Part 9

Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua. Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa. Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja, hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis lähettämään sotaväkeä Suomeen.

Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi, ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa.

Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin, nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin. Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu.

Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä.

Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut, mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne »realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä, ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan tukemaan sotatoimintaansa Suomessa?

Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen» inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme ennen pitkää nähdä.

Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä.

V. TAPAUSRIKAS SYYSKUU.

Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio) K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent. suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg. Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista. Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16]

Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret», s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme. Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä kuin oli uskottu.

»Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen elinvoimaiseksi.»

Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme. Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen.

Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi, kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä 1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen pelastamista.

Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista. Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa. Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä, jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni.

* * * * *

Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi», sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia »pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme, missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme.

Tuskin olimme ehtineet saada asuntomme kutakuinkin kuntoon, kun Wetterhoff syyskuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. Jos hänet kuukausi sitten oli otettu vastaan miehenä, johon kaikki keskitimme toiveemme, niin saapui hän nyt todellisena voittajana. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelimme hänen kertomustaan käynnistä suuressa päämajassa ja keskustelusta kenraali von Falkenhaynin kanssa. Että päätös suomalaisen pataljoonan perustamisesta Lockstedtiin nyt oli tehty, sen tiesimme jo, mutta ilomme yleni, kun Wetterhoff ilmoitti meille Falkenhaynin terveiset Suomelle. Hän esitti ne seuraavassa oraakkelimaisessa sanamuodossa: »Suomalaiset voivat olla hyvässä toivossa, mutta älkööt ryhtykö varomattomiin tekoihin.» Oraakkelilauseen jälkimmäistä puolta emme oikein ymmärtäneet, mutta oletimme sen tarkoittavan, että meidän ei pitäisi antautua sotatoimintaan omin päimme. Semmoista emme totisesti nyt aikoneetkaan. Päinvastoin olimme kaikin tavoin koettaneet selittää saksalaisille ja ruotsalaisille, että me todellakaan emme kyenneet toimeenpanemaan sitä »kapinaa», johon meitä niin innokkaasti oli kehoitettu, vieläpä ettei meillä ollut sanottavaa halua ryhtyä Suomessa edes »sabotageen», kuten termi kuului. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että Saksan korkein sodanjohto puolestaan nyt varoitti »varomattomuudesta». Tämänhän saattoi käsittään niin, että Saksalla oli »rehelliset aikomukset», kuten Aino Malmberg vähää ennen oli minulle kirjoittanut veikeässä kirjeessään. Meidän tulisi toisin sanoen malttaa mielemme, kunnes saksalaiset tulevat itse, joskaan he eivät saattaisi tulla heti Suomeen »meitä tervehtimään».

Päiväkirjassaan ei Wetterhoff mainitse tätä terveisten jälkimmäistä osaa. Mutta Sundvall kertoo,[18] että kenraali von Falkenhayn päämajassa »otti Wetterhoffin kunniasanan siitä, että tämä estäisi joukon käyttämisen mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin yleisesikunnan toimeenpanemien sotatointen yhteydessä koillisrintamalla». — »Tätä perusteli Falkenhayn», lisää Sundvall, »sillä, että Saksan sodanjohto tahtoo valvoa Suomen etua eikä saattaa maata tarpeettomasti vaaraan, ja huomautti sitäpaitsi, että suomalaisten ennenaikainen kapinaannousu voisi vaikeuttaa mahdollisia rauhanneuvottelulta Saksan ja Venäjän välillä.» Wetterhoff oli luultavasti yhdistänyt tähän Saksan yleisesikunnan päällikölle kunniakkaaseen lausuntoon sisältyvän ajatuksen siihen Falkenhaynin Suomelle lähettämään tervehdykseen, jonka hän sittemmin sai eversti von Zimmermannin kautta.

Toinen uutinen, jonka Wetterhoff toi mukanaan, oli että sotaministeri aikoo lokakuun 1 p:nä kuulustella »kuinka pitkälle rekryyttien hankinta on ehtinyt». Tämä tieto oli meistä aika huolestuttava, sillä me tiesimme, kuinka vaikeaa rekryyttien siirto Suomesta oli. Todellisuudessa ei rekryyttien toimittaminen ollutkaan lokakuun 1 p:na ehtinyt pitkälle, innokkaan majuri Bayerin suureksi pettymykseksi, hän kun oli toivonut silloin voivansa näyttää intoansa vastaavaa tulosta.

Kahta päivää myöhemmin saapui professori Edvard Westermarck Tukholmaan matkallaan Englannista Helsinkiin. Hänen tulonsa oli toivottu ja jo useissa kirjeissä ja sähkösanomissa ilmoitettu. Hänhän oli niitä peräti harvoja »vanhoja», jotka alusta alkaen olivat olleet meidän puolellamme. Me kiinnitimme häneen suuria toiveita. Tutustuttaisimme hänet tukholmalaispiiriimme, selittäisimme, mitä tähän saakka oli tehty ja saavutettu, ja hän tekisi sitten siitä selkoa Helsingissä niille arvokkaille kansalaisille, jotka olivat samalla kannalla kuin mekin ja jotka vähän myöhemmin muodostivat uuden keskuskomitean, vanhojen neuvoston (C.K:n). Jo aikaisemmin kesän kuluessa oli meillä ollut ilo nähdä keskuudessamme Tukholmassa muutamia samanmielisiä »vanhoja», mutta silloin meillä ei vielä ollut mitään positiivista näytettävää. Nyt tulisi Westermarck kotimaassaan todistamaan, että meidän politiikkamme sittenkin oli johtanut olennaiseen tulokseen, ja niinpä vihdoinkin luotaisiin järjestöllemme se luja perusta, jota me kauan olimme katsoneet kaipaavamme.

En tiedä, minkä ensivaikutelman Westermarck sai käydessään »päämajassa». Tiedän vain, että tämä käynti meissä enensi entistä luottamusta. Mainehikkaan tiedemiehen ja lämpimän isänmaanystävän koko olemuksesta huokui tyyntä ja varmaa optimismia ja laajakatseista ymmärtämystä, joka teki hyvää meidän pingoittuneille hermoillemme. Kaikkihan oli tähän saakka käynyt hyvin, Wetterhoff oli hoitanut asiaansa mainiosti, ja silloin oli naurettavaa ja jonninjoutavaa takertua pikkuseikkoihin, sen lupasi Westermarck huomauttaa kotimaassa. Meidän poliittinen katsantokantamme oli hänen mielestään aivan oikea.

Syyskuun 4 p:nä pidettiin sitten yleinen neuvottelu, ensimmäinen uudessa huoneistossa. Läsnä olivat Westermarck, Wetterhoff, Castrén, Fabritius, Reguel Wolff, Isak Alfthan, P.H. Norrmén ja minä puheenjohtajana. Kokous katsottiin järjestyksessä toiseksi tukholmalaiskomitean kokouksista. Ensimmäisenä asiana esityslistalla oli senvuoksi heinäkuun 31 p:nä pidetyn pöytäkirjan tarkistus. Kuten silloin, noudatettiin nytkin periaatetta, että liikkeemme nuorten aloitteentekijäin edustajia, tarkoitan ylioppilaita ja Lockstedtin-kurssien osanottajia, mikäli mahdollista aina olisi läsnä. Jos tätä sääntöä sittemmin olisi johdonmukaisesti noudatettu, olisi monta selkkausta luultavasti vältetty. Katsottiin, että osanottajien mieskohtainen vastuuntunto antoi riittävät takeet tarpeellisesta salassapidosta kokouksissa käsitellyistä asioista ja tehdyistä päätöksistä. Sillä on oma kiintoisuutensa, se kun osoittaa sattuvaa yhtäläisyyttä myöhemmin muodostetun ankarasti suljetun valtuuskunnan esityslistojen kanssa. Laajakantoiset poliittiset kysymykset vaihtelivat järjestöä, propagandatoimintaa, Lockstedtin-kursseja, taloutta y.m.s. koskevien kysymysten kanssa. Tehtävät olivat samoja, jotka sittemmin askarruttivat valtuuskuntaa. Minä mainitsen tämän huomauttaakseni, että Tukholmassa jo tällöin oli järjestö, johon Helsingistä myöhemmin saapuneilla henkilöillä oli mahdollisuus liittyä tervetulleena vahvikkeena.

Kokouksen päiväjärjestys oli seuraava.

Wetterhoffin selonteko käynnistä päämajassa. Hänelle tehtiin välikysymys n.s. »pikku ohjelmasta» ja hänen väleistään Ruotsin aktivistien kanssa.

Ilmoitus Suomesta järjestön laajentamisesta asettamalla edustajia kuhunkin kuntaan.

Puheenjohtajan selonteko yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Tukholmassa elokuun aikana sekä erinäisistä käynneistä, nimenomaan Brantingin luona.

Ehdotus arvovaltaisen lähetyskunnan lähettämisestä Suomesta Tukholmaan oikean käsityksen antamiseksi asianomaisille ruotsalaisille Suomessa vallitsevasta mielialasta ja toivomuksista. Hyväksyttiin. Aikaisemmin tehty päätös lähetyskunnan lähettämisestä Berliiniin katsottiin rauenneeksi.

Kysymys Lockstedtin-kurssien laajentamisesta.

Kysymys keskuskomitean muodostamisesta Suomeen. Päätettiin lähettää uusi, harras kehoitus asian jouduttamiseksi.

Kysymys, keiden henkilöiden luona Tukholmassa professori Westermarckia olisi neuvottava käymään.

Ruotsin aktivistien ehdotusta suomalaisten aikakauskirjan perustamisesta Ruotsiin ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi.

Ehdotus esim. 10.000 kruunun kassakreditiivin asettamisesta komitean käytettäväksi. Puollettiin.

Herra Reguel Wolff antaa 10 000 markkaa järjestön käytettäväksi Lockstedtin-kurssien laajentamisesta johtuvien ensi menojen suorittamiseksi.

Seuraavat päivät kuluivat ahkeriin yksityisneuvotteluihin ja tiheisiin käynteihin ruotsalaisten poliitikkojen luona. Prof. Westermarck kävi tervehtimässä m.m. kirkollisministeriä, valtioneuvos K.G. Westmania, joka hallituksen jäsenistä oli suopein aktivisteille, ja oikeiston johtajaa amiraali Lindmania sekä sittemmin Suomeen matkustaessaan vapaamielisten johtajaa professori Edéniä Uppsalassa. Sekä Westman että Lindman olivat hartaasti puoltaneet suunniteltua suomalaista lähetyskuntaa.

Ruotsin aktivistit olivat tietenkin hyvillään sellaisen lähetyskunnan saapumisesta. Eräillä aamiaisilla keskusteltiin, mitä tämän olisi tehtävä Tukholmassa. Eräs läsnäolevista ruotsalaisista vieraista esitti mielipiteenään, että lähetyskunnan ennen kaikkea tulee selvittää, millaisiksi Suomi tahtoo järjestää suhteensa Ruotsiin, kun maa on erotettu Venäjän yhteydestä. Venäjästä irtaantumisen jälkeen Ruotsi, niin väitti hän, haluaisi puolestaan yhteisyyttä Suomen kanssa sotilas-, tulli- ja ulkoasioissa. Ruotsin apuuntulon mahdollisuudesta oli hän toivehikas. Tosin saattaa ainoastaan välttämättömyyden pakko saada Ruotsin tarttumaan aseisiin, mutta ministeristö odottaa vain oikeaa hetkeä. Ulkoministeri Wallenberg kääntäisi kelkkansa, kun huomaisi ajan tulleen. Se, mitä tämä on lausunut Suomesta ruhtinas von Wedelille, on käsitettävä vain »keskustelufraasiksi». Onko ihme, jos Wallenbergilla ei ole oikeaa käsitystä Suomessa vallitsevasta mielialasta, kun eräs etevä suomalainen äskettäin on lausunut hänelle, että ei edes autonomian laajennusta voi pitää Suomelle toivottavana!

Siis jälleen samoja onnettomia vastaväitteitä maanmiestemme puolelta. Asianlaita oli ilmeisesti niinkuin majuri von Aweyden näinä päivinä oli eräälle meistä lausunut: Ruotsin ulkoministerin luona kävi yhtenä päivänä yksi suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi kolme, jotka väittivät päinvastaista. Tämä politikointi tuntui kuitenkin toisarvoiselta verrattuna alkaneeseen Lockstedtin-pataljoonan luomistyöhön. Siinä laskettiin todellinen perusta tulevalle vapaustaistelullemme. Kuten yllä olen maininnut, oli rekryyttien siirtoa Suomesta Ruotsin rajan yli ryhdytty valmistamaan jo elokuussa. Tämän kuun keskivaiheilla tehtiin Berliinissä suunnitelma värvätä rekryyttejä Norjassa olevien työttömien suomalaisten työläisten keskuudesta. Pehr Norrmén, joka silloin oleskeli Etelä-Ruotsissa, oli saanut Wetterhoffilta tämän kiperän tehtävän suorittaakseen ja kirjoitti minulle huolestuneen kirjeen, jossa hän selitteli suunnitelman hankaluuksia. Hän sanoi kuitenkin velvollisuutensa mukaan olevansa valmis matkustamaan Kristianiaan ryhtyäkseen toimeen. Koko asia meni sitten kuitenkin myttyyn. Oli selvää, että rekryyttien keruun piti tapahtua Suomessa ja sikäläisen järjestön hoivissa.

Syyskuun 1 p:nä saapui luutnantti Schues Berliinistä mukanaan virallinen tiedonanto Lockstedtin-joukon laajentamisesta aina 2 000 miehen vahvuiseksi. Hänen oli määrä Tukholman-etapin päällikkönä johtaa saapujain kuljettamista Ruotsin läpi. Hän oli tietenkin melkein kokonaan suomalaisten avun varassa. Työn todellinen johtaja oli edelleenkin Almar Fabritius. Syyskuun 6 p:nä saapui viisi »L.L:läistä», jotka oli komennettu Suomeen värväystyöhön. Seuraavana päivänä he lähtivät vaaralliselle matkalleen. Syyskuun 9 p:nä olen merkinnyt: »Aarne Sihvo matkusti värväystehtävissä Karjalaan». Ohjeet värväyksen ja etappiteiden ja siirtoreittien järjestämiseksi vei professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11 p:nä matkusti Helsinkiin Tornion kautta.[19] En kuitenkaan ryhdy tekemään selkoa tämän työn kulusta, kun en ole siihen pätevä.

Suomessa olevalle järjestölle oli syyskuu uudistuksen aikaa. Tieto Lockstedtin-joukon laajennuspäätöksestä vaikutti sielläkin luonnollisesti kuin herättävä torventörähdys. Silloin tapahtui se yhteenliittyminen, joka johti »A.K:n» ja »C.K:n» muodostamiseen. Tukholmaan saamamme tiedot olivat kuitenkin sangen sekavia eivätkä antaneet selkeää käsitystä asemasta. Ehkäpä tämä johtui siitä, että noiden molempain komiteain muodostuminen tapahtui vähitellen.

Syyskuun 9 p:nä saapui varatuomari Hj.J. Procopé Tukholmaan. Hän oli oikeastaan lähetetty »ottamaan selvää asemasta». Hänen kirjallisessa selostuksessaan, joka minulla on tallella, sanottiin m.m.:

»Halutaan (nim. Helsingin komiteassa) varsinkin tehostaa:

»1:ksi, että ehdottomasti täytyy antaa tarkat tiedot, mitä saksalaiset meiltä odottavat. Ei siis ainoastaan suuntaviivoja, vaan ilmoitus, missä kohdin aktiivinen toiminta, varsinkin rautateihin nähden, on tarpeellinen.

»2:ksi, että (komitealle) jonkin aikaa ennakolta täytyy antaa tieto saksalaisten tai ruotsalaisten mahdollisesta maihintulosta.