Part 2

Minä voin nyt hyvin, hyvin niinkuin sairas, joka nukkuessaan ei tunne tuskia. Vietän kokonaisia päiviä herra T:n kodissa, joka rakastaa minua kuin omaa poikaansa, ja kuvittelen tuon perheen ulkonaista onnea todelliseksi, vieläpä omaksi onnekseni. Kunpa siellä vain ei olisi tuota sulhasta, sillä vaikka en vihaakaan ketään ihmistä maan päällä, on kuitenkin olemassa muutamia, joita totisesti mieluimmin näkisin niin kaukaa kuin mahdollista. Hänen tuleva appensa piti minulle eilen illalla hänen kunniakseen pitkän, ylen mairittelevan ylistyspuheen, hän on "hyväntahtoinen, täsmällinen kärsivällinen" -- siinä hänen hyveensä. Mutta vaikka hän naine avuineen olisi täydellinen kuin enkeli, on hän minusta kuitenkin verrattava ruusupensaaseen ilman kukkia, jonka piikit minua peloittavat, niin kauan kuin hänen sydämensä pysyy noin kuolleena eikä hänen virallisilta kasvoiltaan voi lukea sen paremmin ilon hymyä kuin myötätunnon suloista hiljaisuutta. Roisto, halpamainen roisto on sellainen ihminen, jonka toimia ohjaa ainoastaan kylmä, harkitseva järki. -- Muutenhan Odoardo kylläkin ymmärtää musiikkia ja pelaa taitavasti shakkia; hän syö, nukkuu, lukee ja kävelee kuin kellon mukaan, ja puhuu ihastuksella ainoastaan kehuessaan rikasta ja hyvin valikoitua kirjastoaan. Mutta kun hän kateederiäänellään uudelleen ja uudelleen toistaa minulle sanoja "rikas ja hyvin valikoitu", tahtoisin juhlallisesti syyttää häntä valehtelijaksi. Jos kaikki ne inhimilliset narrimaisuudet, joita tieteen ja viisauden nimellä on pantu paperille ja painoon eri maissa läpi vuosisatojen, rajoittuisivat korkeintaan muutamaan tuhanteen niteeseen, luulisin, että ne riittäisivät tyydyttämään ihmisten luuloteltua tiedonjanoa. Mutta hiiteen jo moiset viisastelut!

Muuten olen alkanut opettaa Teresan pikku sisarta lukemaan ja kirjoittamaan. Kun olen hänen kanssaan, kirkastuvat kasvoni, tunnen itseni iloisemmaksi kuin milloinkaan ja teen tuhansia poikamaisuuksia. En tiedä miksi kaikki lapset minusta pitävät. Suloinen on tämäkin tyttönen: vaaleakutrinen, sinisilmäinen ja ruusuposkinen; hänen raikas, somasti muodostunut vartalonsa on kuin nelivuotiaan sulottaren. Näkisitpä vain miten hän juoksee luokseni, tarttuu kiinni polviini, pakenee minua, jotta seuraisin häntä, leikillä kieltää minulta suukon ja sitten yhtäkkiä painaa somat huulensa suutani vasten. Tänään olin kiivennyt erääseen puuhun hakeakseni hedelmiä. Silloin tuo pieni olento ojensi kätösensä minua kohti ja rukoili sopertaen, etten mitenkään vaan putoisi.

Mikä ihana syksy! Hyvästi, Plutarkhos! Suljettuna kannan sinua nyttemmin kainalossani. Jo kolme aamua on minulta mennyt siihen, että täytän korini viinirypäleillä, persikoilla ja tuoreilla lehvillä ja kuljen kantamuksineni puron vartta pitkin herra T:n huvilaan, jossa elonkorjuu-laulullani herätän koko perheen.

12. XI.

Eilisenä juhlapäivänä olemme kaikella komeudella istuttaneet läheisiltä kummuilta tuomiamme pinjoja vastapäätä kirkkoa kohoavalle vuorelle. Jo isäni aikoi puilla kaunistaa tuota karua vuorta, mutta hänen sinne istuttamansa kypressit eivät menestyneet, ja pinjat ovat vielä pieniä. Muutamien työmiesten avustamana olen vuoren korkeimmalle kohdalle, josta puro pulpahtaa esiin, istuttanut viisi poppelia. Heti niiden itäpuolella on tuuhea lehto, jota aurinko ensimäisenä tervehtii kohotessaan loistavana yli vuorten huippujen. Juuri eilen tavallista kirkkaampi aurinko lämmitti kuolevan syksyn usvien kylmentämää ilmaa. Iltapäivällä saapui paikalle juhlapukuisia talonpoikaistyttöjä ja silloin vasta alkoi iloinen leikki ja tanssi, laulu ja maljojen tyhjentäminen. Siellä oli talonpoikien ja työmiesten morsiamia, tyttäriä ja lemmittyjä. Tiedäthän, että meidän talonpoikamme istutustyön päätyttyä viettävät hilpeätä juhlaa, sillä he ovat isiltään ja esi-isiltään perineet sen luulon, että puut eivät voi menestyksellä juurtua vieraaseen maaperään, elleivät istuttajat tyhjennä maljoja niiden onneksi. -- Sillävälin ajatukseni harhailivat kaukaisessa tulevaisuudessa; olin näkevinäni itseni harmaapäisenä ukkona keppini nojassa kulkevan samanlaisena syystalven päivänä nauttien auringon säteistä, jotka vanhuksille ovat niin rakkaita. Minä tervehdin kirkon ovesta ulos tulevia, köyryselkäisiä talonpoikia, jotka nuoruuden kultaisina päivinä olivat olleet kumppanejani, ja nautin hedelmistä, joita isäni istuttamat puut vihdoinkin oksillaan kantavat. Heikolla äänelläni kerron meidän vaatimattoman elämäntarinamme Teresan tai sinun tai omille jälkeläisilleni, jotka karkeloivat ympärilläni. Ja kun kylmenneet luuni vihdoin lepäävät tuuhentuneen ja varjoisan metsikön suojassa, silloin ehkä lehvien alakuloiseen hyminään kesäisinä iltoina yhtyy kylän vanhojen isien huokaus rukoillen kuolinkellojen kaikuessa rauhaa kunnon ihmisen sielulle ja sulkien hänen muistonsa jälkeläisten mieleen. Ja kun joskus väsynyt elonkorjaaja etsii suojaa kesäkuun polttavassa helteessä, on hän, luoden kiitollisen silmäyksen lepokammiooni, huudahtava: "Häntäpä me saamme kiittää tämän varjoston vieraanvaraisesta viileydestä!" -- Oi turhia kuvitelmia! Voiko se, jolla ei ole isänmaata, sanoa: "Täällä tai tuolla on hautani oleva."

"Oi onnen naiset! Kukin varma oli hautansa paikasta eik' autiossa vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan."

Dante, Paratiisi XV.

20. XI.

Olen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin seikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä ajoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa päivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja -- melkein huomaamattani löydänkin itseni ulkona.

Nyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua välttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän kirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt kävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan. Teresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme Petrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa täältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli. Nousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen olisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin koko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta. Koko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät taivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua lahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta tervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa kohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla värisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat aamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli kuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja laululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä tuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva maa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon korkeinta herraa. -- Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä voi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä kiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa suloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon surunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän puhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen suuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti haltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän avautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri Jumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon siunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä syrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, -- -- mutta ei, Lorenzo, vaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos voisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen äänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes toistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua, olisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on parempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni. Sillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä taulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono kopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän, etten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua innoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.

Lorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi. Yltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle terveisiä sinultakin. --

Jumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen järvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen ylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa, puolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana kuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. --

"En ole onnellinen", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän murti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja Teresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli Isabellina puutarhurin kainalossa. "Minä en ole onnellinen." -- Olin ymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli pakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan ennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan äänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: "onko joku rakas muisto", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä alas. -- Minä en voinut vastata mitään.

Olimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten alaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät olevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen. Vihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita, joiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta puolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma rauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle vihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä viiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli. Teresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. "Oi kuinka usein", hän huudahti, "olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden varjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä äitini kanssa." Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa jonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän jättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat tulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. "Mutta miksi äitinne ei koskaan ole täällä?" kysyin häneltä. -- "Jo useampia viikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi on hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen kanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton äitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha, poistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa onnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut lupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua surettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut. Mitä omaan kohtalooni tulee -- koetan olla kärsivällinen." Näin sanoessaan hän itki hereästi. "Suokaa anteeksi", hän lisäsi, "että minun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni enkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara päätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän väittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni. Ja kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan tuota sulhasta, joka on minulle määrätty." -- Kuvittele, Lorenzo, minun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin, millä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. "Kaiken pyhän nimessä", jatkoi Teresa, "rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette uskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä." -- Oi, ihanin enkeli, kunpa minä voisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun kurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun onnellesi!

Kuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä! Kuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa olla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän ylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän antaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle muutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat raadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen asemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden roistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat kanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen lastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän, varakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä tähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy aatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa, Lorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään miehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta verta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu loukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen tunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset hyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa tytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman olennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään. Tosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta etsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja itkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää rintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.

Jätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen perästä jatkan kirjettäni, jos voin. --

Rajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa vihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään. Kirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen, kuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen vaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää iloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä ja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina. Samoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään painostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää kurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä tuskin huomasikaan. -- Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan; on siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.

Jatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä häämöittävän majan, jossa kerran asui "tuo suuri, jonka maineelle maailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä taivaallisen kunniaseppeleen".

Olin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja; sieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän kunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren italialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän aarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan etsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta, jossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien hän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä ja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä suurten miestesi haamuja! -- Vapisevin sydämin muistelen Torquato Tasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista, oppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen vankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen, sairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti viimeisellä hetkellään: "En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta, jotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka uhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan." Oi Lorenzo, nuo sanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön, joka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa itsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan canzoneja ja sonetteja kuin "Chiare, fresche, dolci aque", "Di pensier in pensier, di monte in monte", "Stiamo, Amore, a veder la gloria nostra", ["Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet", "Aatoksesta aatokseen, vuorelta vuorelle", "Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme".] ja muita yliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti mieleeni.

Teresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan läheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin sain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa kuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen, sillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja asia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Kun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa talonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi. Minulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta kirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en muistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan rinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen näköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista sanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa ilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä, että minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.

Hyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan hyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen suloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun päivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin iltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten hiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli ystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista ja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä edessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä tietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.

22. XI.

Kolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta. Teresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää, että hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä tuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun täytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin herra T:n ystävyyttä ja luottamusta. -- "Pitäkää nyt hauskaa seuraa tyttärilleni", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää minua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on luotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin samalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa onnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni jotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.

En ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja vapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme muuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin omituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta siitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista ominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon määräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva, jolloin hän itkee katkerasti. -- Näin minä kulutan kurjat päiväni voihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.

Kuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni, sillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan hetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia tai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen tuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn ja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä hänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen omaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat annatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä: sankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava? Ne, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina raukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi sen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat syyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki tässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät omilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta, koettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta ei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä sanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että hänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?

Sanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista, näinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne, ellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi kylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla jäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne? Minä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä välinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut, että koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken puoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta "Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki tuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa."

27. XI.

Odoardo on lähtenyt, ja minäkin lähden heti, kun Teresan isä on palannut. Hyvästi.

3. XII.

Tänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra T:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni hymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani noita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni murtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää kauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja minä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa kuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua kohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.

En ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut vai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos joskus -- --