Part 10

»Keskustelun alaisena (komiteassa) on: kysymys toimenpiteistä hävityksen ehkäisemiseksi mahdollisen (venäläisen) evakuoinnin aikana ja muista toimenpiteistä hyökkäysarmeijan avustamiseksi. Sen ohella erikoisesti kysymykset L(ockstedtin) L(eirin) laajentamisesta ja aseiden hankkimisesta, maan varustamisesta elintarpeilla sekä toimenpiteistä Suomen Pankin kultakassan säilyttämiseksi. Huomautetaan, että rahan saanti ulkoa on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin laajakantoisempaa toimintaa varten.»

Helsingissä oltiin ilmeisesti juuri silloin siinä luulossa, että saksalainen (tai ruotsalainen) »hyökkäys» ei ollut ainoastaan todennäköinen, vaan vieläpä pian odotettavissa. Niin olivat päätös suomalaisen Lockstedtin-pataljoonan perustamisesta ja tiedot Ruotsin aktivismin edistymisestä vaikuttaneet Suomessa. Toiveet olivat ylimmillään. Ne menivät, kuten nyt tiedämme, koko lailla liian pitkälle, mutta ne auttoivat silloin vahvasti kannustamaan ponnistuksia väen toimittamiseksi Saksaan, ja sehän oli tällä hetkellä pääasia.

Paljon epämääräisempiä olivat ne tiedot Suomen poliittisesta asemasta, jotka muodostavat Procopén raportin jälkimmäisen osan. Huomaa selvästi, kuinka vaikeaa tähän aikaan oli saada täysin varmoja tietoja, kun kaikkien poliittisten neuvottelujen täytyi tapahtua mitä suurimmassa salaisuudessa. En ryhdy senvuoksi tekemään selkoa näiden tiedonantojen merkillisestä sisällyksestä. Niissä esiintyy useita silloisen poliittisen Suomen tunnetuimpia nimiä. Mielenkiintoinen oli tieto, että »eduskuntaryhmien keskuudessa käsitellään kysymystä edustavan komitean valitsemisesta». — »Ruotsalainen kansanpuolue», sanotaan edelleen, »on valinnut valitsijamiehet tätä komiteaa varten ja antanut heille peräti laajat valtuudet. Onpa vanhasuomalaiselta taholta — joukossa eräitä nuorsuomalaisiakin — nostettu kysymys esityksen tekemisestä Venäjän hallitukselle suomalaisten kutsumisesta Venäjän sotapalvelukseen. — — — Ehdotus lienee rauennut kummankin puolueen nuorempien jäsenten vastarintaan.»

»Ruotsalaiset kansanedustajat eri osista maata», sanottiin lopuksi, »vakuuttivat äskenmainitussa kokouksessa, että yleinen mielipide ei vielä ole selvästi tietoinen Venäjästä irtautumisen mahdollisuudesta, mutta että maaperä on sille ajatukselle mitä suotuisin, sekä että väestö tuntuu päättäneen ehkäistä hävityksen evakuoimisen tapahtuessa, mikä tieto näyttää saavan vahvistusta maan kaikista osista.»

Vähää myöhemmin saimme tietää, että yritys aikaansaada puolueita edustava komitea oli epäonnistunut, koska, kuten sanottiin, oli »valittu sopimattomia henkilöitä». Poliitikkojen suuri enemmistö oli puoltanut eduskunnan kokoonkutsumista.

Valokohta Suomesta syyskuulla saapuneissa tiedoissa oli, että se lähetyskunta, jonka lähettämistä Tukholmaan olimme niin hartaasti halunneet, todellakin oli odotettavissa. Lähetyskunnan oli valinnut porvarillisten puolueiden hallitusten valtuuskunta. Kokouksessa, johon m.m. olivat ottaneet osaa toht. Axel Lille, toht. Adolf Törngren, maisteri P.J. Hynninen, professori K.J. Ståhlberg ja senaattori Otto Stenroth, oli pohdittu poliittista asemaa. Keskustelun oli puheenjohtaja toht. Lille keskittänyt kysymykseen: eikö läsnäolevien mielipide ole se että Suomen on tavoiteltava itsenäisyyttä? Sitä vastaan ei ollut tehty mitään vastaväitteitä. Katsottiin siis, että kokous oli sopinut siitä, että poliittisen toiminnan päämääränä on oleva itsenäisyys. Lähetyskunnan tuli vedota tähän täyttäessään tehtäväänsä Ruotsissa. Sen jäsenten piti matkustaa heti, kun he olivat saaneet passit.

Samassa raportissa — sen antoi meille maisteri Rolf Pipping — ilmoitettiin, että porvarillinen eduskunnan valtuuskunta oli käsitellyt poliittista asemaa ja katsonut, että Suomen olisi pyrittävä itsenäiseksi. »Mutta», lisättiin raportissa, »keinojen suhteen vallitsi suuri epävarmuus.»

Oli selvää: mielipiteet kotimaassa olivat meidän kannaltamme katsoen viime aikoina tuntuvasti »parantuneet». Mutta käytännöllisessä aktiivisessa työssä oli meidän siitä huolimatta odottaminen avustusta ainoastaan omalta järjestöltämme.

Kuinka paljon rohkaisevampi olikaan se raportti, jonka me syyskuun puolivälissä saimme johtaja C.J. von Esseniltä Jepualta Etelä-Pohjanmaan väestön keskuudessa vallitsevasta mielialasta! Tarmokas vanha mies oli jo huhtikuussa matkustanut Helsinkiin ottamaan selkoa asemasta, mutta kuvaavaa on, että hänen ei onnistunut päästä kosketuksiin sikäläisten aktivistien kanssa. Nyt oli hän matkustanut Tukholmaan sen talonpoikaisjärjestön lähettämänä, jossa hän oli johtavana sieluna, koettaakseen päästä yhteyteen Saksan lähetystön kanssa. Maanmiehiänsä ei hän aluksi ollut tavannut, mutta oli lopulta saanut varatuomari Jonas Castrénin osoitteen Södertäljessä, ja hänen neuvostaan sitten tullut minun luokseni.[20]

Hänen kertomuksensa siitä, mitä pohjalaiset talonpojat jo olivat tehneet suuren asian hyväksi ja mitä he olivat valmiit tekemään, antoi meille vahvistuksen, että Tuompon ja Kekonin ja muiden tarkkaajain tiedonannot mielialasta väestön keskuudessa eivät olleet liioiteltuja. Vain viikkoa aikaisemmin olimme saaneet Helsingistä raportin, jossa paitsi muutamia tietoja Venäjän sotatoimista Suomessa ilmoitettiin seuraavaa:

»Tässä kuussa (syyskuussa) odotetaan Venäjällä suurisuuntaista kumousliikettä. Kiihtynyt mieliala Suomen väestön keskuudessa, varsinkin maaseudulla, leviää yhä laajemmalle. Odotetaan vain vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Aseita on maassa kätkössä, mutta ne eivät riitä. Ennen kaikkea puuttuu ammuksia. Eikä ainoastaan nuoriso ole innostunutta, vaan vanhemmatkin ottavat osaa liikkeeseen. Yhä uudelleen varmenee, että koko kansa yksimielisesti saapuu sotapalvelukseen, jos saksalaiset nousevat maihin.»

Tässä raportissa oli meistä tuntunut olevan liiaksi ylimalkaisten fraasien leimaa, joiden arvoa vielä vähensi ennenaikainen väite, että Venäjän vallankumous muka on ovella. Mutta helsinkiläinen tiedonantajamme ei kuitenkaan ollut erehtynyt kansan mielialasta Suomessa. Siitä saimme nyt vakuuttavan todistuksen.

Se kirjallinen kertomus, jonka von Essen minun avullani laati, on vielä tallella. Liitän sen tähän merkittävänä historiallisena asiakirjana.

»Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa Kaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa Ähtävällä, Alahärmässä, Ylihärmässä, Kauhavalla Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä, Vimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat useat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on ruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö muodostavat yhtenäisen maantieteelliseen alueen, missä on yhteensä 80.000 asukasta.

_Järjestö_. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi säätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin paikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä kanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön kanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan.

_Työ_. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen Saksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin itsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossakin määrin sanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on jo kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia. Pohjanmaan koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä pitäjissä, jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala sangen suopea saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja on saanut maan muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla on sama. Varsinkin Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin varmoja. Eräs Alajärven isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi, että väestö ei lainkaan pelkää ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan ainoastaan venäläisiä ja heidän hävitystään.

Toinen tehtävä oli vapautusajatuksen herättäminen. Se ajatus on tavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiä eikä minkäänlaisia siltä taholta tulevia lupauksia. Maan aseman tuleva muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena. Pääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä Suomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu laillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta vallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan että se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään selviönä.

Viimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan. Miehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan itselleen vaatteita, jalkineita, reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä kuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute. Ollaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan ennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan myöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen räjäyttämisessä, yhteysteiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset ryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan taloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä kotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin laatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään, etteivätkö voimakkaimmat miehet riennä lippujen alle saksalaisten tai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen keskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista venäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset noudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot tulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin väestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien joukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta totellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään. Koko tässä työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten viranomaisten huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi tietoon ennen aikojansa. Järjestön jäsenillä on mitä ankarin vaitiolovelvollisuus. Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava selko nimismiesten ja muiden viranomaisten poliittisesta kannasta ja pidettävä silmällä vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas toiminta, jonka täytyy tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan ryhtymistä, alkaa, tehdään varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki, jotka sitä vastustavat.

Tukholmassa syyskuun 18 p:nä 1915.»

Lukija saattaa kuvitella, millä ilolla me vastaanotimme nämä tiedot. Harmaahapsisen gentlemannin vakava, koruttoman arvokas esiintyminen ja se, mitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan, herätti rajatonta luottamusta. Itse olin nuorena ylioppilaana ollut hänen vieraanaan Jepualla eräällä esitelmämatkalla Pohjanmaalla keväällä 1899. Me saatoimme olla varmoja siitä, että se, mitä hän kertoi, täsmälleen vastasi silloisia tosioloja. Päätettiin, että hän kävisi tervehtimässä Saksan sotilasasiamiestä majuri von Aweydeniä sekä ministeri Westmania. Käynti von Aweydenin luona, josta von Essen itse on kertonut yllämainitussa kirjoituksessaan, tapahtui minun seurassani. Yhdessä kirjoittamamme raportti jätettiin von Aweydenille saksalaisena käännöksenä ja lähetettiin sitäpaitsi Wetterhoffille Berliiniin. Vielä tapasi von Essen m.m. ruotsalaisen aktivistin, ystävämme Otto Järten, joka oli aivan hämmästynyt kuullessaan, kuinka se sotainen liekki, jota hän koetti sytyttää maanmiehissään, oli itsestään syttynyt Suomen väestössä. Syvän vaikutuksen teki ruotsalaisiin, kun he näkivät tämän monien ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisten sotilaspolvien jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa talonpoikien luontaisena johtajana näiden taistelussa perintövihollista vastaan. Ylimalkaan oli von Essenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin hän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella.

Oli itsestään selvää, että von Essen asettaisi koko suuren tarmonsa ja vaikutusvaltansa kotiseudullaan värväystoiminnan palvelukseen. Sitä tarkoitusta varten hän kävi luutnantti Schuesin luona ja oli pitkissä neuvotteluissa Fabritiuksen kanssa. Muutamia päiviä myöhemmin hän matkusti takaisin ja saapui onnellisesti Merenkurkun yli Vaasaan. Se, mitä hän sitten teki värväyksen järjestämiseksi Etelä-Pohjanmaalla ja tarjokkaiden vaarallisessa kuljetuksessa meren yli, on tunnettua ja muodostaa kunniakkaan luvun jääkäriliikkeen historiassa. Hänen kelpo poikansa ottivat työhön osaa. Kun sitten venäläisten vaino »värvääjiä» vastaan alkoi, oli von Essenin perhe niitä, joita se kohtasi kovimmin.

* * * * *

Syyskuun 18 p:nä saapui vapaaherra von Bonsdorff Tukholmaan ja neljä päivää myöhemmin professori Rafael Erich. Me lausuimme heidät lämpimästi tervetulleiksi. Hehän olivat molemmat äskettäin uudelleenjärjestetyn keskuskomitean jäseniä. Erich oli sitäpaitsi ottanut osaa Tukholman-komitean kokoukseen heinäkuun 31 p:nä ja kuului siis jo meidän piiriimme. Heidän tehtävästään lausuu Edv. Hjelt seuraavasti:[21] »Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä, joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Purimme (s.o. keskuskomitea eli 'vanhainneuvosto'[22]) yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät.» Toisessa yhteydessä sanoo Hjelt, että Erich ja von Bonsdorff lähetettiin »Tukholmassa olevan ulkomaanvaltuuskunnan miesluvun lisäämiseksi.»[23] Niin mekin käsitimme asian. Vapaaherra von Bonsdorff ilmoitti, että eräs »suomettarelainen» luultavasti saapuisi myöhemmin, mahdollisesti esittelijäsihteeri A.A. Listo. Siitäkään emme voineet muuta kuin iloita. Tukholman-komiteahan tulisi siten vielä suuremmassa määrässä kuvastamaan Suomen puolueoloja ja voisi niin ollen esiintyä entistä arvovaltaisemmin. Tietenkin otimme kiitollisuudella vastaan myöskin sen poliittisen älyn ja kyvyn lisäyksen, joka näin tuli Tukholman-komitean osaksi. Me totesimme suureksi mielihyväksemme, että tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä ei ollut mitään oleellista erimielisyyttä poliittista pääsuuntaa koskevassa kysymyksessä. Molemminpuolinen luottamus oli se perusta, jolle tahdoimme rakentaa yhteistyön. Niinpä luonnollisesti asetimme Tukholmassa hankkimamme suhteet vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin käytettäviksi. M.m. pantiin syyskuun 25 p:nä toimeen kokous ruotsalaisten aktivistien kanssa (Molin, Langlet, Järte ja Söderqvist sekä meidän puoleltamme v. Bonsdorff, Erich, Castrén, Fabritius ja Gummerus). Kokouksella oli hyvinkin juhlallinen leima, mutta tulos oli laiha. Ruotsalaiset tehostivat jälleen, »että Suomessa pitäisi tapahtua jotakin.» Joka tapauksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että von Bonsdorffin ja Erichin oleskelua Tukholmassa piti mahdollisimman suuressa määrässä käyttää Ruotsin yleisön valistamiseksi entistä enemmän, mitä tulee Suomen asemaan ja Suomen toiveisiin. Heitä kumpaakin varten laadittiin luettelo henkilöistä, joiden luona käyntiä katsottiin edulliseksi.

Ainoastaan yhdessä kohdassa syntyi alusta alkaen erimielisyyttä tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä. Se koski Wetterhoffia. On tarpeetonta tässä lähemmin kajota tähän seikkaan, joka silloin tuotti meille paljon huolta ja josta sittemmin oli niin valitettavat seuraukset. Lyhyesti: Fabritius ja minä jääkärien kannattamina katsoimme yrityksemme edun vaativan, että me edelleenkin antaisimme kannatuksemme sille toiminnalle, jonka tämä taitava dilettanttidiplomaatti niin suurella menestyksellä oli pannut alulle. Me tunsimme hänen heikkoutensa, mutta olimme vakuutettuja, että ne olivat tehtävissä vaarattomiksi ja että hän mielellään mukautuisi meidän ohjeisiimme, jos vain tuntisi olevansa varma, että häntä pidetään ja rehellisesti kohdellaan järjestön edusmiehenä. Siitä ei vapaaherra von Bonsdorff tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eikä siinä kyllä että hän asettui mieskohtaisesi taipumattoman torjuvalle kannalle — hän tiesi myöskin ilmoittaa, kuten olen päiväkirjaani merkinnyt, »että kotimaassa ei haluta olla missään tekemisissä Wetterhoffin kanssa, vaikkakaan ei tahdota häntä 'desavueerata'.» Hän ei ottanut huomioon, että kieltäytymällä tunnustamasta Wetterhoffia hänet juuri 'desavueerattiin'; olihan tämä hyvin arkaluontoisessa asemassa saksalaisiin nähden. Keiden puolesta vapaaherra von Bonsdorff katsoi voivansa puhua tässä asiassa, siitä ei minulla ole selkoa. Ainakin uskoimme saattavamme olla varmoja siitä, että se keskuskomitean jäsen, joka kuun alussa oli käynyt Tukholmassa ja siellä tehnyt Wetterhoffin tuttavuutta, oli asiassa meidän kannallamme.

Minä en voinut jättää ilmoittamatta Wetterhoffille, missä kurssissa hänen osakkeensa olivat. Syyskuun 25 p:nä hän saapui jälleen Tukholmaan. Hän oli, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy, ollut sangen tyytymätön edellisen käyntinsä tulokseen, mikäli sen tarkoituksena oli maaperän tunnustelu Ruotsissa. Hänen asemansa lienee tosiaan ollut aika kiusallinen sen jälkeen, mitä hän oli uskotellut Saksan sodanjohtajille päämajassa. Toiveet Ruotsin »mukaantulosta» tuntuivat supistuvan eivätkä suurenevan. Sitä seikkaa, että Badenin prinssi Max oli saanut hylkäävän vastauksen ehdotukseensa, että Ruotsin yleisesikunta lähettäisi jonkun upseerin neuvottelemaan Saksan yleisesikunnan kanssa, pidettiin Berliinissä peräti pahana merkkinä.

Tukholmassa Wetterhoff saattoi todeta, kuinka epävarmaksi hänen asemansa oli tullut tai oikeastaan edelleen oli meidän järjestössämme. Se kokous, joka pidettiin asiaa varten ja johon ottivat osaa Wetterhoff, Erich ja Castrén sekä Fabritius ja minä, ei hevin saattanut häntä tyydyttää. Oli niin ollen anteeksi annettavaa, että hän neuvoi lykkäämään von Bonsdorffin ja Erichin suunniteltua matkaa Berliiniin.

Tuo sangviininen mies pani kuitenkin nyt näihin ikävyyksiin verraten vähän painoa: Hän mainitsee päiväkirjassaan, että hänen matkansa tarkoituksena oli Suomea koskevien tietojen hankkiminen suurelle hampurilaiselle pankkiirille Max Warburgille, jonka alivaltiosihteeri Zimmermann oli lähettänyt Ruotsiin koettamaan vielä kerran vaikuttaa Wallenbergiin. Hän saikin todella tavata Warburgin syyskuun 26 p:nä ja teki meille sitten selkoa keskustelustaan tämän kanssa. Warburg oli näköjään vallan tyytyväisenä selittänyt nyttemmin olevansa »_in einem Boot_» (samoilla rattailla) Ruotsin ulkoministerin kanssa. Ilman Wallenbergia ei missään tapauksessa voitu mitään tehdä. Ruotsin yhtyminen sotaan oli edelleenkin hyvin tärkeää, vaikkakin enemmän »tulevaispoliittisista» kuin sotilaallisista syistä. Mitä Suomeen tuli, pitäisi sen Warburgin mielestä muodostaa luja valtioliitto Ruotsin kanssa. _»Finnland werden wir so wie so erobern, die Ålandsinseln werden wir jedenfalls nehmen»_[24] — niin oli tuo mahtava rahamies lausunut.

Nämä avomieliset tunnustukset olivat ylen mielenkiintoisia, varsinkin kun ne oli lausunut mies, jolla oli saksalainen (oikeammin saksalais-juutalainen) rahamaailma takanaan ja joka sitäpaitsi oli keisari Wilhelmin luottamusmies. Me koetimme senvuoksi järjestää kohtauksen hänen ja »Suomen Helsingissä olevan vapausjärjestön kahden täällä oleskelevan etevän jäsenen kanssa» (vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin), mutta Warburg ilmoitti meille, ettei hän halua vastaanottaa suomalaisia, ilmeisestikin, jottei loukkaisi Wallenbergia. (Wetterhoffin laita oli toinen, hän kun oli Saksan alamainen.) Paremman puutteessa toimitimme hänelle minun kirjoittamani »_Berichtin_» Suomesta hänen käytettäväkseen keskustelussa Wallenbergin kanssa seuraavana päivänä. Hän lähetti minulle siitä kohteliaan kiitoksen. Turhia olivat myöskin yrityksemme, että Warburg vastaanottaisi asessori Uno Kurténin, joka sillä hetkellä oli Tukholmassa ja olisi voinut antaa hänelle tietoja maamme taloudellisista oloista. Syyskuun 29 p:nä saksalainen pankkiiri matkusti yöpikajunalla etelään.

Mutta meistä ei hän kuitenkaan päässyt. Käyttäen vanhaa reportteritemppua olin ostanut lipun samaan junaan kuin hän — en tietenkään Malmöhön tai Berliiniin saakka, vaan ainoastaan Katrineholmiin. Kun juna oli lähtenyt keskusasemalta ja kulkenut pitkän vuortenalaisen tunnelin läpi Söderissä, raoitin herra Warburgin makuuosaston ovea, sanoin nimeni ja kysyin, ottaako hän vastaan. _»Aber natürlich»_ (tietysti), kuului ystävällinen vastaus. Pyydettiin istumaan, tarjottiin voileipiä ja olutta ja niin sain keskustella tunnin ajan vanhan herran kanssa.

Warburg oli lukenut minun »_Berichtini_» ja kyseli yksityiskohtaisesti Suomen oloista, ensinnäkin Suomen vapausjärjestön sotavalmeudesta. Mielessäni välähti toivo, että minulla olisi Wetterhoffin harvinainen kyky kuvata tulevaisuusmahdollisuuksia nykyhetken todellisuutena. Mutta ei, parasta oli sentään sanoa silkka totuus, ja niin sai Warburg kuulla suunnilleen samaa, mitä von Essen oli ilmoittanut: sotavalmeutemme oli kurja, mutta taisteluhalumme suuri. Pankkiiri nyökkäsi hyväksyvästi. Sotavalmeuden laidan tiesi hän ennestään ja uskoi kyllä senkin, mitä sanoin kansamme tahdosta nousta taisteluun, kun aika on tullut, vaikka hän kyllä oli kuullut päinvastaistakin väitettävän.

»Entä mitä tiedätte venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla?» jatkoi hän.

Niistä minulla oli hyvä selko, kun äskettäin olimme saaneet tarkkoja tietoja linnoitustöiden kulusta ahvenanmaalaiselta Sundbergilta. Osan niistä olin pari viikkoa sitten julkaissut Stockholms Dagbladissa. Vältin viitatakaan siihen, että tiesin, mitä Warburg oli lausunut Wetterhoffille kolme päivää sitten Saksan aikomuksesta »ottaa Ahvenanmaa», mutta saatoin lukea hänen ajatuksensa: jos siihen yritykseen tahdotaan ryhtyä, täytyy sen tapahtua ennen kuin saariryhmä on muutettu vaikeasti vallattavaksi linnoitussikermäksi.

Mutta matkatoverini oli kuitenkin ensi sijassa rahamies, ja niin siirtyi keskustelu pian Suomen taloudellisiin oloihin. Kysymyksiä sateli. Miksei ystäväni Uno Kurtén ollut apunani? Hän olisi ollut sälytetty numeroita täyteen ja osannut esittää ne sopivassa ammattiasussa. Vastasin kuitenkin parhaani mukaan ja lupasin myöhemmin lähettää tilastollisen selonteon Suomen taloudellisista suoriutumismahdollisuuksista Venäjästä irtaantumisen jälkeen.

Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään Itävallan eikä Turkin kanssa.

Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun vähäpätöisyyteni kanssa.

»Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?»

»Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän, että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!»

»No, mutta 30 000?»

»Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?»

»Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina sentään voisitte ottaa?»

Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin, »se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.»

Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta. Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan.