Part 13

Tarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui hän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät jalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko yön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän herätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan. Sitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi, sillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna kello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi kotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka istui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja kirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:

"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta! Tekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla olisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen näkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään. Tahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten lohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua kuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja painaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle; olen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten lohdutus."

* * * * *

Hän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan aikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas painuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä mitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä. Samana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:

Keskiviikkona kello 5.

Alistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon sinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea. Sinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi kanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy uhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan ja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton raukka --?!

Jo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut jatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja tämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut äitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on antava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun kirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni, sinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni, läheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset, varmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta häpeästä -- tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä, enkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et sitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa onnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut rakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua rakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni sinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua. Älköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään lieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että hänellä on toinenkin tytär.

Mutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä et koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä sanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun muistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi, nuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan muita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet uhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka kuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa on houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen sinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut niitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa myyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten osoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi loistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa; sinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. -- Oi, tämä ystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen lahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni historian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi kerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat elämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän kuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja rinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa, kuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se tuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen henkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva kuolemattomaksi minun kanssani. -- Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä rukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme kyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet vanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut. Lohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi itkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä. Sinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä hänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton ja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.

* * * * *

Puoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla meren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan. Kun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään pyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään kirjakauppalaskun. "En voi viipyä täällä kuin tämän päivän", sanoi hän minulle.

Vaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin mielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että hän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli kantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä huolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen matkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella tavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en koskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen ystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta hän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan portinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän sanoi minulle: "Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja äidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran näkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin koetus."

Vähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä surullisen näköisenä: "Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?"

"Olen, olen", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.

"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt."

"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme varmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt -- -- Lorenzo kertoo siitä tarkemmin."

Äiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. "Se on totta", sanoin. Kerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa tullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin kirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä eivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden perästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti: "Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä olisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun täytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna tai kuolleena." Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Jacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: "Siunaan sinua. Siunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua."

Lähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen heittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.

He menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti, tuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta kohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous tuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi toisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan hänen käsiään ja kasvojaan.

Minäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi lähtiessään: "Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme". Hän kääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa hän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja katsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen viimeinen katseensa.

Onneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan portaita ylös ja sanoi: "Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe häntä enää koskaan".

Muuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut Jacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo oli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu, mutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä lähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta. Jacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja nojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi kokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja oli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin sain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona. "Hän oli", kertoi tämä, "hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle mitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita, jotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle: menkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni."

Samana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin edellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen lukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee kotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan, joka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä lepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi isältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:

"Vapautta hälle kallista hän etsii."

Hän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi tätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan siitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän huomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta jäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti noiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:

"sen eestä henkensäkin uhraten".

Lasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa muutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä piilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta tukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun paikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen, suortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja Ortis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän kertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti lannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.

Rauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin kirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan ja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana aamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille henkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa ja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä vastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän kulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:

Perjantaina kello 1.

Sinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi. Minun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän, että sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei ole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, -- suudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat minua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen neljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?

Mutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä hylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä pyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua palkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin ystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani huolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: "se, joka tahtoo kuolla, ei ketään rakasta". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt kaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat kokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi, silloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin, raivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä, ennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa, ja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni, raivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen hulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle neidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että hän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla ja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala, ainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin kaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen, sai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. -- Huomaathan, että elämäni olisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä häpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta, tulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties -- tämä toivomus on ehkä aivan järjetön -- voi hän, vaikka onkin toisen orjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani ikiajoiksi. -- Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen. Järjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele palvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat kirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje Teresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi, hyvästi.

* * * * *

Sitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:

Ajatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä eläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta hetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne kokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä hetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää muista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä. Sinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet itkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja valaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran loppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä lähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä ansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni hyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos; nyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni nimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni ohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu sinunkin sydämessäsi!

Sinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien ristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka omistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä toivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin pelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen tottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen syvyyttä -- ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen hätkähtää taaksepäin ja voihkaisee -- mutta menetänhän sinut ja kuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä huomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset jäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?

Jos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle käteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon hänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut onnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole häirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt veljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista. Olen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana, olen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle isänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni. Heikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut maailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua tahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut, sillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut onnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen, joka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden jälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena itselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko Sinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää ylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa kurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten lamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että äärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: kuolema tai rikos.

Älä sure, Teresa, -- jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella rukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon elämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan. Hän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset taisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka hartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois. Hyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni siis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain hetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä, ne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää katseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset silmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen sinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset jäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat hedelmät.

* * * * *

Tulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen porttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä hyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän päätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti, mutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan järkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan herra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja hänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut aavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat hänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: "Onko sinunkin mielestäsi auringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?"

Lähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: "Mutta hänen sydämensä ei voi koskaan muuttua". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka kulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut mitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan isän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: "Huomenna en ole täällä enää." Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin kyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön suru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä voinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: "Oi Jacoponi, miksi jätät minut, oi Jacoponi, palaja pian". Jacopo ei voinut hillitä itseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan syliin. "Hyvästi", lausui hän hänelle, "hyvästi". Hän meni. Herra T. saattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä huoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään ja toivotti hänelle hyvää matkaa.

Oli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa hevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä suosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.

Sillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen seuraavat sanat:

Minun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta. Aioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua toimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut hautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä, ilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa. Teresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.

Ystäväsi Jacopo Ortis.

Hän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan portille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti hänet, pyysi vettä ja joi paljon.

Puoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle kirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen minulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: "Hyvästi Michele, rakasta minua". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä, meni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:

Kello 1.

Olen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä, olen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi puro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon kotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi, jotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan Teresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja kuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.