumaantuneet ja mykistyneet, kaikkinaiseen ponnistukseen kykenemättöminä. Ellen viettäisi näin taivaallista elämää, kirjoittaisin useammin. Kun onnettomuus lisää elämämme taakkaa, riennämme kertomaan siitä toiselle onnettomalle, ja häntä lohduttaa tietoisuus siitä, että muitakin itkeviä on olemassa. Mutta jos joskus onnen säde välähtää, syvennymme kokonaan itseemme peläten onnemme vähenevän, jos siitä muille ilmoitamme; vain turhamaisuus saa kerskaamaan onnesta. Se, joka kovin yksityiskohtaisesti toiselle erittelee iloaan tai suruaan, ei sitä kyllin voimakkaasti tunne. -- Joka tapauksessa, maailma on jälleen ihana. Yhtä ihana se lienee ollut astuessaan luomisen päivänä esiin kaaoksen muodottomasta kuilusta. Huhtikuun vieno, hymyilevä aamurusko hyväili itäistä taivaanrantaa ja vähitellen koko taivas peittyi ruusunpunaiseen hohteeseen. Raikas kaste kattoi maata, ja aamutuulten neitseellinen henkäys herätti kukat, pilvet, aallot, elävät olennot, jotka kaikki tervehtivät Aurinkoa, Jumalan ylevää kuvaa, koko olevaisuuden valon- ja elämänlähdettä.

6. IV.

Se on liiankin totta. Mielikuvitukseni loihtii silmieni eteen toivomani onnen niin elävänä, että luulen sitä todelliseksi, olen koskettamaisillani sitä käsilläni, muutama askel vain puuttuu -- ja sitten? Sydän raukkani näkee utukuvan katoavan, ja minä itken haikeasti, ikäänkuin kauvan aikaa omistamani onni olisi minulta äkkiä riistetty. -- Odoardo kirjoittaa, että tuomioistuimen juonittelu ensin on häntä viivyttänyt ja että vallankumous nyt on muutamaksi päiväksi keskeyttänyt oikeuden toiminnan. Minä puolestani lisäisin: Se, joka ajattelee vain aineellisia etujaan, on kylmä muille tunteille. Ehkä joku uusi lemmensuhde häntä pidättää. Mitä hyötyä sinulle sitten siitä olisi? kysyt sinä. Ei mitään, rakas Lorenzo. Jumala varjelkoon minua käyttämästä Odoardon kylmyyttä omaksi edukseni, mutta en ymmärrä, kuinka hän enää päivääkään voi olla poissa Teresan luota. Annan siis edelleenkin kuvitellun onnen huumata itseäni, tyhjentääkseni myöhemmin myrkkymaljan, jonka olen itselleni valmistanut.

11. IV.

Hän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla leijailevia pilvenhattaroita. "Katsokaa", sanoi hän minulle, "tuota ihmeellisen sinistä taivasta". Seisoin äänetönnä hänen vieressään katse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani en huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat puut juurineen maasta. "Puu raukat", huudahti Teresa. -- Öiset pilvet täyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta salamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli kuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu ja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa peläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten meiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa, ajatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.

Otin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka, jonka luin ääneen:

"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran. Glicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää. Hänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa. Minä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän ruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja tuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa tuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu, otan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan ja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä olet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen tuntevinani lemmityn hengen läsnäolon."

Vaikenin. "Miksi ette jatka", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun. Luin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: "Noin ihanasti sinäkin kerran kukoistit", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä ja tunnen hänen kyyneleensä omallani.

17. IV.