Part 7

Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit» olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta. Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa. Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin. He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta. Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua. »Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti. Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan Lockstedtiin.

Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt, kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin?

Mutta viikko viikon jälkeen meni aseman muuttumatta. Tointa minulta ei puuttunut. Paitsi vakinaista kirjeenvaihtoa Helsingin ja Berliinin kanssa sekä sanomalehtipropagandaa Ruotsissa oli minun vastaanotettava ja edelleen Berliiniin lähetettävä salaisia sotavarusraportteja Suomesta. Wetterhoffilta saapui kuitenkin yhtämittaa valituksia, että tiedotustoiminta oli huonoa. Kummakos se! Jokainen, jolla on ollut sellaisten asiain kanssa tekemistä, tietää kuinka vaikeata sitä on ajan pitkään hoitaa ilman riittävää aikaa ja ennen kaikkea ilman runsaita summia. Me olimme pieni sotaakäypä armeija ilman sotakassaa. Ja sillä välin ansaitsivat liikemiehemme kotimaassa miljoonia toimittamalla hankintoja maan vihollisille. Se oli katkeraa.

Toukokuun puolimaissa — tarkemmin sanoen 10 p:nä — sain sähkösanoman Ruotsin Karungista. Se kuului: »Saavun Tukholmaan keskiviikkoaamuna. Arvid.» Vanha ystäväni ja taistelutoverini Arvid Mörne oli tulossa, ainoa kotimaan työtovereista, joka oli katsonut voivansa saapua siihen neuvotteluun, jonka Wetterhoff ja Fabritius halusivat toimeenpanna ja jossa pohdittaisiin värväyksen jatkamista. (Fabritius oli tätä varten saapunut Lockstedtista.) Hän toi mukanaan tuoreita uutisia kotimaasta ja virkistävän tuulahduksen siitä pienestä piiristä, jota me saatoimme sanoa omaksemme. Muutamia viikkoja myöhemmin saapui Wetterhoff Berliinistä ja hänen, Mörnen, Fabritiuksen ja minun kesken pidettiin useita neuvotteluja, joista kuitenkin Italian sodanjulistus teki äkkilopun, se kun pakotti Wetterhoffin suinpäin matkustamaan takaisin Berliiniin. Uuden vihollisen ilmestyminen teki näet, kuten edellä on mainittu, Saksan sotaministerin viranomaiset vielä entistä haluttomammiksi välittämään Lockstedtin suomalaisista. Me kolme muuta saimme saattaa neuvottelut loppuun ilman Wetterhoffia. Mörnen erikoisena tehtävänä oli vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen ja siihen hänellä olikin enemmän edellytyksiä kuin monella muulla, hän kun runoilijana oli tunnettu laajoissa piireissä kautta Ruotsin. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin yhä sama innokas aktivisti kuin ennen muinoin. Kun hän puhui Ruotsin suuresta tehtävästä nousta Suomen auttajaksi sen tulevassa aseellisessa taistelussa vapautensa puolesta, oli hänen äänessään jälleen sitä vakuuttavaa ja mukaansatempaavaa paatosta, jolla hän oli puhunut kansanjoukoille sinä muistettavana marraskuun päivänä 1905, joka oli kansallislakon kunniakas huippukohta. Hänen sanansa saivat vieläkin syvemmän sävyn, kun hän keskusteluissaan vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa sai tilaisuuden kosketella Lockstedtin-leirin merkillistä salaisuutta. Hänhän olikin uusmaalaisen osakunnan kuraattori, josta osakunnasta oli Lockstedtin-leirillä enemmän jäseniä kuin mistään muusta ylioppilasosakunnasta. Oli kieltämätöntä, että Arvid Mörnen propaganda Ruotsissa juuri silloin teki valtavan vaikutuksen. Huomattava on myöskin, että hän vakuuttavasti edusti vanhaa aktivistista yhteysaatetta Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten ainesten välillä. Yhteisessä vapaustaistelussa oli kummankin kansallisuuden unohdettava keskenäiset riitansa.

Muitakin ystäviä ja aatetovereita sain tähän aikaan tavata Tukholmassa, m.m. maisteri Ragnar Numelinin, joka nykyjään on filosofiantohtori ynnä ulkoministeriön osastopäällikkö. Ylioppilaiden keskuskomitean jäsenenä hän oli kuulunut siihen lähetystöön, joka joulukuun lopulla oli käynyt koettamassa vaikuttaa Ruotsin mielialaan. Häneltä sain arvokkaita tietoja kotimaassa vallitsevasta asemasta ja varmuuden siitä, että itsenäisyysliike oli päässyt vauhtiin nuorten piirin ulkopuolellakin.

Siitä toiminta-innosta, joka edelleen vallitsi ylioppilaiden keskuudessa, on osoituksena muun muassa eräs kesäkuun alussa saamani suullinen tieto. »Savokarjalaisen, hämäläisen ja pohjalaisen osakunnan keskuudessa», sanottiin siinä, »on muodostettu valaliitto. Sen ohjelmana on työskennellä itsenäisyysaatteen hyväksi äärimmäisyyteen saakka. Savo on jaettu piireihin, joista kussakin on yksi ylioppilaiden edustaja. Jokaisessa tärkeimmässä keskuksessa on eri johtaja. Järjestöä pidetään sangen salassa. Ainoastaan keskuskomitea Helsingissä tietää keitä maaseudulla olevat edustajat ovat.» Tämän ilmoituksen saattoi varmaan soveltaa muihinkin ylioppilasosakuntiin.

* * * * *

Kuten tämän kirjan alussa olen maininnut, olin jättänyt perheeni Roomaan matkustaessani Saksaan ja Ruotsiin marraskuulla. Italia oli silloin vielä puolueeton ja oleskelu siellä jokseenkin turvallista. Mutta kun Italian yhtyminen sotaan toukokuun alussa ilmeisesti oli pian odotettavissa, ryhdyin toimiin perheeni siirtämiseksi Tukholmaan. Matka tapahtui viime hetkessä ennen Italian sodanjulistusta. Saksalaisilla passeilla varustettuina matkustivat vaimoni ja lapseni esteettömästi Saksan läpi ja saapuivat Tukholmaan toukokuun lopulla. Vaimoni tiesi kertoa paljon siitä, miten hurjaa kiihoitusta oli toimeenpantu Italian yllyttämiseksi sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan ja mikä ajojahti kaikkea saksalaista vastaan siellä oli käynnissä. Eräs uusia ruotsalaisia ystäviäni, toht. Alfvén — säveltäjän veli — suostui ystävällisesti vuokraamaan meille hallussaan olevan, kauniin Brunnsvikenin pohjukassa sijaitsevan kesäasunnon.

»Villa Ventorp» oli ihana paikka, jonka suuressa vanhassa rakennuksessa oli väljät tilat. Meillä oli siten tilaisuutta majoittaa sinne useita vanhempia ja nuorempia tovereitamme. Heinäkuussa oli »Villa Politican» aktivistisiirtola aika suuri. Siellä asui Almar Fabritius, joka nyt oli palannut Lockstedtista avustaakseen Tukholmassa tehtävää työtä. Siellä asuivat muiden »pfadfinderien» ohella kolme ystävystä J.W. Snellman, Isak Alfthan ja Ragnar Heikel, jotka kaikki puuhailivat vaarallisissa ja salaperäisissä asioissa ja lähettivät ahkerasti raportteja Berliiniin. Snellman oli näet lähetetty Tukholmaan hoitamaan sotatiedoitustoimintaa, johon minulla ei ollut riittävästi aikaa. Sitäpaitsi oli meillä silloin tällöin tilapäisiä vieraita, kuten vaimoni erikoinen suojatti »pikku Mellblom». Siirtolan aineellisen hyvinvoinnin hoitaminen ei ollut vaimolleni aivan helppo tehtävä, varsinkin kun hänen kesäkuussa oli pitänyt alistua vaaralliseen korvaleikkaukseen, jonka seuraukset eivät vielä olleet hälvenneet. Mutta hän teki voitavansa asian hyväksi niinkuin me muutkin. Tätä aikaa, sen hilpeää, toverillista henkeä ja luottamuksellista yhteistyötä muistelin kaipauksella sittemmin, kun uudet ainekset olivat tuoneet pieneen tukholmalaispiiriimme paljon sellaista, joka siinä siihen saakka oli ollut tuntematonta, m.m. kateellista kilpailua, nurkkakuntia ja juonia.

Kesäkuu kului niinkuin toukokuukin Berliinissä tapahtuvan ratkaisun jännittävässä odotuksessa. Voittaakseen Saksan sotaministeriön vastaanhangoittelun mitä tulee Lockstedtin-kurssien laajentamiseen Wetterhoff pani ihmeteltävän tarmokkaasti ja kekseliäästi yhä uusia mahtavia voimia liikkeelle. Hän asettui yhteyteen Romanian ja Ruotsin Berliinissä olevien ministerien, Beldimanin ja kreivi Tauben kanssa, ja sommitteli heidän kanssaan taitavan poliittisen suunnitelman tunnetun ohjeen mukaan: ensin kissa rotan kimppuun, rotta köyden kimppuun j.n.e. Beldiman selitti, että Romania yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, jos Ruotsi tekisi samoin, Taube sanoi, että Ruotsin yhtymistä ei voi ajatella ilman Suomen kapinaa ja Wetterhoff selitti, että kapina Suomessa on mahdoton ilman sotilaallisesti koulutettuja johtajia. _Siispä_ oli suomalaisia Lockstedtin-kursseja pidennettävä ja laajennettava. Tärkeätä oli myöskin, että Wetterhoffin oli onnistunut voittaa meidän asiamme puolelle Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik. Ulkoministeriössä pidettiin lämpimänä lähetystösihteeri von Wesendonkia, joka oli tullut Weberin jälkeen Suomen asiain esittelijäksi. Kesäkuun puolivälissä päästiin vihdoin niin pitkälle, että Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali von Falkenhayn antoi käskyn, että suomalaisten kursseja on jatkettava ja Lockstedtin-joukko laajennettava koko pataljoonaksi.

Taaskin saattoi havaita kuinka Saksan sodanjohtajain suhtautuminen meidän pyrkimyksiimme riippui sodan kannasta. Jo toukokuun alussa oli kenraali von Lauensteinin komentama saksalainen armeija tunkeutunut Kuurinmaalle ja miehittänyt Libaun. Sinne pysähtyivät sotatoimet joksikin aikaa, mutta rynnistyksen odottamattoman suuri menestys Galitsiassa ja Puolassa ja taisteluiden erinäisissä vaiheissa Venäjän armeijoita uhannut täydellinen tuho sai rynnistyksen jatkamisen koillista — Pietaria — kohti näyttämään mahdolliselta. Todellisuudessa siirrettiin saksalaisten rintamaa vähitellen sille suunnalle kesän kuluessa, kunnes se syyskuun alussa ulottui Väinäjokeen. Oli niin ollen aivan luonnollista, että Suomi entistä enemmän joutui Saksan sodanjohtajain näköpiiriin.

Mutta kysymys suomalaisten Lockstedtin-kurssien laajentamisesta ei, kumma kyllä, ollut ratkaistu yleisesikunnan »käskyllä». Sotaministeriö, joka oli määräävä viranomainen mitä sotakouluihin ja uusiin joukkomuodostumiin tulee, oli edelleenkin vastahankainen syistä, jotka eivät ole täysin selvillä, ja niin kului viikko viikolta ilman lopullista ratkaisua. Saksan sotilasbyrokratia oli voimakkaampi kuin sodan johtajain ja ulkoministeriön tahto.

Tukholmassa tunsimme tällöin yhä enemmän ja enemmän arvovaltaisemman tuen tarvetta kotimaan taholta saadaksemme saksalaiset pyrintöjemme puolelle. Toiveet siinä suhteessa alkoivat vähitellen käydä valoisammiksi. Kevään ja kesän kuluessa kääntyi yhä useampia huomattavia vanhempia kansalaisia aktiivisen politiikan kannalle. Niinpä sain esim. kesäkuussa Helsingistä tiedon, että maalaisliittolaisten johtaja Kyösti Kallio oli valmis tulemaan Tukholmaan sähkösanomakutsusta. En muista mistä syystä tämä käynti jäi sikseen. Turmiollinen kuilu »nuorten» ja »vanhojen» välillä oli siis ainakin osittain menemässä umpeen.

Kesäkuun lopulla oleskeli viisi arvovaltaista suomalaista poliitikkoa Ruotsissa. Yhtä heistä, toht. Adolf Törngreniä, me emme, ikävä kyllä, voineet laskea kannattajiemme joukkoon,[11] mutta muut neljä, yliopiston viisas ja taitavan diplomaattinen varakansleri, valtioneuvos Edvard Hjelt, Konni Zilliacuksen veli toht. W. Zilliacus, jonka molemmat pojat olivat Lockstedtin-nuorukaisten joukossa, toht. Heikki Renvall ja professori Rafael Erich kuuluivat jo meikäläisiin.

Suurimmat toiveemme kiinnitimme valtioneuvos Hjeltiin, jonka arvovalta epäilemättä painaisi paljon vaa'assa, jos hän laskisi siihen sanansa meidän eduksemme. Eikä meidän toivomme siinä suhteessa pettynytkään. Saavuttuaan Tukholmaan, missä hän asettui asumaan Saltsjöbadeniin, ryhtyi Hjelt kaikessa hiljaisuudessa tarmokkaaseen toimintaan. Hän ei rajoittunut vain siihen, että kävi ruotsalaisten poliitikkojen, m.m. ulkoministeri Wallenbergin luona tekemässä selkoa Suomen itsenäisyyspyrinnöistä. Jo ennen hänen lähtöänsä Suomesta oli eräs »nuorten» johtajia, maisteri Ragnar Numelin, joka juuri oli palannut Tukholman-matkalta, kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi mieskohtaisesti antaa Saksan asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta vakuuttaakseen, että Lockstedtin-kurssien jatkamista ja edelleen-kehittämistä toivotaan maassamme ei ainoastaan nuorison, vaan myöskin vanhempien vastuunalaisten kansalaisten keskuudessa. »Otin tehtävän vastaan empimättä», sanoo Hjelt muistelmissaan,[12] »sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitsisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.»

Aluksi kävi Hjelt Tukholmassa Saksan meriattasean von Fischer-Lossainenin luona. Tärkeämpi oli kuitenkin valtioneuvos Hjeltin ja lähetystösihteeri von Wesendonkin salainen kohtaus heinäkuun 5 p:nä Klampenborgissa Tanskassa. Heidän keskustelunsa tulos ei kuitenkaan vastannut meidän suuria toiveitamme. Kävi ilmi, että Hjelt oli varovaisilla lausunnoillaan saanut von Wesendonkin siihen käsitykseen, että Suomen vanhempien vaikutusvaltaisten poliitikkojen kannatuksesta ei voitu olla varmoja siinä määrin kuin Wetterhoff oli vakuuttanut; ainakin saattoi sen lukea lähetystösihteerin raportista. Oli senvuoksi välttämätöntä heti lähettää kuriiri Berliiniin viemään Hjeltin kirjallista, hänen aikaisempaa esitystään selventävää selitystä.

Suuri voitto pyrkimyksillemme oli, että sosialidemokraatti maisteri Karl H. Wiik, joka Wetterhoffin toimesta oli matkustanut Berliiniin ottaakseen selkoa Lockstedtin yrityksestä, siellä saattoi todistaa, että itsenäisyysliikkeellä oli tukea sosialidemokraattienkin taholla Suomessa. Wiikin oli tähän tekoon saanut hänen ystävänsä ylioppilas W. Ström, sosialidemokraatti hänkin ja »pfadfinderinä» Wetterhoffin toimiston palveluksessa.

Mutta kaikista näistä eri tahoilta tulleista paineista huolimatta lykkäytyi ratkaisu Berliinissä yhä. Olot Lockstedtin-leirissä kävivät sillävälin yhä sietämättömämmiksi. Ja yhtä alakuloisia olivat ne kurssien osanottajat, jotka olivat lähteneet leiriltä ja nyt joutilaina ja rahattomina oleilivat joko Saksassa tai Skandinavian maissa. Ne, joilla oli heikot hermot, joutuivat suorastaan epätoivoiseen mielentilaan. Olinpa jo toukokuussa saanut järkyttävän sanoman, että eräs nuorista miehistä, joka oleskeli Hernösandin lähistöllä, oli tehnyt itsemurhayrityksen. Hän oli, kuten hän sittemmin minulle yksityiskohtaisesti kirjoitti, ruvennut luulemaan, olevansa Ruotsin poliisin vainoama ja senvuoksi päättänyt »lopettaa jutun lyhyeen» vetäisemällä partaveitsellään suonet ranteista poikki. Toinen heikkoluonteinen nuorukainen, joka oleskeli Tukholmassa ja jota useita kertoja olin koettanut auttaa, lähetti minulle kesäkuun alussa hotellistaan suoranaisen kiristyskirjeen. Hän kehoitti minua uhkaavin sanoin toimittamaan hänelle määrätyn summan, jonka hän väitti olevansa saapa Wetterhoffilta. Minun piti lähettää hänelle rahat ennen määrättyä kellonlyömää, jos halusin, »että asia sovitaan hyvällä». Toisaalta minä sain usein todisteita siitä, että se mieliala, joka jatkuvasti ehtymättä elähdytti suurinta osaa meidän Lockstedtin-nuorukaisiamme, levisi yhä laajempiin piireihin Skandinaviassa olevia maanmiehiä. Eräs nuori mies kirjoitti minulle Tanskasta, että hän on saanut kuulla Saksan-retkestä ja että suunnitelma viehättää häntä kovasti. Hän olisi milloin tahansa valmis uhraamaan voimansa ja tarvittaessa myös henkensä isänmaan puolesta. Varmastikaan nämä eivät olleet mitään tyhjiä sanoja.

Paljon päänvaivaa tuotti minulle myöskin Lockstedtiin jääneiden »pfadfinderien» yksityisasiain hoitaminen. Eihän juuri kukaan heistä ollut varustautunut viipymään niin kauan kotoa poissa. Aika, joka minulle jäi poliittista työtä varten, oli senvuoksi sangen rajoitettu. Kuitenkin lähetimme kesän kuluessa koko useita raportteja sekä Suomeen että Berliiniin. Eräästä Wetterhoffille lähetetystä, kesäkuun 30:ntenä päivätystä raportista esitän seuraavan otteen, se kun osoittaa kuinka himokkaasti tarrauduimme kiinni kaikkiin enemmän tai vähemmän luotettaviin kuulumiin Venäjän heikkoudenmerkeistä.

»Eräs henkilö», tiedoitin, »joka äskettäin on käynyt Pietarissa ja jolla siellä on sangen hyviä poliittisia suhteita, ilmoittaa, että sikäläisissä hallituspiireissä vallitsee täydellinen hämminki ja neuvottomuus. Rauhaa ei uskalleta ajatella, koska sen teko olisi vastoin kansan yleistä mielipidettä. Kertojamme oli keskustellut eri puolueita edustavien huomattavien henkilöiden kanssa, ja kaikki olivat olleet yksimielisiä siitä, että sotaa täytyy jatkaa, koska maanluovutus (Puola, Itämerenmaakunnat) aiheuttaisi ankaran suuttumuksen, luultavasti vallankumouksen. Toinen tiedonantaja, joka äskettäin on keskustellut Pietarin venäläisten liikemiesten kanssa, vahvistaa ylläolevan. Jos Lemberg, Varsova ja Riika kukistuvat — sanoi eräs asioita hyvin tunteva liikemies — on vallankumous välttämätön. Johto siirtyy silloin auttamattomasti radikaalisimmille puolueille, nimenomaan sosialivallankumouksellisille.»

Heinäkuun alussa sain varsin arkaluontoisen tehtävän, kun Wetterhoff Johannes Öhquistin välityksellä ilmoitti minulle, että Saksan kruununprinssi haluaa esitystä Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista, varsinkin Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla, sekä Suomen ja Venäjän suhteista Suomen yhdistämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan. »Olisi osoitettava», kirjoitti Öhquist, »kuinka Ruotsin ja Venäjän menettely Suomea kohtaan on vaikuttanut sen lojaalisuuteen ja sympatioihin tai antipatioihin asianomaista valtakuntaa kohtaan. Hänen kunink. Korkeutensa haluaa tietoja näistä historiallisista oloista odottaen saavansa niistä hyötyä tutkiessaan Belgian oloja.» Minä otin kirjoittaakseni selonteon, se kun välillisesti saattoi hyödyttää asiaamme.

Tähän aikaan tulin yhä läheisempiin kosketuksiin Ruotsin aktivistien kanssa. Toimeliain heistä oli toht. Adrian Molin, »nuoroikeiston» johtajia ja Det nya Sverige-nimisen aikakauskirjan julkaisija. Hän oleskeli heinäkuussa Saksassa, missä hän teki innokasta propagandaa Saksan ja Ruotsin välisen sotaliiton hyväksi. Ryhmään kuului vielä toimittaja Valdemar Langlet oikeistolehdestä Aftonbladet sekä, merkillistä kyllä, useita sosialidemokraatteja, m.m. sosialihallituksen aktuario Otto Järte, toht. Yngve Larsson ja etevä sosialipoliittinen kirjailija ja ensimmäisen kamarin jäsen, professori Gustav Steffen. Sittemmin tulin tuttavaksi monien muidenkin tämän ryhmän jäsenten kanssa. Juuri siihen aikaan, kesäkuussa, julkaisivat Ruotsin aktivistit huomiota herättäneen kirjansa, »Sveriges utrikespolitik i världskrigets belysning», jossa he rohkeasti ajoivat ajatusta, että Ruotsin etu vaatii »miehekästä asettumista Saksan rinnalle». Kirja teki niin sanoakseni käytännölliset johtopäätökset siitä käsityksestä, jota Sven Hedin oli esittänyt kuuluisissa lentokirjoissaan »Ett varningsord» v. 1912 ja »Andra varningen» v. 1914.

Ruotsin aktivistit olivat ajamaansa asiaan niin innostuneet, että katsoivat meidän suomalaisten tekevän aivan liian vähän mielialan valistamiseksi ja muokkaamiseksi Ruotsissa. Muistan elävästi erään kokouksen Järten virkahuoneessa, jossa suorastaan jouduin ristikuulustelun alaiseksi. Mitä me oikeastaan teemme ja miksi emme pidä suurempaa ääntä itsestämme? — Niin, miksi? Ruotsalaisten ystäväimme odotukset meistä eivät tosiaankaan olleet vähäisiä: Meidän piti nostattaa Ruotsin kansa sen hervottomuudesta ja pakottaa se tolalle, jolle se, ikävä kyllä, oli jokseenkin haluton astumaan. Ja meidän piti tehdä ei vain sanan, vaan myöskin teon propagandaa. Toisin sanoen: Suomessa pitäisi »tapahtua» jotakin. Meillä oli suuri vaiva saada ruotsalaiset käsittämään, miksi me emme heti reippaasti nostaneet kapinalippua. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan heinäkuun 20 p:nä, että eräs ruotsalainen aktivisti, jonka kanssa hän samana päivänä oli puhellut, toivoi Suomessa noustavan kapinaan muutaman viikon kuluttua ja että hän oli hyvin »huolestunut» kuullessaan sen olevan mahdotonta. Wetterhoff katsoi täydellä syyllä tässä ammutun jonkun verran yli maalin. Saattaa kuitenkin käsittää, että Ruotsin aktivistit mitä hartaimmin toivoivat kapinan puhkeamista Suomessa, se kun ilmeisesti olisi antanut mitä voimakkainta tukea heidän omille sotaisille suunnitelmilleen.

Saattaa _nyt_ näyttää kummalta, että me kesällä 1915 ja vielä syysmyöhään saakka todella toivoimme Ruotsin tavalla tai toisella aktiivisesti puuttuvan maailmantapahtumiin. Mutta _silloin_ se ei näyttänyt aivan mahdottomalta. Mieliala Ruotsissa, sikäli kuin se ilmeni sanomalehdistössä, oli tosin muuttumattomasti puolueettomuutta kannattava, mutta kulissien takana oli vahvoja voimia liikkeellä Saksan puolelle siirtymisen hyväksi. Saksan tavaton menestys itärintamalla oli suuressa määrin vaikuttanut ruotsalaisten mielialaan ja kuningashuonetta lähellä olevissa piireissä oli aktivisteilla vaikutusvaltaisia kannattajia. Kuningas itse otti huomioon sotaanryhtymisen mahdollisuuden. Puheessa, jonka hän toukokuun 3 p:nä 1915 piti Göteborgissa, kun panssarilaiva Sverige laskettiin vesille, lausui hän: »Jos — mistä taivas varjelkoon — sellainen tila tulisi, jolloin minä katson velvollisuudekseni kutsua maan pojat puolustamaan rakkaan synnyinmaan vapautta ja itsenäisyyttä, niin olen myöskin täysin varma siitä, että Ruotsin kansa sinä hetkenä on nouseva yhtenä miehenä ja seuraava kuningastaan saattaakseen taistelun onnelliseen päätökseen.» Ja valtioministeri Hammarskjöld lausui heinäkuun 17 p:nä 1915 Iähetyskunnalle, joka toi hänelle Warbergin rauhankokouksen ponsilauselman: »Meidän on otettava huomioon sellaisetkin mahdollisuudet, jolloin Ruotsin vuoksi rauhan säilyttäminen kaikista ponnistuksistamme huolimatta ei enää ole mahdollista. — — — On varmaa, että paitsi äärimmäistä tapausta, vihollishyökkäystä maahamme, on olemassa muitakin tapauksia, jotka täytyy ottaa lukuun tässä suhteessa siihen verrattavina.»

Tietenkin oli ruotsalaisten itsensä ratkaistava, vaatiko Ruotsin etu maata luopumaan puolueettomalta kannaltansa. Aktivistit olivat vakuutettuja siitä, että niin oli laita. Joka tapauksessa vaativat sekä lämpimät sympatiamme näitä älykkäitä ja rohkeita ruotsalaisia isänmaanystäviä kohtaan että Suomen etu meitä antamaan heille moraalista tukeamme. Muutamat heistä ajattelivat tosin mahdollisuutta, että Suomi Venäjästä vapauduttuaan tulisi läheisesti riippumaan Ruotsista. Wetterhoff on huolestuneena merkinnyt päiväkirjaansa tältä ajalta, että eräs korkeassa asemassa oleva ruotsalainen, jonka kanssa hän oli keskustellut, tahtoi suorastaan tehdä Suomesta Ruotsin autonomisen maakunnan. Toiset ajattelivat Suomen kuningaskuntaa unionissa Ruotsin kanssa ja joku Bernadotten kuningassuvun prinssi valtaistuimella. Ahvenanmaan saarten luovuttamista Ruotsille korvauksena avun saannista pidettiin mahdollisena. Mutta kaikki nämä olivat kysymyksiä, jotka selviäisivät myöhemmin. Ruotsin suhteen meidän ei tarvinnut tuntea mitään pelkoa. Pääasia oli irtipääseminen Venäjästä, ja sen saavuttamiseksi näytti yhtymä Ruotsi-Saksa Suomen avuksi olevan paras keino. Berliinissähän tehostettiin tuontuostakin, että Saksa varmasti ulottaisi sotatoimensa Suomeen, jos vain Ruotsi »tulee mukaan».