Part 12

Sinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia ennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti herra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko perhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia kävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään muutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän takanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi heitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: "Jumalani!" ja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut sanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo tervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan, hyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti häntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella äänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan; ainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. "Muutaman päivän perästä", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.

Michele, joka ei millään ehdolla tahtonut viipyä Venetsiassa, jotta hänen herransa ei jäisi yksin, palasi Euganiaan noin tuntia jälkeen puoliyön ja tapasi Jacopon kirjoituspöydän ääressä papereitansa järjestämässä. Useita hän poltti, muutamia vähemmän tärkeitä hän repi rikki ja heitti pöydän alle. Palvelija meni nukkumaan ja pyysi puutarhuria huolehtimaan Jacoposta, sitä suuremmalla syyllä, kun tämä ei vielä ollut syönyt. Hänelle tuotiinkin ruokaa ja hän söi, yhä tarkastellen papereitaan. Hän ei ottanut kaikkia esille, vaan käveli edes takaisin huoneessa ja luki sitten taas. Puutarhuri, joka näki hänet, kertoi minulle, että hän aamuyöstä oli avannut ikkunan ja seissyt hetken sen ääressä. Heti tämän jälkeen hän lienee kirjoittanut seuraavat kaksi katkelmaa; ne ovat eri sivuilla, mutta samassa paperissa.

* * * * *

Kas niin, ole miehuullinen! Tuossa on pannu täynnä hehkuvia hiiliä. Pane kätesi siihen, polta lihasi, mutta älä alennu valittamaan. Miksi niin? Miksi koettaisin jäljitellä sankarillisuutta, joka ei minua hyödytä?

On yö, syvä hiljainen yö. Miksi valvon liikkumattomana näiden kirjain ääressä? En ole oppinut muuta kuin taidon esiintyä viisaasti silloin kun intohimot eivät raatele rintaani. Kaikki neuvot ovat kuin lääkkeitä; ne ovat hyödyttömiä, jos tauti voittaa luontaisen vastustuskyvyn.

Muutamat viisaat kehuvat voivansa hillitä intohimoja, mutta he eivät tunne niitä, senvuoksi he ovat niin ylvästeleviä. -- Ihana aamutähti, sinä säteilet itäisellä taivaan rannalla, ja viimeisen kerran kohtaavat katseeni sinun valosi. Kuka olisi voinut sitä luulla kuusi kuukautta sitten, kun sinä ilmestyit ennen muita tähtiä valaisemaan yötä ja vastaanottamaan meidän tervehdyksemme. Oi, kunpa aamu jo valkenisi. Minua lohduttaa ajatus, että Teresa tällä hetkellä kenties ajattelee minua. Oi, kuinka tietoisuus hänen vastarakkaudestaan tekee tuskani suloiseksi!

Yölliset houreet, väistykää, älkää minua vietelkö! Kaikki on mennyttä, olen pettänyt itseni, vain yksi mahdollisuus on jälellä.

* * * * *

Aamulla hän lähetti palvelijan Odoardon luo pyytämään lainaksi raamattua. Odoardolla ei sitä ollut, mutta hän sai sen papilta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Puoliyön jälkeen hän vei seuraavan kirjeen postiin ja saapui heti takaisin.

14. III.

Lorenzo, minulla on sydämelläni kauhea salaisuus, ja koska lähdön hetki on lähellä, on aika, että kerron sen sinulle avomielisesti.

Ystäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt velvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä -- mutta voi, se on isätön!

Noin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin tuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin että rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen suorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä verille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi sekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle, tuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin ohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. "Mene vasemmalle, mene vasemmalle", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja juoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli tuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen takanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli nyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi. Tässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti minut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut kuoliaaksi?

Juoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan verissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo äänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin kotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat sytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin ristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni ja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta omalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on koskaan antanut minulle anteeksi? -- Seuraavana aamuna puhuttiin asiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä onnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan alta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti, oli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat murskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin. Ei ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat omaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani veljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten pienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua vakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän työläisperheen. "Oi", vastasin. "On olemassa niin paljon muitakin köyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä rakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin."

Ihmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.

Kaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan työstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että siellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla ja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana iltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista taikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista kaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en voi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä turvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa heidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.

* * * * *

Raamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi useaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä Jobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin virren, jotka Jacopo oli kääntänyt.

Kello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin puutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo lueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen pois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti käteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien neljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:

"Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä se kaikk' on, varjo kuoleman se on... Lähemmä tulkaa, näettekö nyt, kuink' aurinkoa kytkee verivyö? Te kuulkaa ääntä turmanlintujen, kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo, se minuun sattuu, sortaa kyyneliin -- mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?..."

Teresan isä katseli häntä ja huokasi: "Oi poikani" -- Jacopo jatkoi lukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta kohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti:

"En miehuudestain viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa se tuskalleni vetää."

Tällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti, että toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle myöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman merkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet noina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen matkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa, vastasi hän: "Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe toisiamme." "Emmekö näe toisiamme enää?" kysyi herra T. surullisella äänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä iloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi hymyillen Petrarcan sanoilla:

"En tiedä, mutta kauankin minutta elämään voit jäädä."

Iltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä näyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän tähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna yönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.

* * * * *

Onko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi niitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia kahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa kättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä kaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.

Syytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja kunniasi?

Tule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä vapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari rinnastani ja sano itsellesi: "Tulenko minä elämään ikuisesti?" Se on suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja jaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja häpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi kuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi, kun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?

Puoliyön aikaan.

Katselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee vuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja samalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina tervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä yksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut kanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat usein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat pilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin entistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on muuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi ylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi hautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.

Ihana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä enkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni aina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.

Loista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää saa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut sinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle kaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta toivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi tuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet osoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja lahjoillasi viettelet tuskaan.

Olenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää nähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä olet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla itse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä katselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen menneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua peljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua vastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia; yhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman tietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka voisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on sama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä voisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole määrännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää ja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta valinnastaan.

En riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön ruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty. Jos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään mereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.

Oi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen äänen sanovan: "Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla onnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden elämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta elämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat vapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua kohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut sinulle tuskaksi."

Mikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä meressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen. Etkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman määrän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen maanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän maineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen elämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt ja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta kuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?

* * * * *

Hartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään ja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet. Kuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt tai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän teki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona, mutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen auringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta, ja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei ole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.

* * * * *

Kuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa minua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään. Tahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin lähtenyt -- sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat -- mutta minusta on niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni kostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko perheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu kanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan ole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin ja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui irvistävän; väristen pakenin häntä.

Uudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran keksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan: olemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen ajatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan tupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen omaisuutensa. -- Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy toteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.

J. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran sinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua monta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät auttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta kuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.

* * * * *

Seuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana yönä ja lienevät viimeisiä.

* * * * *

Riistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa! Olen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna. Oi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat eivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset eivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin vapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä en enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa töitten jälkeen.

Katsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta laaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun pitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille turmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen ihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden aikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää pitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta enkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme imartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.

Aika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota varten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja lohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni, aivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan tuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa raukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon ja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla kohtalonsa herraksi.

Koettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei muuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina tuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka uskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle minua, Odoardo.

Oi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne jo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa yhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa -- yhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian kauan.

20. III. illalla.

Olin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani lannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani, joka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän kuin veren arvoinen.

Lorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja Isabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. "Teresa", sanoin hänelle lähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. -- Hän katsoi minuun, ja pikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi: "Jacopo ei minua enää rakasta." Ymmärsin hänet. "Enkö rakasta sinua", huusin syleillen häntä, "rakastan sinua niin sanomattoman hellästi, mutta en tule sinua enää näkemään". -- Oi veljeni, Teresa katsoi minua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. "Sinä jätät meidät", hän sano', "ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja lohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään ja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan sinua." -- Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut hänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani kuumat hänen itkustaan. -- "Hyvästi", hän Isäsi. "Hyvästi, mutta ei ikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni" -- näin sanoessaan hän otti povestaan esille kuvansa -- "hyvästi, mene, pakene. Muista aina minua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama." -- Omilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani vasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä tuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, -- mutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut takaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat. Hiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: "Sääli minua. Hyvästi." -- Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki kanssamme. -- Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme lisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.

* * * * *

Kotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi pahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä suuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut kiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian hallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: _"Jusque datum sceleri"_. ["Rikokset rehoittavat vapaasti." Suom.] Edellisenä vuonna oli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan. Teresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka hän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet kertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän oli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän intohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt tätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella paljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi oli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on minulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty Plutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä tutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen Bodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan koko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti käänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin kirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka hän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset -- en tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, -- oli hän maaliskuun 3 päivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun ensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli sitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.

* * * * *

En tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä maailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista, vaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini, aistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa itsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta ja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua ympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty käsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen juuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on sijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai myöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse atoomina häviän.

* * * * *