Part 11

Luuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä arvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita, olen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa valituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä onnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on antanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain harvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä hairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos olisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille, mutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot usein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen synnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät rikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan ovet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat häntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt. Jos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin epätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu, petos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole suurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi, lainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison majoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää joka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän välttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti voida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin kuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle menestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei voi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi tulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää ja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän tarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia ja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja vuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan Jumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.

Ventamiglia, 19 ja 20. II.

"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa löytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi toisten ihmisten tähden." -- Tällaista sankarillisuutta, joka on luonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse olemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä tavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei itsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää itsensäkin, toivoa toisten puolesta? -- "Sinä et ole ainoa onneton" -- se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta kateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus ei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että vapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan sen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän rohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa? Se ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran kuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä tehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä voimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden intohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: "Tämä on halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari, koska miehekkäästi kantaa taakkansa"? Onhan elämänhalu toki kaikissa niin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän itsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen pystyssä.

Entä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla velvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut pois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut järkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että se on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien ennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen koskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo muuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani. Sinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit haavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. -- Olenko minä vapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni, täytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita se itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin niistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien yhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?

Ystäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen, sillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme että kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, -- luuletko, että he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos minä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen rangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua vastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin jäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä eduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion elää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä olette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät petollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään turvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta minulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä takaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä hyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat itse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja avomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä toivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti katua herkkäuskoisuuttaan.

Kuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna, sillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää toisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä varten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen vuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja omaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä? Kuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta minusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa, tuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös viimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt ikuiseen rauhaan.

Joka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on puolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin hänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen loisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että julkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin äitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa, mutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä elämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä onkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka isäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea ikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei mikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi sisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden -- mutta älä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää -- niin, minä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota koetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin, muuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on samalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet vapaa, olet sinä aina minun omani.

Meidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista, epävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi, katselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä kaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun isäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi ovat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja minun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin elän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta hetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää impeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa, mutta en Odoardon vaimoa. -- Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet hänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen takaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa sydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin hävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria silmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen, seuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan kostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan ja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen hartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa aina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä etsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen tahrannut verellä ja aurinko on musta.

Vihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti väsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä, ei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita ja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien hautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien jäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston kahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy. Seisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin silmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen takana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat taivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien onkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren ulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset luotaan.

Oi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien voitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi? Yksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti uhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi, mutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada? Minne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat muistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen loistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin kuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin vihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä, jolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin meitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme surkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat ja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä muistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta ei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan tuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani ympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää siltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka onnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku palvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme asioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne merkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme eri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä tapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja luonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa. Kansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten ruumiita.

Katsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa sortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen huutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten takaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen jumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät enää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta käänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat Kaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset veivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri hävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa maan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa tyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme kertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.

Italian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas Rooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin maailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten, vandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi Amerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät tunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui merestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi, voitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole ikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää huomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat veroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on aarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon viisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi vuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet ovat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien olentojen onnea.

Mutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka vahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa. Hallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo vaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi oikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on hävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka on varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta on rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden varjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa. Sellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy rohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä teloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat omakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän lain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja kuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit ja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys saa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka he ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt vallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa se; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle. Kun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se itselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän palkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina aikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla, julmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla viekkaudella.

Lorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä on vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka tutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä ja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat koronkiskurihyveitä.

Mutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta ja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja heikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan isänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja ystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta? Vieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja kuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet kurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä rukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin ahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja, polvistu kotoisten alttarien ääreen.

Oi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me olemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät tietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille elämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä vastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille järjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme tiedä, kuinka niistä vapautua.

Miksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä vaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani ulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka kuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet lepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa tavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani. Viimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman ikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen valitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää ruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita on olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta taivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten, mutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat riistäneet rinnaltani.

Alessandria, 29. II.

Nizzasta en lähtenytkään Ranskaan, vaan Monferratoon. Tänä iltana olen Piacenzassa. Torstaina kirjoitan Riministä. Silloin enemmän. Hyvästi nyt.

Rimini, 5. III.

Kaikki häviää näköpiiristäni. Olin toivonut täällä tapaavani Bertolan [samanaikainen paimenrunoilija. Suom.], sillä pitkään aikaan en ollut saanut häneltä kirjettä. Hän on kuollut.

Kello yksitoista illalla.

Minä tiesin sen: Teresa on vihitty. Sinä vaikenet, sillä et tahdo antaa minulle kuolinhaavaa, mutta sairas valittaa taistellessaan kuolemaa vastaan, ei enää senjälkeen kun kuolema jo on hänet voittanut. On parempi, että kaikki on selvää. Nyt olen minäkin tyyni, uskomattoman tyyni. Hyvästi. Rooma vetää minua vastustamattomalla voimalla puoleensa.

* * * * *

Seuraavista riveistä, jotka Jacopo kirjoitti samana iltana, käy ilmi, että hän heti oli päättänyt kuolla. Muutamissa muissakin löytämissäni papereissa on hänen viimeisiä ajatuksiaan, jotka vahvistivat hänen päätöstään. Julkaisen ne aikajärjestyksessä.

* * * * *

Näen jo edessäni päämäärän. Jo kauan sitten on päätökseni, sen toteuttamistapa ja paikka ollut minulle selvillä. Päiväkään ei ole enää kaukana.

Mitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni. En tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät minut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen, on kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat täynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen niiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja ja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin onnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut pelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi silloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka on kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi itseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa, ja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani olen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on haihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata elämästä.

Olen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet, kaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut ja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet eivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni; kaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen nykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain kuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen rauhan.

* * * * *

Ravennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi, että hän meni sinne samalla viikolla.

* * * * *

Minä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi. Monien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin rauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.

Sinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän vahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit rintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani, silmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun ylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi, maanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja levollisena erosin sinun haamustasi.

* * * * *

Maaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan, lähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan vuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan palvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: "Entä poikani?" Alessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä vähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo oli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä pahaenteiseltä. Palvelija kertoi: "Herrani on maalla eikä voinut kirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne lähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle, luullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan ja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin; noin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi minulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti minut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai ehkä jo huomenna." Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun verran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana päivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle ennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille jäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole tallella.