Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Kirj.

Ugo Foscolo

Italiankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

Mikko V. Erich

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v. 1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon runoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä rakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä Foscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään samalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.

Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa syvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada kerran nähdä isänmaansa -- Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana maa -- yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin hän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä katkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa v. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.

Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka sen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi", ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti tutustua pohjois- ja keski-Italiaan, -- varsinkin oleskelu ihanassa Firenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa --, mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se kaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin kaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon lakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811 täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleonin sensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä hänen _Aiace_ (Aiax) tragediassaan.

Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne olivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun Lombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin Foscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan valtiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen, mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman isänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti maaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden jälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin tulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien tuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi oman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon ja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.

Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja samalla -- täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä -- aito runoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita on säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (_le passioni_) kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä samalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun, valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan tuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan kuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät yleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen persoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.

Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta osaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta aina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen Odysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin Goethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut kolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä ulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon voimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä usein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja että runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään, kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.

Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi Italiaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää voi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten kunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä päivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa joukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva poika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen, totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon ja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti erinomaisen mielenkiintoiseksi.

Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: _Tieste, Aiace ja Ricciarda_. Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen näytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta itse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien, varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo vielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen kautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia Pallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" (_All'amica risanata_), hänen sonettinsa sekä _Il Carme dei Sepolcri_ (Hautojen laulu) ja _Il Carme della Grazia_ (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat klassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten kuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä saavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia. Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan sanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.

Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on _Il Carme dei Sepolcri_. 1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien herkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin alakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin koskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia arvoituksia, mutta ensi sijassa _Il Carme dei Sepolcri_ on valtava isänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu, jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä johdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen kuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla rohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville. Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin ja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan puolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin häpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien maineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa on ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta ja juhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen ja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi lempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua jokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. --

Foscolon ainoa romaani, _Ultime lettere d' Jacopo Ortis_, joka täten julkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi -- vähitellen kypsyttyään runoilijan mielessä -- v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä puolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin; käsittelytapa -- kirjeromaanin muoto -- luonnollisesti johtuu Goethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista, kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssä osoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena. On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin paikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherin kärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen ihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia jäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin vivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on, samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle vieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja uneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa. Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo syntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista kohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle puhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta toisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.

Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään on tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa, kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi osoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa kuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana pisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi rakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavalla isänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi ajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian syvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja parhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.

Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen ainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat toisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset mietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman usein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä "Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on kieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia luonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös huomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa huhtikuulla 1918.

Suomentaja.

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Naturae clamat ab ipso vox tumulo.

LUKIJALLE.

Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon jääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet, joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.

Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle nuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat heidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen tarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.

_Lorenzo Alderani_.

Euganian kukkuloilla 11.X.1797.

[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä Adige-joen alajuoksua.]

Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos meille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme onnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on kuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni sortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt? [Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v. 1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian itsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana olen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot. Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani, jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti näköpiiristäni onnetonta maatani?

Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien luku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien kansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa. Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani odotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu muukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän onnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni saavat levätä isieni mullassa.

13. X.

Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä kukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille, mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa sen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon arvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen huokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän me vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista tai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa lohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.

Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja vihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä edessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn maamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden esitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen varjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein haluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani vuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen kaikuessa!

Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja siten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja halpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan noita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta tointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen ympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja pakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät ensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä katalasti ikiajoiksi!

16. X.

Jättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaara uudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muuten elän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Harhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, totta puhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle joku kirja.

Mitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivan suunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän on menettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollut rakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, että hän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintani omalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään, liikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämäni kumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisinta olikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsä ja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänyt puille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä on jälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessani itken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissä kunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalon ihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.

18. X.

Michele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, että sopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkin kirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minua lohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillä hän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen, jotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen ja sukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältään historiallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, ei minulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuin oman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaan sukuun!

23. X.

Jos rauhan toive vielä on minulle suotu, on se nyt toteutunut, Lorenzo. Pappi, lääkäri, kaikki tämän syrjäisen seudun vaatimattomat asukkaat tuntevat minut pienestä pitäen ja rakastavat minua. Vaikka elänkin täällä maanpakolaisena, tulevat he kaikki luokseni ikäänkuin kesyttääkseen jaloa, mutta villiä petoeläintä. Tehkööt sen kernaasti! Ihmiset eivät tosin ole minua kohtaan esiintyneet niin jalomielisesti, että luottaisin heihin ensi näkemältä, mutta myöskään en voi hirmuvaltiaan tavoin vapista ja joka hetki pelätä petosta, sillä silloinhan koko elämä muuttuisi ainaiseksi, häpeälliseksi kuolonkamppailuksi. Minä istun heidän kanssaan iltapäivisin kirkon plataanin alla lukien heille Lykurgoksen ja Timoleonin elämänkertaa. Sunnuntaina kerääntyivät ympärilleni kaikki seudun talonpojat kuunnellen suu auki, vaikka eivät paljoa ymmärtäneet. Luulisin, että halu tutustua menneitten aikain tapahtumiin ja kuvailla niitä johtuu meidän itserakkaudestamme, sillä me kuvittelemme voivamme pitentää oman elämämme yhdistämällä sen aikoja sitten eläneisiin ihmisiin ja asioihin ja tekemällä ne, niin sanoakseni, omaisuudeksemme. Meidän mielikuvituksemme haluaa harhailla läpi vuosisatojen etsien asuinpaikakseen kokonaan uuden maanpiirin. Olisitpa kuullut, millä innolla muuan vanha työmies tänä aamuna minulle kertoili lapsuutensa päivinä eläneistä kylän papeista ja kuvaili 37 vuotta sitten riehuneen myrskyn tuhotöitä ja menneitä sekä runsaan toimeentulon että kadon vuosia. Silloin tällöin hän keskeytti kertomuksensa langan pyytäen anteeksi, että muisti toisinaan petti. Tällä tavoin minun onnistuu unohtaa, että elän.

Minua on käynyt tervehtimässä herra T., johon sinä tutustuit Padovassa. Hän sanoi sinun usein puhuneen minusta ja toissapäivänä minusta kirjoittaneenkin itselleen. Hänkin on nyt, vaikka yleensä on pysytellyt loitolla valtiollisesta elämästä, vetäytynyt maaseudulle välttääkseen villiintyneen kansanjoukon ensimäisiä raivopurkauksia. Minulle on kerrottu hänen kehittyneestä älystään ja suuresta oikeudentunnostaan, -- ominaisuuksia, joita ennen pidettiin arvossa, mutta jotka nyt ovat vaarallisia. Hän käyttäytyy kohteliaasti ja tekee ylevämielisen ja vilpittömän vaikutuksen. Hänen mukanaan oli toinenkin henkilö, joka luullakseni on hänen tyttärensä sulhanen. Hän lienee kelpo nuorukainen, mutta hänen kasvonilmeensä ovat kovin vähän puhuvat. Hyvää yötä.

24. X.

Olen vihdoinkin saanut itse teosta kiinni tuon talonpoikaisveijarin, joka turmeli meidän puutarhamme katkoen ja hävittäen kaiken mitä ei voinut ryöstää. Hän seisoi persikkapuun alla katkaisten kaikessa rauhassa vielä viheriöitseviä oksia, joilla ei enää ollut hedelmiä. Minä olin piiloutunut viiniköynnösten suojaan, ja tuskin olin saanut hänet kynsiini, ennenkuin hän alkoi rukoilla armoa. Hän tunnusti jo useita viikkoja harjoittaneensa moisia ilkitöitä syystä että puutarhurin veli muutamia kuukausia aikaisemmin oli varastanut hänen isältään säkin papuja. "Opettaako sitten isäsi sinua varastamaan?" -- "Vakuutan Teille, hyvä herra, että kaikki tekevät samoin."

Laskin hänet menemään ja hyppäsin pensasaidan yli huudahtaen: "Kas siinä yhteiskunta pienoiskoossa; kaikki tekevät samoin!"

26. X.

Olen nähnyt hänet, Lorenzo, tuon jumalallisen immen, ja sinulle olen siitä kiitollinen. Hän istui juuri maalailemassa omaa kuvaansa pienoiskoossa. Hän nousi tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua ja lähetti palvelijan hakemaan isäänsä. "Isä ei osannut toivoa, että tänään tulisitte", sanoi hän minulle. "Hän on lähtenyt viljelyksiään katsomaan, mutta on kohdakkoin palajava." Pikku tyttönen juoksi hänen syliinsä kuiskaten jotakin hänen korvaansa. "Tämä herra on Lorenzon ystävä", vastasi Teresa, "sama, jota isä toissa päivänä kävi tapaamassa". Sillävälin palasi herra T. Hän otti minut ystävällisesti vastaan ja kiitti minua tulemastani. Mutta Teresa otti pikku siskoaan kädestä ja lähti. "Katsokaa", sanoi minulle herra T. osoittaen huoneesta poistuvia tyttäriään, "tässä on koko perheemme". Hän sanoi näin ikäänkuin ilmaistakseen minulle, että hän oli menettänyt vaimonsa, mutta ei puhunut hänestä sanallakaan. Juttelimme kauan aikaa. Jäähyväisiä lausuessani palasi Teresa. "Me asumme lähellä toisiamme", sanoi hän minulle, "käykää toisinaan iltaisin meitä katsomassa".

Riemu sydämessä palasin kotia. Mitä? Voiko kauneuden näkeminen vaimentaa meidän kurjain kuolevaisten kaikkia tuskia? Kas siinä minulle uusi elämän lähde, varmaankin ainoa ja ehkä kohtalokas sekin! Mutta jos kerran on ennakolta määrätty, että sieluni on elävä ainaisessa myrskyssä, niin eikö tämäkin ole yhdentekevää?

28. X.

Vaikene, vaikene. On päiviä, jolloin menetän kaiken itseluottamukseni: on kuin joku demooni polttaisi, raatelisi, näännyttäisi sieluani. Ehkä kuvittelen itsestäni liikoja, mutta minusta tuntuu mahdottomalta, että viholliset vapaasti saavat polkea synnyinmaamme tannerta niin kauan kuin me vielä elämme. Mitä me oikeastaan saamme aikaan, jos näin valitellen elämme päivästä toiseen? Rukoilen sinua kuitenkin, älä enää puhu minulle tästä asiasta. Vai tahdotko sinä luettelemalla meidän kärsimyksiämme moittia minua siitä, että olen täällä toimettomana? Etkö huomaa, että sillä vain enennät muutenkin hirmuista tuskaani? Oi, jos meitä sortaisi vain yksi tyranni ja jos hänen orjansa olisivat vähemmän tympeitä, silloin minun käsivarteni riittäisi. Mutta näin ollen myös se, joka nyt moittii minua arkuudesta, syyttäisi minua rikoksesta, ja viisaat ihmiset valittaisivat pikemmin tekoni mielettömyyttä kuin ylistäisivät sen uljuutta. Mitä luulet voivasi tehdä kahdelle mahtavalle kansakunnalle [ranskalaiset ja itävaltalaiset. Suom.], jotka, vaikka ovatkin toistensa vannottuja, ikuisia, katkeroita vihollisia, ovat yhtyneet kuristaakseen meidät? Elleivät heidän voimansa riitä, pettävät he meitä, toinen lietsomalla muka vapauden innostusta, toinen ylläpitämällä uskonnollisia intohimoja, ja me itse, joita sekä entinen orjuus että nykyinen vallattomuus on turmellut, huokailemme kuin halvat, petetyt ja nälkiintyneet orjat. Ei petos eikä nälkä enää saa meitä nousemaan. Oi, jos voisin, hautaisin taloni, rakkaimpani ja itseni enkä jättäisi jälelle mitään, en mitään, jotteivät sortajat saisi riemuita omasta kaikkivallastaan ja minun orjuudestani! Olihan olemassa kansoja, jotka välttääkseen maailmaa rosvoilevien roomalaisten herruutta polttivat kotinsa, vaimonsa, lapsensa ja itsensä haudaten kunniakkaitten raunioiden ja isänmaansa tuhan alle pyhän riippumattomuutensa.

1. XI.