Part 2

Atlannilla, waltamerellä, aaltoa wiheriää mustakylkinen rahtilaiwa mennä höyryää silloin, kun miehestä mieheen lentää nopeasiipinen huhu: _"Tuli on irti!"_ Mit' aatellaan, ei muut kuin katseet puhu. Aawistus wain kaikkia wetää keulakannelle päin, jonne on perämiesten nähty rientäwän äskettäin.

Sieltäpä, keularuuman luukulta, kapteeni löydetään, molemmat laiwan styyrmannit sanaharkassa wierellään. Lasti on tulessa jalkain alla. Sen tietää jokainen kärystä, joka jo luikertaa läpi luukun saumojen, sekottuen merituulen tuoksuun, tuttuun, suolaiseen.

Mustakylkinen rahtilaiwa, tahtiin raskaaseen huojuu aallolta aallon päälle, ja uusien aaltojen lomiin. Kannella synkkien silmien piiri. Aatoksiinsa omiin tuijottaa jok'ainoa mies. Ja muistoja parwittain lentää, kaikkien olkapäille rakkaina istahtain. Muistoilla sointuwat kielet on, ja ne kutsuu, ne hymyilee. Muistoilla pehmeät kätöset on, ja ne kätöset hywäilee. Waaran lähellä muistot herää, herääwät pyyteet weren. Rantojen elämä heleinnä hohtaa waarassa waltameren.

Kuka on käskenyt ruiskuihin? Ei ketään käskenyt kukaan. Työhön lie isketty elämänhimon — ei lihasten woiman mukaan. Kaksi letkua syöksee wettä tuuletusputkista ruumaan, kaksi on kannella walmiina, pyrkien otteluunsa kuumaan. Tiiwistysruuwit kiertywät auki. Luukkua raotetaan. Mustanpuhuwa sauhupilwi heti on walloillaan. Tuulessa yltywä palo yli laiwan kipunaparwia wiskaa.

Näättekö tuolla, tuulen päällä, jättiläisaallon niskaa kuinka se wuorena lähenee, kaswaa, niinkuin se määrätty ois wiemään kerralla turhat touhut ja turhat toiwot pois. Kohta se keulan ylitse purkaa koskensa kuohupään — — — — — luukkua hetkisen tanssittain, ja sen wieden mennessään.

Wapisten kohoaa laiwan keula waahtisen wyöryn alta nielaistuaan monet tonnit wettä mereltä kohisewalta. Halpa on elämän hinta. Halwempi pään ja käsien työ silloin, kun aalto ja liekki wapaina laiwasta arpaa lyö.

Atlannilla, waltamerellä, aaltoa halkaisee laiwa, jonka rautainen kylki selwästi kuumenee. Komentosillalla kapteeni seisoo, piippu hampaissansa. Muut owat kawunneet weneisiin. Hän pysyy paikallansa.

HAUEN LAULU

Kosteasta kodostaan nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilwien harmajain jo himersi päiwän kajo ja järwelle heräsi naurawain lainehitten ajo nous hauki kuusen latwukseen punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut tai käwyn päästä maistanut sen aamun kasteenkostean loiston sanomattoman _kun aukoellen luista suutaan longotellen leukaluutaan_ niin willin-raskaan se wirren weti että waikeni linnut heti kuin wetten paino ois tullut yli ja yksinäisyyden kylmä syli.