Part 8

Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän, tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.

Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.

Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.

YKSISARVINEN.

Oli mies Valkokarhu nimeltään. Hän ei kuulunut Garm-sukuun.

Hän kuuli jo varhain sen suvun vääryyksistä ja ylivallasta. Valkokarhun isällä oli tapana istua luolassaan selkä perimpään nurkkaan päin ja liikutella huuliaan sillä tavalla että huomasi kirousten kuohuvan hänen mielessään. Garmilaiset olivat näet loukanneet häntä ja se painoi hänen sydäntään niinkuin hehkuva kivi. Mutta ääntäkään ei hän päästänyt, hän nieli kiukkunsa. Valkokarhun isä oli taitava metsästäjä ja vuosittain kantoi hän verona suuren määrän mammutin hampaita Tuurille, Garm-suvun nykyiselle vanhimmalle.

Valkokarhun isä oli hyvin voimakas, mutta Tuuri oli pienikasvuinen vetelys, joka ei viitsinyt vaivata lihavata ruumistaan varasto-huoneita ja makuupaikkaansa kauemma. Lapsena oli Valkokarhu katsellut ihmetellen noita kahta ja kuullut Tuurin antavan käskyjä isälle, jonka rintaan asti hän vain ylettyi. Kun Valkokarhu oli muitten lasten kera ulkona saarella ja ahmattimaisen ruokahalun kasvaessa poikien mielet tulivat rohkeiksi, puhuttiin aina siitä että kun kerran tullaan suureksi, syödään Tuuri ja vesi herahti kielelle sen sanottua, mutta samassa puistatti. Tuurillahan oli näet pyhä kivi, joka löi miehen kuoliaaksi ja palasi taas takaisin hänen käsiinsä. Huu, miten puistatti!

Kun Valkokarhu kasvoi ja hänestä tuli metsämies, oppi hänkin kunnioittamaan jumal-isää ja hänet vihittiin haudalla uhraamaan suurimman osan saaliistaan garmilaisille. Ja samalla kertaa teki Tuuri Valkokarhulle tiettäväksi, kuten hän oli tehnyt ennen muillekin, että iloinen uhraaminen olisi hänelle eduksi, koska Isä-vanhus pian saapuu ja vie koko kansan kotiin siihen rikkaaseen maahan, jonka hän tiesi olevan olemassa. Niin, kyllähän Valkokarhu tiesi siitä ihanasta kesämaasta, joka oli kadotettu ja jonka Tuuri sanoi saatavan takaisin. Mutta hän ei tuhlannut sille paljon ajatuksiaan. Jäätikkö oli hänelle kyllin hyvä. Valkokarhu suoritti uhrinsa sillä hän sai saalista, kymmenin verroin enemmän kuin muut. Hänestä tuli voimakas metsästäjä ja hän oli saaren iloisin mies, joka aina lauleli, eikä ollut epäsovussa kenenkään, ei edes Tuurin kanssa.

Mutta Valkokarhu otti itsellensä tytön ja silloin särkyi rauha. Tapa oli sellainen että jos nuori pari aikoi asettua omaan kotiin, piti heidät siunattaman Isä-vanhuksen hautakummulla ja heidän kotiinsa piti ottaa tuli pyhästä emäroviosta. Kaikki muu tuli oli epäpuhdasta ja siksi se oli kiellettyä. Ei kukaan kunnon ihminen ollut seuraamatta tätä tapaa ja tunturisaarella oli vain kunnon ihmisiä, Mutta vihkiminen maksoi paljon ja velvotti koko elinajaksi, sitä paitsi riippui kokonaan Tuurin mielivallasta, suostuiko hän ensinkään liittoon. Ja Valkokarhulta hän kielsi sen. Tuuri ei ollut milloinkaan sietänyt Valkokarhun perhettä, mutta neitonen toivoi salaa Valkokarhua. Hänen nimensä oli Kevät ja hän oli ihana.

Joka nyt luulee että Tuuri suorastaan kielsi ja siinä kaikki, hän ei tunne Tuuria. Valkokarhu sai kiellon siinä varovaisessa muodossa, että jos hän toisi yksisarvisen sarven kanta-isän haudalle, olisi Kevät hänen; — mutta sehän olisi — arveli Tuuri — mahdotonta.

Valkokarhu hymyili. Hän lähti jäätikölle ja viipyi vuoden ja kun hän palasi oli hän kaatanut hirviön. Se oli suurin urostyö mitä kukaan saaren miehistä oli tehnyt. Ei kukaan ollut ajatellut sitä mahdolliseksi. Poika-vanhus oli ainoa, jolla olisi ollut kyllin voimaa ja rohkeutta siihen minkä Valkokarhu suoritti. Häntä alettiin kutsua yksi-sarvisen kaatajaksi ja häntä ylistettiin lauluissa ja taruissa.

Itse hän piirsi ikuiseksi muistoksi keihäänsä kärkeen kuvan koko metsästyksen kulusta. Ensin oli pitkä, viiva, jonka alla oli neljä pystyviivaa ja sen poikki vinoviiva. Se oli yksisarvinen. Sitten oli viiva ja sen poikki toinen, se oli Valkokarhu itse heittokeihäineen. Loppua, taistelua ja yksisarven kuolemaa ei voinut väärin ymmärtää.

Ja eläin olikin oikea yksisarvinen. Ei tuo tavallinen villanen ja vihainen Rinoceros, joka seurasi mammutin jälkiä tunturisaarella ja jonka jäätikköläiset usein kaatoivat. Sekin oli tosin sekä ilkeä että vaarallinen ja aika vaikeata oli siitä selviytyä, mutta ei se ollut kuitenkaan mitään yksisarveen verraten.

Tämä oli aivan erikoista lajia. Sillä oli ainoastaan yksi sarvi ja se oli lähes kolme kertaa suurempi sarvikuonoa. Sen ruumis oli pitempi kuin mammutin, mutta se ei ollut niin korkea. Kauheinta oli että se huolimatta äärettömästä ruumiinpainostaan juoksi ja hyppi kuten hirvi, ja että se hyökkäsi aivan odottamatta kimppuun. Oli varmasti kuoleman oma jos joutui sen näköpiiriinkin.

Jos se vainusi vähänkin metsästäjiä, lähti se täyttä ravia niiden kimppuun, päästellen kurkustaan korvia vihlovia, karjuvia ääniä ja miehenkorkuinen, otsassa, silmien lomassa oleva sarvi oli ojossa lävistämään sen onnettoman, joka uskalsi penikulman alalla sitä lähetä. Oli hirvittävää jo nähdäkin tuon luonnottoman suuren eläimen juoksevan ja kääntelevän nopeasti kuin koira. Se oli maailman nopein ja painavin eläin. Kun se läheni nuolennopeana, jäi sen jälkeen maahan niin suuria koloja että mies mahtui niihin ryömimään ja se kääntyi niin äkkiä, että tuskin ennätti ajatellakaan. Sitä ei päässyt pakoon.

Kaikkein pahinta oli se, että sitä tuskin huomasi jäätiköllä tai pajua kasvavilla kallioilla, joissa se oleskeli. Se saattoi maata ja muistuttaa soikeata kivilohkaretta jäällä tai vaivaispensaikkoa, kunnes se äkkiä nousi ja oli samassa lähellä. Metsästäjät tiesivät heti kohtalonsa, nähtyään jäätiköllä jotain outoa, jota he olivat luulleet elottomaksi ja joka äkkiä liikahti. Se oli yksisarvinen ja he tiesivät joutuvansa seuraavassa hetkessä joko lävistetyksi tai poljetuksi muodottomaksi. Joku ani harva oli pelastunut sen käsistä ja heidän kertomustensa mukaan tiedettiin tuosta kauheasta eläimestä mitä tiedettiin.

Jäätikköläisten mielestä oli olemassa ainoastaan yksi ainoa yksisarvinen kaiken kaikkiaan. Se oli naaras ja oli se ollut olemassa niiltä ajoilta asti jolloin eläimet karkoitettiin kadotetusta maasta. Silloin ei yksisarvinen ollut saanut puolisoa vaan oli saanut elää yksinään ja niin oli siitä tullut jäätikön vanha-neito ja senvuoksi se oli niin pitkä ruumiinen, niin jäntevä ja niin purevan katkera koko maailmalle. Ne harvat, jotka olivat hengissä selviytyneet sen käsistä, kertoivat, että sillä oli hyvin pienet punaiset silmät, niinkuin se olisi itkenyt koko ijäisyyden ja kun uuden kuun aikana kuului jäätiköltä penikulmain päästä hirveä karjunta, sanottiin yksisarvisen seisovan siellä häntä pohjoiseen päin ja valittavan niin, että sen sydämen luuli särkyvän, itkevän puolisoa, jota se ei koskaan saanut.

Se oli säilyttänyt ihmeellisen liikkeitten nuorteuden, kun ei sillä milloinkaan ollut pentuja; se laukkasi vielä kuin vasikka vaikka se oli niin vanha, että sen lapojen päälle alkoi kasvaa kiveä. Silminnäkijät kertoivat vielä väristen, että sen kasvot ja koko sen ruumis, missä ei villa sitä peittänyt, oli niin ryppyinen että siihen saattoi haavoittaa itseään, niin sen oli ikä kivettänyt kerroksiin. Ja sarvi oli niin pitkä, paljon pitempi kuin uroolla, koska se oli elänyt niin vanhaksi vaikka olikin naaras.

Ei ollut ihme että jäätikköläiset pitivät aivan mahdottomana voittaa sellaista olentoa, jolla oli tallella koko nuoruuden ketteryys ja tulisuus ja jonka kuolemattomuuteen ja lapsettomuuteen oli yhtynyt pakkanen ja yksinäisyys. — Mutta nyt oli Valkokarhu sittenkin päättänyt yksisarvisen päivät.

Metsästyksen yksityiskohtia ei koskaan saatu selville. Valkokarhu oli ollut yksinään ja hän kertoi sitten laulaen ja ihastuneena, mutta hyvin lyhyesti tapahtumasta. Hän oli leikkinyt niin kauan sen vanhan neitosen kanssa, että se oli mennyt johonkin jäätikön onkaloon ja tarttunut sinne kiinni ja siellä hän oli ottanut sen hengiltä. Sarvi oli Valkokarhun mittainen kun se pantiin maahan pystyyn hänen viereensä ja Valkokarhu oli pitkä. Siinä oli niin monta vuosirengasta ettei niitä voinut lukeakaan, se muistutti iki-kaihon tornia, jossa oli kerros kerroksen päällä loppumattomiin.

Paitsi sarvea toi Valkokarhu kotiin yksisarvisen sydämen, joka oli hyvin nuoren ja kirkkaan näköinen, mutta niin kova ettei siihen mikään piikirves pystynyt.

Tuuri otti yksisarvisen sarven talteen Poikavanhuksen puolesta. Mutta kaikelle sille laululle ja riemulle, minkä Valkokarhun suur-työ synnytti saarella, käänsi Tuuri lihavan selkänsä. Hän näytti kokonaan unohtaneen välipuheen.

Mutta kun Valkokarhu vihdoin nöyrästi huomautti että nyt hän siis sai Kevään, kuten puhe oli, vastasi Tuuri hämärästi jotain siihen suuntaan, että hän oli ajatellut ja laskenut vain pientä pilaa pyytäessään Valkokarhua kaatamaan yksisarvisen. Puolueettomat miehet olisivat samaa mieltä, että ehdotus oli ollut vain hienossa muodossa annettu kielto. Mutta jos Valkokarhu oli käsittämättömyydessään ja vihapäissään ymmärtänyt hänet sananmukaisesti, oli hän nyt valmis selittämään hartaan toivomuksensa olevan, että Valkokarhu saisi röyhkeydestään ansaitun rangaistuksen. Koska Valkokarhu oli tullut terveenä kotiin, oli siis hän pitänyt Tuuria pilkkanaan ja oli nyt vikapäänä sovittava jumal-isälle asiain uuden käänteen. Se oli Tuurin vastaus.

Keskustelu tapahtui garmilaisten asuinpaikalla, Pojan muinaisessa kodissa, joka oli pyhä paikka. Ja nyt kehittyivät asiat nopeasti. Kun Valkokarhu nyt ymmärsi ettei hän saanut Kevättä eikä tultakaan omalle liedelleen, raivostui hän ja vaistomaisesti ikäänkuin puskeakseen heristi päätään, jossa hänellä oli myskihärän nahka sarvineen päivineen. Silloin pelästyi Tuuri, kyyristyi ja kulmakarvat alkoivat väristä niinkuin kovassa vedossa. Valkokarhu hymyili, hän leppyi heti.

Nyt hän alkoi katsella Tuuria kauan, hän tarkasteli kiireestä kantapäähän ja nauroi vihdoin ääneen. Sitten hän löi tuota raukkaa pienellä risulla, pienimmällä minkä löysi ja aikoi mennä. Mutta Tuuri alkoi huutaa kuin suurimmassa hengenhädässä ja garmilaisia alkoi rynnätä joka haaralta hihnoineen ja seipäineen sitomaan Valkokarhua ja antamaan hänelle selkään.

Silloin valtasi Valkokarhun Pojan henki ja ennenkuin kukaan aavistikaan, oli hän tehnyt odottamattoman teon, lyönyt yhden Tuurin pojista, koskemattoman pyhän — kuoliaaksi. Ja kun toiset peräytyivät kauhun lyöminä, tarttui Valkokarhu raivoissaan ruumiin toiseen käteen, laski jalkansa rinnalle ja veti irti sen käden, jossa keppi oli ollut. Valkokarhu ulisi, heitti revityn käden Tuurin jalkoihin. Samassa hän tyyntyi ja meni.

Samana päivänä ryösti Valkokarhu Kevään ja he pakenivat jäätikölle.

VALKOKARHU JA KEVÄT.

Ei kukaan tunturisaarelainen hyväksynyt Valkokarhun tekoa, ei edes hänen oma sukunsa. Murhan saattoi vielä ymmärtää, mutta hän oli lyönyt vanhinta ja rikos oli tapahtunut pyhällä maalla, se oli sovittamaton teko. Ei ainoakaan ääni noussut puolustamaan Valkokarhua kun hän kaikkien koossa ollen julistettiin jumal-isän haudalla henkipatoksi. Hän oli nyt poistettu jäätikköläisten sydämestä ja jokainen, joka ystävällisesti häntä vaan ajattelikin, vielä vähemmin antoi hänelle ruokaa tai suojaa, oli myös henkipatto. Valkokarhu ja Kevät hyljättiin jäätikölle, elämän ijäksi tulettomina ja kirottuina ja jos joku heidät kohtasi, oli heitä kohdeltava kuin muutakin riistaa ja jokainen sai heihin keihäänsä kääntää.

Kirous ei koskenut Valkokarhuun eikä Kevääseen. He olivat asettuneet asumaan kaukaiselle kalliosaarelle, penikulmain päähän jäätikölle, jossa he nauttivat täydessä rauhassa nuorten ihmisten onnea saada olla yhdessä, mutta saivat he kyllä maistaa maanpakolaisuuden katkeruuttakin.

He olivat tulta vailla ja raaka liha, joka ensin tuntuu niin voimakkaalta, kaipaa aikaa myöten valmistamista. Mutta oli kesä-aika, heillä oli ihanata asua nahoista tehdyssä teltassaan. Saarella kasvoi vähän yrttejä ja jyviäkin, joita Kevät kokoili ja tarjosi raa'an paistin lisänä. Hän leipoi jyvistä pieniä kakkuja, mutta hänen täytyi ikävä kyllä tarjota ne raakoina ja paistamattomina, kun mies palasi metsästysretkiltään. Valkokarhu söi ne merkillisesti kasvojaan väännellen ja lauloi miten lämmin ruoka on oikeastaan tarpeetonta hienoutta. Syksypuolella pisti jäätiköstä kohoavilla tunturien huipuilla esiin vähän marjoja, jotka maustivat raakaa ruokaa ja kaikessa puutteessa ne olivat erinomaisia. Mutta pian alkoi ilma kylmetä, pakkasyöt tulivat, ensimäinen lumi peitti maan ja niin oli talvi käsissä.

Valkokarhu oli rakentanut hyvän majan suurista kivistä ja hankkinut sinne suuren joukon turkiksia. Kevät oli kuivannut lihaa ja yrttejä varastoon. Sitäpaitsi oli Valkokarhu tuonut kotiin pari villiporoa, joita pidettiin sidottuina, kunnes ne aikaa voittaen kesyyntyivät ja antoivat maitoa. Siten ottivat he talven vastaan. Se olikin myrskyinen ja hyvin kylmä. He koettivat elää talven ilman tulta. Valkokarhu tiesi että niin oli ennenkin tehty mutta nyt hän melkein epäili, oliko se mahdollista.

Yöt olivat pitkät ja sysimustat niinkuin maan sisässä; tuskin tiesi missä oli ja oliko missään. Oli hyvä että heitä oli kaksi, niin että toinen voi löytää toisen. Pitkinä, synkkinä öinä vaipui Valkokarhu mietteisiinsä. Hän näki edessään kotiseudun kaikkine roihuavine rovioineen. Hänen silmissään vaikeni ja hänen ihonsa lämpeni hänen sitä ajatellessaankin. Nyt istuivat garmilaiset ja kaikki muut nöyrät, kunnon ihmiset tulen ääressä jutellen Valkokarhu-murhaajasta, joka varmaankin pian on jo joutunut niin syvään kurjuuteen, että hän kurittaa vaimoaan ja syyttää häntä kaikesta. Jo ennen keskitalvea säätänee odottaa molempia kotimaille, jonne he ovat kerjäten palanneet. Valkokarhu hymyili pimeässä.

Vielä silloin kun vallitsi kuolon kylmyys ja lakkaamaton lumimyrsky, niin että aurinko ja kuu olivat menehtymäisillään, hymyili Valkokarhu Kevät käsivarrellaan. Mutta Kevät värisi. Hengissä he pysyivät, sillä olivathan he nuoria ja reippaita, mutta puutetta he kärsivät. Molemmat uutis-asukkaat olivat liian rikkaita surrakseen, heidän huuliltaan ei kuulunut valitusta, mutta hirvittävän kylmä heillä oli. Valkokarhu päätti hankkia tulen.

Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä. Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen. Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon. Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi päämääräkseen.

Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin pitkälle pääsihän sinä talvena.

Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta. Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.

Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä tulikin.

Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta. Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.

Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään! Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan kertaakaan taakseen.

Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara, mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin rotkoista jäätä.

He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä, kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli, mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.

Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta, jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.

Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen. He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä. Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa vaeltaessaan.

Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle, joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi. Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja välttämättömyys piti lopusta huolen.

Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun, mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat, rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei! Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin he kulkivat eteenpäin.

Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään, mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet, suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka jatkuivat merelle luotoina ja saarina.