Part 10

Parini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui kurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän: "Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin yrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä osaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa ansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin julmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan, että toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain surkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole sinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras valloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos oikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin voimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja onko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman etsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen ja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi, mutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko puolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa voisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin kunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun yöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi kävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan osoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä vieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan yleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko silloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän tasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan soihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella kukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa ajatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei onnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset tyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen: se arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää hyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se arvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota, täytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa, pettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten, ylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla itsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi että yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat syntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit vahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja hallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt rauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. -- Oi poikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus on toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä."

Hän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: "Oi, Cocceus Nerva, sinä ainakin kuolit tahratonna!" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari Tiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin surmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa auttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi minuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: "Ehkä sinun toivomuksesi ja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on minun laitani." Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde kaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi nähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä kulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet kotia.

Oi, kunpa ei tuo taivaallinen tuli, joka varhaisimmassa nuoruudessani lämmittävillä säteillään valaisi kaikkea, mikä minua ympäröi, nyt olisi kokonaan sammunut! Minä harhailen tyhjässä pimeydessä. Kunpa minulla olisi maja, jossa voisin rauhallisesti nukkua! Kunpa minun ei täytyisi hukkua yksinäisyyden varjoihin! Kunpa minua ei kiduttaisi toivoton rakkaus, jota vastaan järkeni taistelee kykenemättä sitä voittamaan, rakkaus, jota vastaan ei voi mitään, vaan joka päivä päivältä syttyy uudestaan ja tulee kaikkivaltiaaksi, kuolemattomaksi! Luonto on antanut meille intohimon, joka on voimakkaampi itse elämänvaistoa. Jos saisin vielä elää yhdenkin rauhanvuoden, niin minä, onneton ystäväsi, voisin täyttää pyhän lupauksen ja sitten kuolla. Kuulen isänmaani huutavan minulle: "Kirjoita siitä mitä näet. Ääneni puhuu sinulle raunioista ja kertoo sinulle surkean historiani. Vuosisadat itkevät yksinäisyyttäni, ja tulevat sukupolvet saavat opetusta minun onnettomuuksistani. Aika kukistaa voimakkaimmankin, ja veriset rikokset pestään verellä puhtaiksi." Sinä tiedät. Lorenzo, että minulla on rohkeutta kirjoittaa, mutta voimani ovat liian heikot, älyni lamaantuu, ja muutaman kuukauden perästä olen lopettanut tämän surkean maallisen vaellukseni.

Mutta te harvat jalot sielut, jotka yksinäisinä ja vainottuina huokaatte isänmaamme nykyisessä kurjuudessa, miksi ette kerro jälkipolville meidän nykyisistä onnettomuuksistamme? Puhukaa kaikkien nimessä ja sanokaa koko maailmalle: "Me olemme onnettomia, mutta emme sokeita emmekä halpamaisia, meiltä ei puutu rohkeutta, vaan voimaa". Vaikka kätenne ovatkin kahleissa, miksi kahlehditte myöskin henkenne, jota eivät tyrannit eikä edes kohtalo, olevaisuuden kaikkivaltias herra, voi lannistaa? Kirjoittakaa! Säälikää kansalaisianne älkääkä turhaan kiihoittako heidän valtiollisia intohimojaan. Mutta halveksikaa kansalaistenne enemmistöä, sillä vaikka nykyinen sukupolvi elääkin vanhuuden heikkoudessa ja voimattomuudessa, voi vielä kuoleman partaalla syntyä uusi elinvoimaisempi ihmissuku. Kirjoittakaa tulevalle ajalle, joka yksin kykenee teitä kuulemaan ja kostamaan puolestanne. Rangaiskaa vainoojianne totuuden aseilla; koska ette voi heidän eläessään kukistaa heitä tikareilla, kukistakaa heidät ainakin sillä, että vaivutatte heidät häpeän yöhön tulevien sukupolvien silmissä. Miksi rakastatte niin halpamaisesti tätä ilotonta elämää, jos teiltä on riistetty isänmaa, sielun rauha ja elämisen mahdollisuus, jos kukaan teistä ei uskalla mennä naimisiin, jos kaikki pelkäätte isän suloista nimeä, jotta ette maanpaossa ja tuskassa synnyttäisi uusia onnettomia orjia? Miksi kartatte ainoata utukuvaa, joka ohjaa jalojen ihmisten toimintaa, kunniaa? Te olette nykyisen Euroopan tuomareita, ja teidän mielipiteenne on valaiseva tulevia sukupolvia. Teidän inhimillinen heikkoutenne peloittaa teitä, mutta oletteko te kuolemattomia? Keskellä vankilaa ja kuolemantuomioita te kohoatte siveellisesti vallassaolijain yläpuolelle; heidän vihansa teitä kohtaan on lisäävä heidän häpeäänsä ja teidän mainettanne.

Milano, 6. II. 1799.

Osoita kirjeesi Nizza di Provenzaan, sillä huomenna lähden Ranskaan ja kenties vielä paljoa kauemmaksikin. Ranskassa en luule viipyväni kauan. Älä sure sitä, Lorenzoni, vaan lohduta onnetonta äitiäni! Sinä sanot, että minun ennemmin pitäisi paeta omaa itseäni ja koettaa jollakin tavalla rauhoittua. Se on totta, mutta minne menisin? Täällä on pahempi olla kuin muualla. Minua kiusaa sumuinen vuodenaika, kolea ilma ja muutamat määrätyt henkilöt, joita näen ympärilläni. Ehkä erehdyn, mutta minusta ihmiset täällä ovat harvinaisen sydämettömiä. En tahdo heitä siitä moittia. Osanotto, ylevämielisyys ja ennen kaikkea hienotuntoisuus ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, -- kaikkea muutahan voi hankkia --, ja ainoastaan ken niitä tuntee, etsii samoja vaikutteita toisista.

Olen niin hartaasti päättänyt lähteä, että viimeisetkin tunnit minusta tuntuvat vankeudessa vietetyiltä vuosilta. Olen onneton. Miksi tuntevat kaikki aistini paljasta tuskaa, niinkuin sairaat jäsenet kammoovat raitista ilmaa? Jos voisin nauttia elämästä sellaisena kuin se on, olisin levollisempi ja järkevämpi. Mutta jos joku puhuisi minulle näin, vastaisin hänelle: "Jos sinulla on kuumetta, niin käske silloin valtimosi sykkiä rauhallisemmin; jos se onnistuu, tulet terveeksi". Silloin hän varmaan uskoisi, että minulla on vieläkin pahempi kuume. Enhän minä voi säätää lakeja verelleni, joka niin kiivaasti kiertelee suonissani ja toisinaan, vieläpä unissakin, täyttää sydämeni niin voimallisesti, että luulen menehtyväni. Oi, te viisastelijat, tahdon seurata neuvoanne sillä ehdolla, että kun näen teeskentelynne, kylmyytenne ja mahdottomuutenne auttaa köyhiä ivaamatta heitä, mahdottomuutenne suojella heikkoa väkevää vastaan, kun näen teidän tyydyttääksenne raakoja intohimojanne imartelevan maailman mahtimiehiä, joita vihaatte ja jotka teitä halveksivat, saan silloin vuodattaa teihin pisaran kuohuvaa sappeani, joka usein on aseistanut ääneni ja käsivarteni väkivaltaa vastaan, joka kyynelöi silmäni ja avaa käteni nähdessäni kurjuutta, ja joka aina on minut pelastanut halpamaisilta teoilta. Te luulette itseänne viisaiksi ja maailma pitää teitä kunniallisina, mutta voitteko sittenkään vapautua pelosta? Älkää siis pettykö, molemmat puolet ovat yhtä voimakkaita. Jumala varjelkoon teitä minun houreistani; ja rukoilen taivasta vilpittömästi, että se varjelisi minut teidän viisaudeltanne.

Kun siis näen moisia henkilöitä, niin pakenen, vaikka he eivät minua puhuttelisikaan, ajatuksissani sinun luoksesi, Lorenzo. Sinä ymmärrät intohimojani, sinun äänesi on usein tyynnyttänyt jalopeuran raivoa. Mutta nyt huomaat, ettei mikään neuvo, ei mikään järkisyy voi minua auttaa. Oi, minun täytyy seurata sydämeni ääntä. Järki on kuin tuuli; se sammuttaa soihdut, mutta lietsoo tulipaloja. Hyvästi toistaiseksi.

Kello 10 aamulla.

Luulen, että on parempi, ettet kirjoita minulle, ennenkuin olet saanut tietoja minusta. Matkustan Liguuristen Alppien kautta välttääkseni Mont Cenis'n jäätiköitä. Tiedät kuinka kärsin kylmästä.

Kello 1.

Taaskin uusia esteitä. Vasta kahden päivän perästä on passini kunnossa. Lähetän tämän kirjeen sinulle vasta kun nousen vaunuihin.

8. II. kello 1/2 2.

Olen kyynelsilmin lukenut kirjeitäsi. Järjestäessäni papereitani löysin erään äitini kirjeen, johon sinä olit liittänyt muutamia rivejä. Se oli lähetetty pari päivää ennenkuin läksin kukkuloiltani: "Kaikki ajatukseni ovat sinun luonasi, oi rakkahin Jacopo. Rukoukseni ja ikuinen ystävyyteni seuraavat sinua aina. Olen aina ystäväsi, rakkahin veljesi; sielunikin tahdon jakaa kanssasi."

Toistan ehtimiseen noita sanoja ja olen syvästi liikutettu. Tahtoisin heittäytyä kaulaasi ja kuolla sylissäsi. Hyvästi! hyvästi. Tulen kyllä takaisin.

Kello 3.

Menin sanomaan jäähyväisiä Parinille. "Hyvästi", sanoi hän minulle, "onneton nuorukainen. Ylevät intohimosi tulevat aina ja kaikkialla sinua seuraamaan, tyydytystä et voi koskaan löytää. Tulet aina olemaan onneton. En voi lohduttaa sinua neuvoillani, sillä ne eivät lievennä edes omaa tuskaani, jolla on sama alkulähde. Ikä on kuihduttanut jäseneni, mutta sydän on vielä nuori. Ainoa lohdutus, minkä voin sinulle antaa, on osanottoni; se on sinua kaikkialla seuraava. Jonkun ajan kuluttua en enää ole elävien joukossa, mutta tule haudalleni, ehkä olet siellä löytävä lohdutusta tuskissasi, ehkä voit vielä kuolemanikin jälkeen tuntea osanottoni." Aloin itkeä katkerasti ja läksin. Hän seurasi minua katseillaan pitkän käytävän päähän poistuessani, ja kuulin hänen vielä kerran väräjävällä äänellä sanovan; "Hyvästi".

Kello 9 illalla.

Kaikki on valmista. Hevoset tulevat puolenyön aikaan. Lepään riisuutumatta, kunnes ne ovat täällä, sillä tunnen itseni kovin väsyneeksi.

Hyvästi niin kauan, Lorenzoni. Kirjoitan nimesi ja tervehdin sinua suuremmalla hellyydellä kuin koskaan. Taikauskoinen pelko valtaa mieleni. Näemmekö enää koskaan toisiamme? Oi, en voi kuolla näkemättä sinua vielä kerran, sinua ja Teresaani. Tahtoisin viimeisen kerran kiittää teitä, mutta minä pakenen tietämättä minne kohtalo minua kuljettaa, sillä onneton rakkauteni turmelisi Teresan rauhan ja hänen perheensä onnen. Alpit, valtameri, kokonainen maailma eroittakoot meidät toisistamme, jos se on mahdollista!

Genova, 11. II.

Kuinka ihana onkaan aurinko täällä! Kaikki jäseneni värisevät suloisesta mielihyvän tunteesta, nauttiessani tämän säteilevän taivaan ja terveellisen ilman kirkkaudesta. Olipa hyvä, että läksin. Jatkan matkaani muutaman tunnin kuluttua. En voi vielä sanoa, missä pysähdyn ja milloin matkani päättyy, mutta tämän kuun 16:ntena olen Toulonissa.

Dalla Pietra, 15. II.

Alppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan väsymykset ja vaivat -- ja mihin se johtaa?

"Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!"

Dante.

Kirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi pysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen jatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle tuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos missä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän asunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin nauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan, vaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut tavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan kukaan vastaantulija minua tuntisi.

Mutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi, että äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen näköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka aikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta osasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän sinuakin. "Olin tosiaankin hämilläni", jatkoi Michele. "Kuitenkin myönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja minusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä. Lisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne, herrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis hänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona." "Tulkoon sisään", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin äkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli nuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo! Minulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa nojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes takaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut pellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä vastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen. Mutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa onnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja kertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle: "Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli kanssanne Padovassa". Hän mainitsi nimesi. "Pitkään aikaan en ole kuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle suopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan." -- En sano sinulle, Lorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin onnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat. Liian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.

Ystäväsi jatkoi: "Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla kylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri katsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät, mutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli kulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden."

Kiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin hänelle sinusta. "Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi", sanoin hänelle, "kun tunnette Lorenzon". -- En kerro sinulle hänen surullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään maanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä. Kun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki muuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta ystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri Italiaa ja nousi laivaan Livornossa. -- Hänen tätä kertoessaan kuulin viereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin että hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä. Vasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. "Onkohan tänne ehkä tullut matkustajia", kysyin. "Ei", hän vastasi. "Minun kolmetoista kuukautta vanha tyttäreni itkee." Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina ollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat marssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo ne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen auttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla Marseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen ansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut työtä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.

"Kun katson taaksepäin", jatkoi hän, "tuntuu menneisyys minusta arvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen, jonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton lapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja huudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa sitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä olimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme kylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa. Meidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki minulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet minua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä." -- "Niin", vastasin hänelle, "mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta maanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin." "Siis", vastasi hän, "on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi yksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen joskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon." Hän mainitsi minulle useita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin uskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. "Yksi on antanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen saanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni olen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman liiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan katsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni salinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle sukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja oikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan seuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa; yksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi käteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas, mutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton ja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi teeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa kerjäläisen laukkuun."

Olin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi: "Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset ja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni on katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa isäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei hän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja turhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet tuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon kasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on tullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä saamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille eksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten hedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa jostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan laskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita." "Oi, ottakaa tämä", sanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele, joka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa oli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi viitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa ylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.

Oi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä päivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi sinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni, vaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi minun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen vihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat minua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi ilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana vaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä toivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan on täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet imettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan hylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että sinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan asemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja synnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja rakastettavaksi.

Yksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle onnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen verran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan pankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja Marseilleen. -- Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja lapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: "Ilman apuanne olisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen". En voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: "Nyt sinulla on varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten? Petolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie, jota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit lähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä sinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi suuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut sinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka jo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis nykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin voit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin iloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja aviomies." -- Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät, katselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.

Eilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen pakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän jätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta romaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä tai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia kertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia lääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani sanoin itselleni: "Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten onnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse viisaampia ja onnellisempia."