Part 3

Jäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni, korvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen nautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton saisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani; kuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan kääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia, jotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat säilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja tapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni hänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa puvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja rintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan kuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä, kaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen aavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti hämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä kotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta ja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun ainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas ystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että olin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.

Viimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin taas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja kasvoni täyttyivät kyynelillä, -- oi, kerrankin tunsin itseni kuin vapautuneeksi.

Padova, 7. XII.

En uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen sanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut suloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että äitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan tuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden alkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä sinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään palannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen jättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa tapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä kehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle, että tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein kiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt Padovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää tarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa hullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni pälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat asiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä elää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää, ja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä sanoisit -- ja suon sen sinulle anteeksi -- omista oikuistaan. Kiitä joka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta alotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan enemmän.

Padova, 11. XII.

Olen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan Venetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta Padovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen nuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka on sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää siltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella kiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan tietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani kaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta oikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä sananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat luonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän asettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani. Jutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä maininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin viedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.

Kello 2.

Palvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35 vuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan häntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla: "Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti." Samassa seinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan etuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä ja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin seinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne siroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien hajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta noussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi kylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän tervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta hymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja huomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja ohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat olisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen olisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi hiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän oli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri kaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina poveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä olisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.

Toisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa, mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää minulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan alaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä, pehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi leikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään kyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin istumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli minulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä hampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa liepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli ja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä nousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt Teresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena aamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan aamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa, että kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä palvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni Teresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta ja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi hymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen anteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin hänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä kuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi -- en muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi minulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa: "Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein taivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä, jota onnetar sinulle ojentaa!" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän oli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on puhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella "komealla tyylillä".

Oi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani, kävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin kauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä! Yksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi peninkulmaa lisäksi, ja --. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko Italiasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa kuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä sentään saman taivaan alla.

J. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä syytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan mediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä. Ja etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi hänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja ilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja rumanpuoleinen?

Mutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen olento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa olet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta suo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun tarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!

Padova, --

(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo ikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa vuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon kirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin tämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen käsityksen siitä, mikä puuttuu.)

(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)

... ... ... ... ...

... .. ... minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni tulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen antanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua kohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani loukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle on kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen ole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa tavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti hänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä minä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä pyhätössäkin.

Kahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen sovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan, ikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus henkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni. Nuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he eivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia pistoksia, parjauksia ja juonia. -- Toiselta puolen en minäkään ollut häntä etevämpi. Sanoin hänelle: "Teillä on rinta ja käsivarret, kuten minullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä." Hän itki ja ulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä hänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta sortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa väkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen, tai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on hävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.

Muuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat minulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani kuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä käytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä ylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos avaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava löyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan, jos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi sen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla hyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät sinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko heidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja, täytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten lailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen välttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat suuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta, koettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja tekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää, vielä vähemmän ihailla. -- En puhu itsestäni, mutta kun muistelen esteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen ihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin valtioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja halpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut voimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja tehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän, että ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen, mutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen tulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa, että kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin, mutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua neuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut minua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet, joiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.

... ... ... ... ...

(Taas puuttuu arkki.)

... ... ... jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita. Päinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti riehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin ei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän maallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista lohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina on johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta kunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että eläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt lahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni? Mutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen vuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko esiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt minua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja, ellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä rangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin. Ei, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada minua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän hyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä suosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt tahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti kerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin esiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota siitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina on ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein kuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka tunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi muuttaa.

Italian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa kaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin kuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut, että kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä jokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut tavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai viettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen kuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne, edestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita runoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon. Näin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja kaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.

Ja nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni rauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin. Huomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen valoa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi minulle tuota vanhaa virttäsi: "Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi tekee sinusta ihmisvihaajan". Luuletko, että minä surisin ihmisten paheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä myöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä kukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin minä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa on oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa. Pääasia on -- ja sen sinäkin myönnät -- että tämä minun ylevä, eheä ja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja varomaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka verhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani en ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on välirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on lähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka on mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän itseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä; olenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni tai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan luontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: "Luuletko, että totuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?" Tästä kaikesta minä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni yksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten autuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi rakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen ja pahanilkisen orjalauman syliin.

Padova, jouluk.

Tämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on väsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä Padovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja millä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä! Teresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen vastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu minusta vielä olevan tuhat vuotta.

Tässä yliopistossa -- kuten valitettavasti lienee kaikissa korkeakouluissa -- on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä professoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö, miksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa jaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä vapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen, vailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan kirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä luetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti: siellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen tuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten kielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten naurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka ovat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista, ennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien ja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman huostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista suuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää vallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa nähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen vuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana, harvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden ylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain pimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa. En tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen, että useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset usvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo sikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten ihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili sammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan leikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken syttynyttä sotaa.]

Tästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni ja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on lähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä, joita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen tehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun tuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka -- kenties olen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden järjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin korvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen aarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä on nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja on verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää puutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.

Euganian kukkuloilla, 3. I. 1798.

Suo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma sokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään milloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat sitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä, minkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?

Vai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä tapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota sanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään turvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi, uudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit sanoa: "Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä ajoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen." Mutta jos minä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin onnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen vuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin kauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi, että auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa sitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun alinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin ainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla mielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. -- Mutta nyt minä

"jo tunnen tuulenhengen entisen, edessäin armaat rinteet aukeaa!" [Petrarca.]

10. I.

Odoardo kirjoittaa, että hänen asiansa toivottavasti järjestyy kuukauden kuluessa; hän palajaa siis viimeistään alkukevääksi. Huhtikuun alkupäivinä katson niin muodoin viisaimmaksi lähteä täältä.

19. I.