Part 14

Sinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi suojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran kiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava ruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen vuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi kosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni painunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat oksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin poskiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän sielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä. Siitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan muistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin naisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina minulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.

Rakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella niin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee, oi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä rakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja itkeä kanssasi? -- Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin hetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin kiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni. Aika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi. Kohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön ikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole olemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman juhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun hävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana, täynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa. Koeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun kuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.

Jos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa hänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni kuolon yöhön: Teresa on viaton. -- Ja nyt ota sieluni huomaasi.

* * * * *

Omituinen ääni, joka muistutti pitkää huokausta, herätti viereisessä huoneessa nukkuvan palvelijan. Hän luuli ensin, että hänen herransa oli häntä kutsunut. Sitten hän avasi ikkunan arvellen, että minä mahdollisesti olin huutanut häntä ovelta: hän tiesi nimittäin, että minun piti palata ennen päivänkoittoa. Mutta huomatessaan, että kaikki oli rauhallista ja yö vielä pilkkosen pimeä, riisuutui hän uudelleen ja meni nukkumaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, että tuo huokaus oli häntä peloittanut, mutta hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, sillä hänen herransa puhui usein unissaan.

Seuraavana aamuna Michele kauan aikaa koputti ovelle. Kun hän ei saanut vastausta, tempasi hän oven auki. Ensimäisessä huoneessa hän ei tavannut ketään. Hän astui silloin pelästyneenä Jacopon makuuhuoneeseen ja näki yhä palavan yölampun valossa Jacopon verissään taistelevan kuoleman kanssa. Hän avasi ikkunat ja huusi ihmisiä, mutta ketään ei tullut. Silloin hän riensi lääkärin luo, mutta ei tavannut tätä kotona, sillä hän oli lähtenyt hoitamaan jotakuta kuolevaa. Hän juoksi papin luo, mutta tämäkin oli saman kuolevan luona. Hengästyneenä hän tuli herra T:n puutarhaan. Samalla hetkellä Teresa oli lähtemäisillään kävelylle miehensä kanssa, joka juuri kertoi vaimolleen, että Jacopo ei tänäkään yönä ollut lähtenyt. Teresa toivoi saavansa vielä kerran sanoa hänelle jäähyväiset. Kun hän näki kaukaa palvelijan, kääntyi hän katsomaan, eikö Jacopokin tapansa mukaan tulisi ristikkoportin kautta; hän työnsi kasvojaan peittävän harson syrjään ja odotti kärsimättömästi, että Jacopo todellakin astuisi esille. Silloin juoksi Michele äkkiä hänen luokseen ja pyysi apua herralleen, joka oli haavoittanut itseään, mutta luultavasti vielä oli hengissä. Teresa kuunteli häntä liikkumatonna, katse yhä käännettynä kohti ristikkoporttia; sitten hän sanaakaan sanomatta ja kyyneltäkään vuodattamatta vaipui Odoardon syliin.

Herra T. riensi paikalle. Hän toivoi vielä voivansa pelastaa onnettoman ystävänsä hengen. Hän tapasi Jacopon sohvalla kasvot päänaluseen painuneina. Hän ei liikkunut, mutta hengitti vielä raskaasti. Hän oli pistänyt tikarin rintaansa, mutta se oli irtautunut haavasta ja pudonnut maahan. Mustan takkinsa ja kaulaliinansa hän oli heittänyt viereiselle tuolille. Hänellä oli yllään liivit, pitkät housut ja saappaat. Hän oli sitonut ympärilleen silkkisen vyön, jonka lieve oli veren tahraama. Luultavasti oli hän koettanut irroittaa sitä kuolinkamppailun kestäessä. Herra T. otti hellävaroen hänen yltään paidan, joka haavan kohdalla oli verestä kankea. Jacopo hätkähti, nosti päätään ja loi häneen katseen, josta kuolema jo selvästi kuvastui. Sitten hän ojensi toisen kätensä ikäänkuin estääkseen häntä, toisella hän koetti puristaa hänen kättään, mutta hänen päänsä vaipui alas, hän katsahti vielä kerran taivaaseen ja heitti henkensä.

Haava oli suuri ja syvä. Vaikka se ei ulottunutkaan sydämeen, oli se kuitenkin aiheuttanut tavattoman verenvuodon ja siten jouduttanut kuolemaa. Hänen kaulassaan riippui Teresan kuva: sekin oli suureksi osaksi veren tahraama, ja huulten jäljet osoittivat, että Jacopo vielä kuolintuskissa oli sitä suudellut. Kirjoituspöydällä oli suljettu raamattu ja sen päällä kello sekä muutamia paperiarkkeja. Yhteen oli kirjoitettu sanat: "rakas äitini" ja vielä jotakin muuta, josta emme voineet ymmärtää muuta kuin sanat: "sovitus" ja "ikuinen itku". Toisessa paperissa oli ainoastaan hänen äitinsä osoite. Näyttää siltä, että hän katuen ensimäistä kirjettään oli alottanut uutta, mutta ei jaksanut sitä lopettaa.

Palatessani Padovasta, jossa minun oli täytynyt viipyä kauemmin kuin olisin suonut, huomasin kauhukseni, että pihalla seisoi äänetön joukko talonpoikia. He katselivat minua hämmästyneinä, ja joku heistä pyysi, etten menisi sisälle. Vavisten juoksin huoneeseen ja näin Teresan isän epätoivoisena makaavan ruumiin vieressä ja Michelen, kasvot maahan painuneina, polvillaan sen luona. En tiedä, mistä sain rohkeuden astua ruumiin luo ja panna käteni ystävä raukkani sydämelle. Se oli kylmä ja kuollut. En voinut itkeä enkä puhua; mykkänä seisoin ruumiin vieressä tarkastellen verivirtoja. Vihdoin saapui pappi ja vähäistä myöhemmin lääkäri, jotka muutamien palvelijain avustamina väkivallalla kuljettivat meidät pois.

Teresa vietti nämä päivät kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa, surevien omaistensa ympäröimänä.

Yöllä kävelin melkein tajuttomana ruumiin jälessä, jonka kolme työmiestä hautasi pinjain peittämän vuoren alle.

End of Project Gutenberg's Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet, by Ugo Foscolo