Part 6

Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään: »Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana päivänä.

Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin olin Luodolle ilmoittanut... Siellä tapasimme maisteri Donnerin ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme. Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7]

Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta.

Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme. Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet tosioloja... Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi hänelle niin verrattomasti: _Mein Gott!_ mitäs vahinkoa pienestä viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi pystynyt tekemään samoin.

Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot, jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof. Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta, joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti. Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa.

Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä, jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä, Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla.

Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee, tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli, vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin, oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli.

Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen. Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona. Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä. Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut.

Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann, Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e. Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer (Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle — Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto, eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää chifferiä?

Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin — Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa, joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja. Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa, että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin, kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä. Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua.

Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit, lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri, joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika, jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt?

Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa.

Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa, heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin, olivat muuttumassa _sotilaiksi_.

Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen? Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä.

Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan, oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta. Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin, että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat.

IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915.

Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme.

Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa »vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty. Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin, »aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa Berliinin-toimistoon.

Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa.

Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla tyytymätön asiamieheensä.

Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta. Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän yritystämme!

Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa, tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa. Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan torjuvalta kannaltaan.

Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani, lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata» siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan. Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia, kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian alhaisiksi.

Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — — Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s., on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. — Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.»

Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa lähettämäni sähkösanoma:

»Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä hyvänsä.»

Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille». Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje sävyltään sangen optimistinen:

»Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa. Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista! Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin ottaa osaa.»

Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia heille palkattua työtä.