Part 1

JÄÄPEILI

Runoja

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

SISÄLLYS

I

Keväinen junamatka Suvikuut Metsämajalla Ensimmäinen tähti Pantomiimi Yön hurtta Aallot lyö Kuutamo metsässä Sade Dolce far niente Suksilaulu Huhtikuu Muinaisegyptiläinen runo

II

Uni Kesien kesä Outo kieli Salaisuus Ilon pyyntö Tyranni Naurua Vieras Niin pieniksi Kahleet

III

Pyhät päät Haaste Pikkupätkiä Muurari Nokipoika Antero Suominen

IV

Tietäjät Veistäjä Muuan isä On nähty Kuolemanlaulaja Rukous Ylösnousemus Valtamerellä Hauen laulu

I

KEVÄINEN JUNAMATKA

Trolliusten vasarat silmiäni takovat hoi mies herää! kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin halki kenttäin vihreäin rentukoita kulleroita kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan tuomet tanssii syliin pian pian joudutaan kukkivihin kyliin

SUVIKUUT

Läpi sielun on hersynyt kaksi suvikuuta kuulakkaa

kuka riemun kiinni saa?

mit' arinta aavistat se häilähti hereilleen ja silkkeihin sini-autereen se kietoi jäsenet alastomat

juur' äsken hengittämättä oli hetken ilma ja maa

kuka riemun kiinni saa?

METSÄMAJALLA

Kuusien katse akkunan takaa raskaan-vakaa riippu-oksien alta. Piirittänyt on kaikkialta metsien totinen kaikkivalta metsän hämärä sisin varjoin kummallisin.

Pihkainen ilma liikkumaton päällä tuuhean sammalmaton.

Ylhäällä kohina latvojen lakkaamaton läpi aikojen.

Aatos lentää yksinään oksien alle hämärään viemänä vaistojen herääväin tiedotonten väkeväin kiihottaa houkuttaa syvälle hämärän-vaipan taa.

Aatos palasi matkaltansa aivan toisena muodoltansa vanhaa Paania muistuttain veriltä villimpänä vain. Katso, se tulee metsäläinen synkkäverinen vauhkopäinen kierrätellen kuulostellen

luihuna epäluuloisena tuttuna tuhatvuotisena. Pisara villiytynyttä verta! Täällä se on lymynnyt kerta väistäen savuja naapureitten takana viimeisten polkuteitten.

ENSIMMÄINEN TÄHTI

Keltaisen-kipeät ulpukat veen. Helinä kaislojen kanteleen. Korennon leikki _ja surviaisen keinuvaisen._

Suvi oli hienotunteinen. Hyvästeittä se lähti heti kun syttyi kuumeinen ensimmäinen tähti.

PANTOMIIMI

Polulle puikahti arka harmaja jänö. Kuunteli. Kuukkien kaikkos vitikon syliin.

Pantomiimi se oli, metsän mykän avuton murheviesti danse macabre.

Havahduin aamulla varhain outoon päivään joss' oli aavistuksena uhkaa tylyä.

Ohitse kuukkiva jänö! värähdys, ilme metsän, jolta on kieli leikattu suusta:

Äskeinen yö on nähnyt laulajaparvien paon Tyhjien oksien lomiin jäi vain sanaton syys.

YÖN HURTTA

Oon kuullut mustan koiran yöst' yöhön, äskettäin. Oon nähnyt mustan koiran, sen viime yönä näin.

Yön kintereillä pinkoo se kautta kujien ja ulvontansa sinkoo yö yöltä yltyen.

Yön koira, kauhun maistoi se sanomattoman, yön hurtta, haaskan haistoi se yölle kuuluvan.

Yön hurtta, ken on kuollut sun herras nimenen? Oot kasvojani nuollut jo, silmät palaen.

AALLOT LYÖ

Sysimusta syksy-yö. Laine lyö. Laine lyö rantaan näkymättömään,

pimeään. Pimeään maailmat on vajonneet, hajonneet

avaruuden pimeään hautuumaahan rannattomaan pohjattomaan.

Avaruuden laine lyö kylkeen tuntemattoman lahoavan maailman.

_Laine lyö. Laine lyö. Rakas, hipiääsi syö täyttymätön yö._

KUUTAMO METSÄSSÄ

Alla unisen oksiston valoa kummallista on,

metsän sisällä taikatie ei mistään tule, ei mihinkään vie.

Varjoni karkasi. Vailla oon ruumista. Liuonnut kuutamoon.

Askel jää ilmaan irralleen. Käteni koskee tyhjyyteen.

SADE

Pöydän takana akkunan valkea silmä himmenee s s s a a a t t t a a a soi SOI a a a kohisee läiskyy kadun ahtaassa kuilussa kohinan lävitse juoksevain askelten kaiku etenee s s s s s elämä a a häipyy t t t t t a a a a a a a a a a a kivinen katu _soi soi soi_

DOLCE FAR NIENTE

klo 9 illan-virkeä katu kiiltävin kivin niinkuin värikäs satu on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin kun hauska kiire työstä soipa jymy palaat mannekiinein tylsä hymy puotien loistavat akkunat tuhannet oudot kulkijat _autojen_ _käpälät_ _katua_ kynsivät silmien täydeltä valoa päähäsi ryöppyää valkea hansikas SEIS valkea hansikas ojennetussa kädessä _hrr-rr-rh_ turvallisesti kulje uupunut mies _ilta iltaties ties_ akkunat akkunat paistavat aatokset unta jo maistavat suloinen suloinen uupumus Illan kiihkeä kauneus _dolce far niente_

SUKSILAULU

Suksien sihinä hangen rytmissä riemukkaassa puoliksi ilmassa puoliksi maassa käärmeenä lentäin lintuna matain tuolle puolen tuttujen ratain

hankien veistos marmorimattona mailla valon ja varjon herkkyys vertoja vailla

suksi sen tuntee hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee suksimiehen tulon:

liukuva käsi iholla valkealla ystäväsi hengityksen alla

HUHTIKUU

Ei ankeampaa tuttavaa kuin hajoava huhtikuu. Kun siihen silmä kajoaa se riisuutuu se hajoaa. Se kaiken-paljastuksen kuu se häpeäänsä sairastaa. Ei ankeampaa tuttavaa kuin sielunsairas huhtikuu.

MUINAISEGYPTILÄINEN RUNO

(Saksalaisen tulkinnan mukaan)

Kenelle puhun tänään? Sydämet ovat julkeat. Jokainen rupeaa lähimmäisensä tavaraan.

Kenelle puhun tänään? Lempeä joutuu häviöön. Julkea tulee kaikkien tykö sisälle.

Kenelle puhun tänään? Ei ole oikeamielisiä; maa on pahantekijäin perikuva.

Kuolema on tänään edessäni kuin sairaan parantuminen kuin ulospääsy sairauden jälkeen.

Kuolema on tänään edessäni kuin myrhan tuoksu, kuin tuulisena päivänä katveessa istuisi.

Kuolema on tänään edessäni kuin lootoskukkien tuoksu kuin istuisi juopumuksen rannalla.

II

UNI

Mun kainalossani mitä on? Se on muuan kallis pää. Kun heräjän, se siinä on, kun nukun, siihen jää.

Se on hurman suuren tuntenut ja mennyt pyörryksiin, se on rikkauteensa rauennut ja unten untuviin.

Vain hyväellen, hiljalleen ma tukkaa silitän.

Niin kauas tuntuu nukkuneen mun tyköäni hän.

Mut aamun tullen armahin tuo silmä juoruaa: Yht' unta silti nähtihin, yht' unta ihanaa.

KESIEN KESÄ

Kesien kesä on muisto vain lämmössä värehti puut _sekö oli päivää?_ lehvistöissä helisi tuhannet suut _sekö oli yötä?_

valkean uutimen laitaa liepoitti arka henkäys uteliaan ? ? tuulen

_taivaan sinelle pilkut pääskyjen piirtävät säveltä säihkyvää_

kaikkeuden taakse hyrisee hymisee yksinäinen lentokone näkymätön

OUTO KIELI

Vitkaan yöstä kärsimyksen onnen aamu kirkastuu. Viihtymyksen, tyydytyksen pieni pyyde vaimentuu. Nousee altis uhrimieli syvyydestä sydämen, soperrellen lausuu kieli oudon ensi-aakkosen.

On kuin toukkain murkinoilta ruumis nousuntahdon sais, on kuin päästä, hartioilta käärinliinat kirpoais. Mullan lapsi, ihmismieli, löytänetkö laulun sen, jost' on oppinut jo kieli oudon ensi-aakkosen.

SALAISUUS

Sen ylpeydelleni vannoin ett' onnehen sun vien. Kuin konttia sieluas kannoin päin onnea päässä tien.

Tuli monta vaihetta tiellä. Tien päätä ei tullutkaan. Joka kievarin kohdalta siellä uus taipale tarjotaan.

Olin laskenut latuni väärin. Valan turhan ja tuhman tein. Oli onnea täysin määrin jo taakassa, jota ma vein.

Kun katson konttia, kohtaa mua ihme tuttu ja uus: sun silmies pohjalta hohtaa maan ihanin salaisuus.

ILON PYYNTÖ

Ilo, tule luokseni, käy istumaan, älä minun vuokseni ujostele ollenkaan.

Uutisen jo kuullut lienet? Nääthän, tuoss' on vaunut pienet, siellä nauretaan, siell' on kaksi onnellista seurustelussaan. Nähnet äidin katsehista, poskipäistä hohtavista että siellä kuomun alla soutaa pienet kämmenpäät; siellä kuomun alla vastapestyn nyytin näät.

Kenen povi paljastuu? Ken kehdon yli kumartuu? Ilo siunaa heitä. Älä väistä meitä.

TYRANNI

Tuli pikkuprinsessa maailmaan. Isä kynsi korvallistaan että mikä tuon lienee tuonutkaan tähän aivan talven niskaan.

Tuli sangen alasti pakkaseen ja alkoi sen jeremiaadin, joka turvaa itkun tyrskeeseen ja merkitsee: minä vaadin.

Sitä kuunnellessa sietää kait isäraukan raapia niskaa — tuo tulokas laatii uudet lait ja entiset syrjään viskaa.

Voi sinuas, tyranni pikkuinen; olet mahtaja aikamoinen, sun valtas on kaksinkertainen: olet kuopus ja esikoinen.

NAURUA

Niin hassunkurisen touhun nään: suu tuoss' on sepposenseljällään, suu pieni ja hampaaton. Se naurua on!

Suu pieni, sua mikä naurattaa? Mikä ilo noin sirriin silmät saa? Näin kyselen turhaan lapseltain. Se nauraa vain.

Se on lämmintä maitoa pullollaan. Sill' on äidin suukkonen otsallaan. Se on kurkkua myöten kylläinen peto pikkuinen.

Sinä paljon vaadit. Ja paljon saat. Sinä siunaat kättemme toukomaat. Nyt vasta ne tähkän kantaa: Sinä annat meidän antaa.

VIERAS

Rakas silmä ummistui hymyyn huuli unohtui ken on ken on vierelläni hengittäin mun henkeäni

onnen pöydän osakas aatosteni asukas oudon tuttu jäseniltään vieras mielenliikkehiltään

uneen silmä ummistui hymyyn huuli unohtui

rakas vieras vierelläni hengitätkö henkeäni

NIIN PIENIKSI

Niin pieniksi kasvoimme äskettäin olit vaahteran lehdellä vierelläin

niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon kuin aika ois antaunut onnemme jakoon

ei silmäni kanna ilon laidasta laitaan

kuin pieniksi joskus tulla takaan!

KAHLEET

Kaikin niin arkisin askarin kun sinun sivullas uurastin

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin kun sinun kerallas leikkiä löin

olen ma kultaiset kahlehet takonut meille yhteiset

punaista kultaa ja purppuraa vasten mustaa maailmaa

III

PYHÄT PÄÄT

_Kansakunnan kaapin päällä näätkös päitten riviä! Onnellist' on olla täällä kun ne on vain kiviä._

_Kivipäät on kiltit siellä kaapilla katon rajassa; ei ne käske, ei ne kiellä, ei ne ole Pekan ei Paavon tiellä, niin, ja ne jaksaa kyllä niellä paksunkin ilman majassa._

_Siunatkohon kansakunta suurten vainajainsa unta._

_Kivisuut jos kielen saisi, jäykät parrat järähtäis, luulen, ukset longahtaisi, lasiruudut särähtäis._

_Siunatkohon kansakunta suurten vainajainsa unta._

HAASTE

— _Hoi, Aaro, vanha sotamies, lie aivus pehmenneet kun kaikki vanhat vainoties on ruohon kasvaneet._

_Jos kuinka ruuti sauhuaa sa raukka vaikenet jos väärä ilkkuu oikeaa sinä kättäs nosta et!_

— _Ei pilkaten ei kutkuttain mua sakkiin saa suunsoittajain. Siell' olkoot provokaattorit ja maine-gladiaattorit._

_Jos maailmoita voitetaan tai juostaan pyytä pakoon en sormeani rakoon vie siihen tuhinaan._

_En huoli nähdä taktiikkaa en ryhmäparaadeita en reklaamien raikunaa en humb — hm — sotureita._

_Sen taktiikan vain ymmärrän sen suoran, vanhanaikaisen: läpi rintaluitten lennätän ma luodin tulisen._

PIKKUPÄTKIÄ

_Ken tietää sen, ken tietää tuon, mut kaikki tietää että juon. Se olkoon heille suotu! Jos lienee joskus juotu, ei piiloteltu lasia. Siin' on se koko asia._

* * *

_Kun teki rahvas kieltolain, lain oivan teki siitä: monijuomaisuudesta vapahtain toi tilalle selvää spriitä. Se on tyranni demokraattisin, se tuntee laitakaupungin ja sen pretoriaanit on trokarikaravaanit._

* * *

_Moni sitä pientä mainettansa vaalii työllä ja tuskalla, eikä sen heikkojen jalkain tähden vaaksaa erehtyä uskalla._

_Moni, joka kuullut on sydän-äänet aikojen syntymättömäin, erehtyväisten aavistusten viemänä eksyi — mainetta päin._

* * *

_Joku rakastaa koko maailmaa kuin riepumattoa kirjavaa; taas toisen rakkaus on valinnan tulos: yks sisään, ja muu kaikki ulos!_

_Joku rakastaa silmää, kätöstä somaa; joku himoansa omaa. Joku rakastaa kaikkensa uhraten; joku kaiken säkkiinsä sulloen._

_Ja useinpa lienee rakkaus kai näistäkin vielä sekoitus._

* * *

_Almanakka on sittenkin kirjojen joukosta viisahin, vaikkei harput ja kanteleet sitä lie koskaan ylistäneet. Kunnian sille filosoofi antaa. Vekselimies sitä povella kantaa. Rakkauden riivaama tyttönen vavisten mittaa kuukautta sen._

* * *

_Ei mitään niin rakastaa, vihata saata kuin omaa kansaa ja maata. Se peilinä julistaa voimas ja vikas. Ja se molemmista on miljoonarikas._

* * *

_On hyvin terveellinen tapaus kun kaikilla on sama vapaus. Nyt nähdään kuinka harkittu ja fiini on joskus voinut olla disipliini._

* * *

_Ne sanovat: sairas on aika tää. Ja sitäpä en pane vastaan. Mut sanoisin: Vaimo synnyttää nyt kaikkein vaikeinta lastaan._

* * *

_Kuka ei ole ristiriitainen ei tunne riemua myrskyjen. Kuka ei sano vastaan itseään ei omista päätään ei sydäntään._

MUURARI

_Ettäkö taloja? Älkäähän nyt! Ei nykyaikana taloja tehdä. Värkätään asunto-osakeyhtiöitä. Ja minä, minä teen reikiä. Seiniä? Lattioita? Kattoja? — Eeei! Reikien rajoja vain. Läpien saumoja raudasta sementistä tiilestä. Nämä reiät sisustetaan nykyaikaisilla mukavuuksilla. Saadaan osakehuoneustoja._

_Aiai mikä hekuma tästä sikiää. Ajatelkaa että veljeni putkimies ja monttööriveljeni toinen upottavat näihin reikiin kymmenen herkullista mukavuutta_

KYLMÄVESI LÄMMINVESI LIKAVESI WC KYLPYHUONE KESKUSLÄMPÖ SÄHKÖ ja KAASU PUHELIINI RADIO YM YM

_Vielä tulee rappari nikkari maalari silittämään somistamaan päältä ja sisältä. Kaikkein uusinta telikaattia moternisuutta!_

_Eikös kelpaa tehdä velkaa asuskellen asustelehtien mukavuuksien reiässä._

_Minä teen reikiä. Minä teen reikiä urakalla. Hei, tiiliä tiiliä! Rakennusmestari voittaa miljoonan tonttijobbari toisen miljoonan. Minäkin koitan. Minäkin voitan aikaa, rahaa, mukavuuksia._

NOKIPOIKA

_Kun minä nokipoika laulun teen en sitä tee kuin Ryynekreen, jykerrä en moderniin en klassilliseen stiiliin, näppää en lyyraan en automobiiliin._

_Savupiippu ei lie Apollon maja. Eikä tänne Foordi ei Seuroletti aja._

Malta! Katsoppas katua. Onko se jalkojes alta pudonnut syvälle pois? Lausetta ainoaa korvas ei kiinni saa. Tuntuuko niinkuin yksin ois keskellä maailmaa.

_Eikös täällä ole tuulta viileää joka pillastunuttakin tyynnyttää? Eikös ole kylliksi hiljaisuutta sitä nihkivanhaa sitä ihkiuutta?_

_Välkkyvät katot kuin aallokko meren uumenissaan uskallus ihmisveren. Kattojen alla tuhantinen luku — ihminen — se radion ja sähkövalon suku._

_Tikapuut aurinko ja sauhu. Peltikatolla sateen pauhu — orkesteri, kohiseva meri._

_Siitä minä nokipoika laulun teen kuusikerroksinen Ryynekreen._

ANTERO SUOMINEN

_Rakohon maan ja pilvien mahtuu Antero Suominen, mahtuu työn vuoret korkeatki, sanat työtä suuremmatki._

_Pilven taakse mahtuvat Antero Suomisen unelmat. Jollei arasta omaa siipeä, vaikka auringon nenälle kiipeä!_

_Touhu, kuin edellä mainitaan, lopuksi mahtuu rakohon maan. Haudalles jos saat kyynelen, iloitse, Antero Suominen._

IV

TIETÄJÄT

Oli kolme wiisasta tietäjää maanpiiriä laajalti waeltamassa. Näki paljon he ihmeteltäwää oli tärkeitä töitä he todistamassa, ja kaikesta oppia tahtoi he jotain kuin oppia ihminen woi. He palatsijuhlissa filosofoi, he yöpyi suojassa köyhäin kotain, wäen kanssa leipänsä jakaen siellä.

Niin kauwan he kiersiwät maailman tiellä ett' oliwat witkaan wanhenneet ja hiljaisiksi wiisastuneet.

Taas joulun aikana kerrattain he walossa tähtien tuikkiwain yhä hankea kahlaten horjui. Oli illan hetki jo yllä. He kolkutti owia kyllä, mut portailta heidät torjui kaikk' isännät, emännät, piikaiset. Oli täynnä jo kaikki huonehet, oli kuusia, kynttilöitä. Ei kaiwattu häiritsijöitä.

Ja miehet kulkiwat allapäin. Tuwan pienen luoksi he joutui näin. Tupa kurja, mut sen yläpuolla juuri oli tähti kirkas ja suuri. He astuiwat tölliin, toiwottain hywän illan ja joulun rauhan wain. Ja katso — he saiwat olla yötä sen perheen köyhyydessä myötä parin nuoren jatkona, jok' oli siellä sekin sattuman tuomana, kulkutiellä, pien' wastasyntynyt matkassaan, joka hymyten nukkui pahnoillaan.

Ja se haasteli ensimmäinen mies, se waalea, lempeäsilmäinen: "Pien' piltti, sa siunaama köyhyyden, sun ihana olkoon elämänties, tule paremmaksi meitä. Ota siunaus paljon kokeneen. Ole altis iloon ja rakkauteen, älä lapsenmieltäsi heitä, waan ole se uusi ruhtinas, jonka waltakunta on taiwahass'. Nyt oot sitä sangen liki. Pysy yhtä likellä iki."

Nyt hawahtui toinen kulkija wasta, mies mustapintainen, katsoi lasta: "Se on turha ja wäärä siunaus. Jos puuttuwa sult' on uskallus woit luottaa oljenkorteenkin, miks' et siis kernaasti taiwaihin. Mut parempi silti olla wois jos koskaan et tänne syntynyt ois. Jos halunnet altis olla ja wakaa, pian löydät itsesi wihojen takaa ja sydämes läwitse miekka käy eik' ystäwää sun tielläsi näy. Niin, parempi, jos et syntynyt ois. On turhuutta kaikki ja hengen waiwaa. Ole wiisas piltti ja kuole pois, ja riemuitse, kun mato silmääs kaiwaa."

Mut kolmas oudoista kulkijoista, joka näytti wanhimmalta noista, niin kun oli harmaja, köyryks käynyt, myös terwehdyksin hän esittäy nyt: "Näin wiisaasti koska rupatetaan kai minäkin sanasen sanoa saan? Hywä ei ole syntyä rikkauteen, wiel' huonompi kaiken puutteeseen. Mut hywääkö huttua pyydämme täältä ja kermaa lihawan maidon päältä? Ei toki. Kai tahdomme jotain kyllä, me tahdomme tulla wiisahiksi, tänäpäiwänä eilistä kauniimmiksi ettei suru ankarin meitä yllä, suru olemisen, suru turhuuden. Miks manaisin sinua, lapsonen, jos poikkesit tähänkin maailmaan kun et wain ijäksi lapseks jääne. Elä warttuen! Uskalla kentille maan kun tuskan painossa hengittää ne. Älä ruikuta wierellä erheittesi. Suo armo muille ja itsellesi. Ole uskalias, ole suora ja wakaa, puhu edestä samaa kuin puhut takaa. Koe etsiä Jumala itsestäs ja niin myös lähimmäisestäs. Teon milloin sattunet löytään hywän, niin pienoisen kuin hiekanjywän, se arwoonsa nosta, ja nähdä saat miten kerran se kylwää kaikki maat. Ei — ehket näe että koskaan se itää, mut silti sun siihen uskoa pitää. Woi katkera olla elämän koulu, mut kerran on wuodessa sentään joulu, ja silloinhan pilttiin uskotaan, joka meidän jälkeemme kylwää maan."

VEISTÄJÄ

Taltallas kun kiween lyöt kuulen kiwen sanowan kauniimmat on ihmistyöt kuin työt on jumalan

kaipuun siiwin wäkewin silmin kiween näkewin

taltallas kun kiween lyöt kuulen kiwen sanowan waikeroiwan anowan apuun apuun ihmiskäsi anna henki hengestäsi anna kauneus ja tunto loppuun weistä puolikunto

MUUAN ISÄ

Saattelin junalle wanhan leppoisan ukon. Jätin yön selkään, yksin tekemään matkaa, waikka jo todellisuuden piiristä wäistyy, ajasta wäistyy hän jo ajattomuuteen.

Ei ole pojalla aikaa seuranpitoon.

Wanhus, hän mukaani pyrkii näkemään työtä, josta jo luopunut hän on, rauenneena warroten sammumista elämän lampun.

Hänelle ratoksi riitti nähdä, miten on työn syrjässä kiinni tuhlaajapoika, surujen poika, ja uhkan. . . . . . . . . . . . . . . . . . . Mitäpä tuota kieltää kannattaisi! Maailma hywä tiennee kyllä ne jutut, palwelustyttöin laulamat ympäri kylää: lennähti meidän wälillä monasti sana haawoja lyöwä. Jyrkkää päätä kun kaks on, niin käy aina! Siinäpä poikuusajan arkaa mieltä karkaisi ensimmäinen taistelutahto. Tottui näkemään silmä ihmisen sisään.

Niin, isä, hywin ne tunnen hywees ja wirhees. Awaimet sieluuni omaan niistä mä löysin. Nuorra jo pakko mun oli sieluni luoliin samota, tutkistellen petoja siellä. Williä huutoa niitten wawissut olen.

Niin, isä, tietämättäs opetit poikas kokemaan werensä kirot. Tieten autoit yhteen: rehellisyyteen. Kiitos sulle jos sun laillasi pään woin pystyssä pitää waikka suoneni soittaa rajumpaan tahtiin.

Leipääsi sun olen purrut kymmenin wuosin. Sinunpa ohjauksellas awasin kerran luonnon suuren kirjan, jota nyt saatan tulkita muille — ja siitä leipäni ottaa. Sinunpa silmäsi alla oppinut olen miehisen taiteen, josta ylpeä lienen: taidon hallita purtta tuulessa meren. Siinä taidossa nähnyt en ole wertaasi Kun sinä, Pohjanlahden pelottomimman kipparin kaswatti, lasket kourasi ruoriin, nukkua saattaisin nytkin pohjalle paatin niinkuin pikkuinen poika monasti nukkui pauhussa waahtisen aallon keinussa meren.

Olethan, siittäjä, tehnyt sen, minkä taisit. Kättä me lyötiin äsken sowintomielin, silmissä tyytymys kirkas, kiitollinen. Jyskäwä juna sun saattaa etäälle taasen leikki-askares ääreen, jolla sa täytät turhia tiimoja, ennen pitkää unta. Wielä kuulunet aikaan lastesi kautta. Mutta sun pilwetön silmäs, lempeä äänes ujona tunnusti mulle: siirtynyt liet jo ajasta ajattomuuteen, ikuisuuteen, kauas, kauaksi meistä, likelle meitä.

ON NÄHTY

Ma tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan. Näin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin. Ja wieras oli katse molemmilla.

Ma tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman. On nähty wirta elämän. Ja kaista kuolemaakin. Ja soudeltu on niitten lainehilla.

Oi elon wirta samea. Oi kuolon kirkas wuo. Ma löysin paikan, jossa yhtyy kumpainenkin nuo. Ja niitten kainaloon tein uutismajan.

Ma katson kuinka tumma laine liittyy walkeaan. Käyn kerran niitten matkaan unhon wirtaan harmajaan ja tuudittaudun tuollepuolen ajan.

KUOLEMANLAULAJA

Yhä sieluni kuolemanlaulajan näen tekewän lujaa työtä. Mitä teit, sen allekirjoitan. Mitä aiot, siin' olen myötä.

Sinä ylistit ikuista kuolemaa ja turhuutta maailmoitten ja taistoa wielä turhempaa ihmiskohtaloinen.

Sun silmilläs näyn nähdä sain jota en möis tuhansin hinnoin: maapallo tähtenä tuikuttain kuin juweeli, lumisin pinnoin;

se kiersihe kylkensä werkalleen yön warjosta waloa kohti. Ja edessä katseeni huienneen sen maisemat tuttuina hohti,

niin tuttuina, ikimykkinä niin etten sen lumosta pääse, waan kaikkiin, kaikkiin aatoksiin yhä pohjimmalle jää se.

Olet, kuolemanlaulaja, päiwien ja öitteni pahahenki. Sinä tahtia lyöt, jos leikitsen tai muita kuuntelenki.

Mut en wois kuulua elämään sua wailla, piinaajani. Jos waikenet, silloin yksin jään ja sekoan tahdistani.

RUKOUS

O Seigneur, donnez-moi la force et le courage De contempler mon corps et mon coeur sans dégoût.

Suo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen. Sitä en woi kätkeä silmiltäni edes walheen peitteeseen,

sitä en woi kiertäen wälttää niinkuin raatoa haisewaa, en leikata irti, ja sywälle merten pohjiin upottaa.

Kuin perintötauti on rumuus sieluuni juurtunut pohjimpaan ja elämästäni muistoksi sen ruumiskirstuuni saan.

Se on teettänyt mulla, kuin orjallaan, monen inhottawan työn. Ja unen se päästäni torjua saattaa pitkinä hetkinä yön

kun pimeydessä se esille ryömii rintani päälle mun ja sormin luisewin, niljakkain, mua tarttuu kurkkuhan.

Sen tahdon hukuttaa, liuottaa mun wereeni lämpöiseen. Suo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.

YLÖSNOUSEMUS

Yö. Kirjaa woimallista luin. Sen sanain taakse taiwalsin. Ja sieltä nousi tuoksu kuin luun, lahoawan ruumihin.

Kun pöytää wasten kallistuin yön siiwen alle nukkumaan, ma haudattuna hawahduin. Ja rintaa painoi multa maan.

Mut haudan poween pimeään löys tiensä outo kirkkaus, ja rinnalta ja päältä pään pois ratkes paino, ahdistus.

Maan kuori halkes. Ilma soi ja pursui wirttä lintujen, ja niityt, nurmet kirjawoi — kuin ennen — silmät kukkasten.

Niin, aamuun katoomattomaan se räiskyi wirsi lintujen kuin pienet rinnat riemuaan ois räjähdelleet haljeten;

ja keskeen kastepisarain ne satoi ruumiit pikkuiset — kuin ennen — siipi-laulajain luut wärisewät, lämpöiset.

VALTAMERELLÄ