Part 29

Jääkäripataljoonamme historian synkkä kohta, jota aikaisemmissa julkaisuissa ei sanottavasti ole kosketeltu, liittyy nimeen Bahrenfeld. On tunnettua, että useita niistä jääkäreistä, jotka olivat tehneet itsensä vikapäiksi tottelemattomuuteen tai muihin rikkomuksiin, vietiin tämännimiseen leiriin. Mutta sangen vähän on julkaistu siitä, mitä siellä pidetyt suomalaiset saivat kokea. Minulle oli tämä ollut aivan tuntematonta. Kesäkuun 18 p:nä sain nyt kuulla yhtä ja toista siitä Zugführer Aarne Sihvolta. Hänen kertomuksensa mukaan ei monilla heistä ollut edes tietoa siitä, minkä vuoksi heitä oli rangaistu. Monissa tapauksissa oli rikos ollut ainoastaan erimielisyys periaatekysymyksissä (joukon perustamisen tarkoituksesta), toisissa tapauksissa yksinkertainen kieltäytyminen palveluksesta. Rikollisuuden suuruutta oli erittäin vaikea todeta, mutta vaikkapa olettaisi rangaistuksen olleen enemmän tai vähemmän ansaitun, ei se näytä olleen oikeassa suhteessa rikkomukseen. Kohtelun Bahrenfeldissa sanottiin olevan uskomattoman kovan, jopa epäinhimillisen. Sihvo tiesi kertoa tapauksista, jolloin sairaita ilman lääkärintutkintoa oli lähetetty pakkotyöhön; toisia pidätetyistä oli raakamaisesti pahoinpidelty. Tottelemattomuudesta, joka usein oli johtunut vain siitä, että asianomaiset eivät olleet ymmärtäneet saksaksi annettuja käskyjä, oli rangaistu muutenkin niukkoja ruoka-annoksia vähentämällä. Väitettiin muutamien tulleen mielenvikaisiksi nälästä j.n.e.

Kuinka paljon kaikessa tässä oli totta ja kuinka paljon oli liioittelua? Jokainen tietää, että niskuroimaan asettuneita suomalaisia ei ole helppo taivuttaa, ja yhtä tunnettua on, että saksalaiset aliupseerit eivät ole kaikkein hellämielisimpiä. Mutta jos vain osakin siitä mitä Sihvo oli kuullut, oli totta, niin se oli pöyristyttävää. W. Ström tiesi kertoa samanlaisia yksityiskohtia maanmiestemme kärsimyksistä Bahrenfeldissa. Hän oli koettanut saada kreivi von Schweriniä (pataljoonan Berliinin-toimiston päällikköä) puuttumaan asiaan. Kun puhuin Schwerinin kanssa siitä, sanoi tämä, että Bahrenfeldin leirin päällikkö on »hyvin humaani henkilö» ja että hän on kohdellut siellä pidettyjä suomalaisia pikemmin liian lievästi kuin ankarasti. Heidät on pantu puolille annoksille vasta kun he ovat kieltäytyneet tekemästä työtä. Schwerin oli kuitenkin sitä mieltä, että jotakin täytyi tehdä pakkotyöläisten olojen parantamiseksi. Asia otettaisiin ennen pitkää käsiteltäväksi sotaministeriössä. Kuinka kysymys sitten ratkaistiin, siitä ei minulla ole yksityiskohtaista tietoa. W. Ström, joka oli lähetetty Hampuriin tässä ikävässä asiassa, kirjoitti minulle heinäkuun 2 p:nä, että »Bahrenfeldin onnettomuustoverit» vapautettaisiin muutamien päivien päästä. Useimmat saivat sitten tointa työpaikoilla Länsi-Saksassa. Oli näet järjestetty »Arbeits-Nachweis der Ausbildungstruppe Lockstedt».

Elokuun lopulla sai Ström tehtäväkseen käydä tarkastamassa oloja näillä työpaikoilla. Hänen raporttinsa, joka on päivätty Berliinissä 5:ntenä syyskuuta 1917, osoittaa, että entisten bahrenfeldilaisten asema nyttemmin oli siedettävä, osittain hyvinkin hyvä. Näiden onnettomuuteen joutuneiden maanmiestemme joukossa — heidän lukumääränsä lienee ollut lähes 300 — oli ilmeisesti paljon todella hyviä ja arvossa pidettäviä aineksia. Niinpä esim. kirjoittaa Ström oloista eräällä työpaikalla. »Ahlenissa, jossa on työssä 30 miestä, on olo kaikkien yksimielisen lausunnon mukaan niin hyvä, että sitä voi melkein sanoa ihanteelliseksi. Mitä ylistelevimmin kiitellen suomalaisten käytöstä ja työsuorituksia lausui paikan päällikkö herra Kurz ilonsa siitä, että oli saanut niin oivallisia, mallikelpoisia työläisiä. Koko pitkän praktiikkansa aikana, sanoi hän, ei hän ollut joutunut tekemisiin näin ihmeen kunnollisen työväen kanssa. Suomalaisten kesken on myöskin tyytyväisyys yleinen. Todistuksena siitä on se seikka, että useimmat ilman painostusta ovat kontrahdilla sitoutuneet jäämään toiminimen palvelukseen neljäksi kuukaudeksi.»

Toisaalta oli bahrenfeldilaisten joukossa kyllä myöskin moraalisesti huonoja aineksia. Eräs työpaikka Essenissä oli pahaksi onneksi saanut sellaisia osalleen. »Näyttää siltä», sanoo Ström, »kuin sattuma olisi koonnut tänne huonoimmat ainekset. 16 miestä on jättänyt tämän työpaikan selittäen, etteivät enää mitenkään saata sietää yhdessäoloa omien toveriensa kanssa, jotka mahtavat olla peräisin Suomen kansan pohjasakasta. Työnjohtajat valittavat suomalaisten laiskuutta ja huolimattomuutta, ja tässä tapauksessa ovat kyllä moitteet oikeutetut.»

Yleensä tuntuvat kuitenkin entiset bahrenfeldilaiset käyttäytyneen hyvin. Buer-in-W:ssä, missä 30 miestä oli rakennustöissä, ei kuulunut mitään moitetta enempää työnantajan kuin työmiestenkään puolelta. Mühlheimissä, missä toinen noin 30-miehinen joukko oli työssä, oltiin niinikään molemmin puolin oloihin pääasiassa tyytyväisiä. Knapsakissa Kölnin luona tekivät suomalaiset koko joukon valituksia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi oikeutettuja ja epäkohdat korjattiin yksissä neuvoin toiminimen kanssa.

Bahrenfeldin kidutusleiriin joutuneet eivät siis olleet suurimmaksi osaksi mitään »yhteiskunnan hylkyjä». Sitä traagillisemmalta tuntuu heidän kohtalonsa. Että Sihvon kertomus heidän kärsimyksistään ei ollut perätön, saattoi Ström nyt todeta. »Tässä yhteydessä», kirjoitti hän raportissaan, »mainittakoon, että melkein kaikki Bahrenfeldista vapautetut makasivat pahastikin sairaina ensimmäisinä päivinä, he kun olivat niin nälkiintyneitä, ettei heidän ruumiinsa voinut sietää sitä parempaa ja runsaampaa ravintoa, jota he nyt äkkiä saivat.» Kuka on edesvastuussa näistä epäkohdista? Jätän kysymyksen avoimeksi, kun en tunne lähemmin yksityiskohtia. Pataljoonan asioissahan ei minulla tähän aikaan ollut mitään suoranaista tekemistä, ja oli vain sattuma, että osuin olemaan Berliinissä, kun Bahrenfeldin skandaali oli saavuttanut huippunsa. Onko asia kenties selitettävissä siten, että syy oli enemmän äärimmäisen vaikeissa oloissa kuin yksityisten henkilöiden huolimattomuudessa tai välinpitämättömyydessä?

Heinäkuun 2 p:nä olimme vaimoni ja minä jälleen Tusculumissamme Villa Tivolissa. (Vaimoni oli ollut mukanani Berliinissä.) Tuntui kuin olisimme tulleet satamaan purjehdittuamme täynnä vaarallisia salakareja olevalla myrskyisellä merellä. Nyt seurasi joitakin rauhallisia viikkoja, joita häiritsi ainoastaan muutamat erimielisyydet valtuuskunnan keskuudessa. Niihin neuvotteluihin, joita eversti Mexmontan, Kai Donner, poliittisen osaston edustaja ja eräät ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit pitivät suunnitellusta maihinnoususta Suomeen, en ottanut osaa. Myöskin kuuluisa Rautenfelsin juttu, joka tähän aikaan nostatti niin suurta hälyä, koski minua vain epäsuorasti. Valtuuskunnan keskuudessa tehty ehdotus tätä salaperäistä juttua koskevan selityksen julkaisemisesta Ruotsin sanomalehdissä ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, »Liiton» toimistossa vallitsi aika vilkas toiminta, kun ukrainalainen Stepankovski oli saapunut Sveitsistä Tukholmaan. Olisi paljon kertomista tästä yritteliäästä politikoitsijasta ja hänen seikkailuistaan sillä matkalla, jonka hän nyt teki Kiovaan asettuakseen yhteyteen Ukrainan »Radan» kanssa. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisia suosituksia, mutta hänet vangittiin siitä huolimatta Pietarissa. Kuinka olikaan, onnistui hänen sittemmin Arkangelin kautta pelastautua Englantiin, mistä hän sitten sai tilaisuuden palata Ranskan kautta Sveitsiin. Koko matka oli ensiluokkainen seikkailunäyte.

Stepankovski oli silloin siirtynyt englantilaiselle linjalle katkaisematta kuitenkaan suhteitaan Saksan kanssa. Keskustellessamme Tukholmassa heinäkuussa uskoi hän minulle, että Englanti, elleivät sotatapaukset lähiaikoina johda tulokseen, varmaan kannattaisi ei-venäläisten kansakuntien riippumattomuuspyrkimyksiä Venäjällä. Englanti tahtoi näet kernaasti heikentää Venäjää, koska se oletti tulevaista liittoa tämän maan ja Saksan välillä. Luultavasti oli hänen vietävä jokin tämänsuuntainen tieto Kiovaan. Yhteisestä tuttavastamme virolaisesta vehkeilijästä Keskülasta tiesi Stepankovski kertoa, että tämä nyt lopullisesti oli »mennyt Englannin puolelle». Näille mutkaisille ja vaarallisille poluille ei minulla puolestani ollut vähääkään halua lähteä. Mitä Stepankovskiin tulee, tapasin hänet monta vuotta myöhemmin Roomassa. Hän oli sillä välin mennyt rikkaisiin naimisiin ja jatkanut työskentelyä Ukrainan asian hyväksi saavuttamatta kuitenkaan johtavaa asemaa. Hänen maanmiehensä olivat ilmeisesti pitäneet hänen entisyyttään hiukan liian kirjavana.

Kysymys Liittoon kuuluvien kansallisuuksien tehokkaasta yhteistyöstä oli edelleen siinä umpikujassa, johon se oli joutunut Venäjän vallankumouksen jälkeen. Paroni von der Ropp, joka ilahdutti minua käynnillään Tukholmassa heinäkuussa, kehitteli uutta suunnitelmaa joka tarkoitti Baltikumin (liettualaisten, virolaisten, lättiläisten ja saksalaisten balttien), Ukrainan ja Suomen välistä liittoa. Suunnitelma oli rohkea, mutta ei tuntunut ihan mahdottomalta toteuttaa. Neuvottelujen jälkeen, joihin ottivat osaa von der Ropp, Stepankovski, toht. Sivén, Erik Grotenfelt (joka juuri silloin oli tullut kuriirina Suomesta) ja minä, sovimme, että liiton, jos semmoinen ylimalkaan voitaisiin muodostaa, pitäisi vaatia täyttä valtiollista riippumattomuutta jäsenilleen ja samalla (toistaiseksi) pyrkiä ystävälliseen sopimukseen Venäjän kanssa. Tukholmaan oli muodostettava yhteinen valiokunta, johon kuuluisi liiton jäsenten valtuuttamia edustajia. Lisäksi oli Kiovan Radan lähetettävä edustaja Helsinkiin ja toisaalta oli joku suomalainen edustaja lähetettävä Kiovaan. Palatessaan vei Grotenfelt mukanaan tiedon tästä meikäläisille Helsinkiin ja virolaiselle johtajalle Tönnisonille Tallinnaan. Suunnitelma kohtasi kuitenkin niin suuria vaikeuksia, että siitä täytyi luopua. Sellaisen liiton poliittinen perusta oli todellisuudessa hyvin kyseenalainen jo siitä syystä, että Suomi oli näistä maista ainoa, joka tähän aikaan oli ilmoittanut pyrkivänsä täyteen valtiolliseen riippumattomuuteen.

Muutamia päiviä ennen kuin näitä neuvotteluja käytiin Tukholmassa, oli Suomessa tapahtunut tärkeä ratkaisu, kun eduskunta heinäkuun 18 p:nä oli hyväksynyt n.s. valtalain, jossa eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. En tahdo tässä puuttua aikanaan niin vilkkaaseen väittelyyn tästä päätöksestä, jota vanhoillisporvarilliselta taholta ankarasti moitittiin. Luulen kuitenkin, että valtalakia täytyy pitää hyvin tärkeänä askeleena Suomen puolelta riippumattomuutta kohti. Sehän sisälsi todellisuudessa ratkaisevan välien katkaisun Venäjän-väliaikaisen hallituksen kanssa. Miltä kannalta me Tukholmassa asiaa katselimme, näkyy seuraavasta, erääseen »Suomi ratkaisun edessä» nimiseen artikkeliin sisältyvästä lausunnosta, jonka artikkelin julkaisin Aftonbladetissa heinäkuun 22 p:nä.

»Järjestettäessä Suomen suhdetta Venäjään tällä hetkellä täytyy järjestelyn ehdottomasti olla ainoastaan väliaikaista laatua. Niin on myöskin suomalaisella sosialidemokraattisella taholla käsitetty se eduskunnan ja kotimaisen hallituksen valtuuksia koskeva lakiehdotus, jonka eduskunta nyt on hyväksynyt kolmannessa lukemisessa. Tässä lakiehdotuksessa, jota väärin on sanottu Suomen itsenäisyysjulistukseksi, ottaa Suomen eduskunta itselleen yksinomaisen päätösvallan kaikissa muissa Suomea koskevissa kysymyksissä, paitsi niissä, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja sotilaallista hallintoa. Poliittinen yhdysside Venäjän ja Suomen välillä edellytetään siis olemassaolevaksi, mutta vain toistaiseksi. Täydellisen itsenäisyyden vaatimuksesta ei tingitä vähääkään.»

Vielä tässäkin kirjoituksessa taitoin aktivistina peistä meidän sosialidemokraattiemme puolesta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin meidän tiemme erkani heidän tiestään. Tosin oli senaatti ainoastaan porvarillisten äänillä päättänyt julkaista Venäjän väliaikaisen hallituksen päätöksen eduskunnan hajoittamisesta — teko joka »tuntui nuoremmista kirvelevän katkeralta niinkuin helmikuun manifestin julkaiseminen 1899, täten kun jälleen yhteisen rintama mahdollisuudet Venäjää vastaan raukenivat tyhjiin.[85] Mutta sosialistitkin pettivät toiveemme, kun he »ilman tarmokasta vastarintaa mukautuivat senaatin päätökseen eivätkä uskaltaneet ryhtyä taisteluun» (Appelberg). Olimmeko siis alunpitäen tehneet erehdyksen liittoutuessamme sosialidemokraattien kanssa? Emme suinkaan. Keväällä ja kesällä 1917 oli meidän etsittävä tukea itsenäisyyspyrinnöille mistä vain saatoimme sitä löytää. Ja sitä saimme todella sosialisteilta. Mikä merkitys tällä oli muun muassa siinä, että Saksassa säilyi luottamus Suomeen, käynee ilmi edellisestä. Täydestä vakaumuksesta yhdyn vielä tänä päivänä Bertel Appelbergin vuonna 1919 kirjoittamiin sanoihin:

»Vanhoillisporvarillisella taholla pidettiin tätä aktivistien menettelyä 'konjunktuuripolitiikkana', he kun eduskunnan hajoituksen jälkeen asettuivat punaisia vastaan. Itsenäisyysmiesten politiikka oli kuitenkin aina sama. Päämaali oli Suomen itsenäisyys. Kaikkea, minkä katsottiin johtavan siihen, käytettiin ja kaikkia, jotka työskentelivät samaan suuntaan, pidettiin ystävinä. Se, jos mikään, oli politiikkaa, joka asetti isänmaan edut puolue- ja luokkaetujen edelle. Siitä voi olla eri mieltä, oliko tämä politiikka yksityiskohdissaan viisasta vai epäviisasta. Mutta sellaisen nimityksen antamista sille, joka tavallisen kielenkäytön mukaan merkitsee kunkin tuulen mukana kulkemista omien pyyteiden edistämiseksi, on katsottava epälojaaliksi polemiikiksi.»

Saksassa lienevät ystävämme yleensä tervehtineet eduskunnan heinäkuun 18 p:nä tekemää päätöstä mielihyvin askeleena itsenäisyyttä kohti. Ruotsissa sitävastoin ei oikein tiedetty, mitä oli ajateltava. Asemastahan saapui ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi sanottiin eräässä Helsingistä Svenska Dagbladetille lähetetyssä kirjoituksessa heinäkuun 19 p:nä: »Me emme näe enää järjenkipinää missään. Kuulemme vain huutoja, joiden meluun kaikki järkevyys hukkuu.» Meitä lähellä olevissa ruotsalaisissa piireissä arvosteltiin asemaa kuitenkin samaan tapaan kuin mekin. Eräissä poliittisissa kutsuissa Villa Tivolissa heinäkuun 26 p:nä — vieraiden joukossa olivat m.m. paroni von der Ropp, professori Fahlbeck, päätoimittaja Ljunglund, kapteeni Törngren ja toht. Sivén — lausui professori Fahlbeck, että eduskunnan politiikka oli ehdottomasti oikea. Täytyi, sanoi hän, aikaansaada _fait accompli_ (tapahtunut tosiasia). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti Itämerenkysymyksestä sekä Ruotsin tukeman Suomen ja Baltikumin välisen liiton mahdollisuudesta.

Itämeren-kysymyksestä puhuttaessa tulee minun mainita, että Ahvenanmaan kysymys tähän aikaan jälleen ilmestyi poliittiselle näyttämölle, tällä kertaa uudessa muodossa. Kun aikaisemmin oli keskusteltu Ahvenanmaasta, oli lähinnä ollut kysymys siitä vaarasta, jota Venäjän linnoituslaitteet merkitsivät Ruotsille. Nyt tuntui tämä vaara olevan sivuutettu, mutta sensijaan astui etualalle se ajatus, joka ruotsalaisten mielessä kauan oli itänyt — ajatus käyttää tilaisuutta Ahvenanmaan hankkimiseksi Ruotsille. En voi tässä lähemmin kosketella sitä agitatsionia, joka nyt pantiin liikkeelle tässä tarkoituksessa ja jostahan sittemmin oli mitä kohtalokkaimmat seuraukset Ruotsin ja Suomen välisille suhteille. En kuitenkaan malta olla mainitsematta sitä päiväkirjamuistiinpanoani, jossa kysymystä ensi kerran kosketellaan.

»Tänään», kirjoitin heinäkuun 16 p:nä, »kävi luonani ahvenanmaalainen K.J. Sundberg. Hän kertoi, että häntä vapaamieliseltä taholta (professori Eden) oli puhuteltu mielenilmaisun aikaansaamiseksi Ahvenanmaalla Ruotsiin yhtymisen hyväksi. Nykyjään puuhataan näet sitä, että Englannin painostuksen avulla saataisiin Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle. Liberaalien lähetystö aikoo tätä tarkoitusta varten käydä ulkoministeri Lindmanin luona.»

En ole merkinnyt, mitä tähän hämmästyttävään ilmoitukseen vastasin. Mikäli muistan, sain sen vaikutelman, että Sundberg olisi asettunut saamaansa kehoitukseen torjuvalle kannalle. Muussa tapauksessa en varmaankaan olisi jättänyt asiaa sikseen. Sundberg oli muutoin jääkäri ja oli, samoinkuin hänen ystävänsä ahvenanmaalainen Nandor Johansson, tehnyt meille suuria palveluksia, kun oli ollut kysymys selonsaannista venäläisistä linnoitustöistä Ahvenanmaalla. Minulla ei ollut mitään syytä olettaa, että hän tarttuisi syöttiin ja asettuisi alkavan Ahvenanmaan-agitatsionin käytettäväksi. Jo se seikka, että hän lojaalisti oli ilmoittanut minulle sen ehdotuksen, mikä hänelle oli tehty, tuntui minusta olevan takeena siitä, että hän ei tahtonut olla asiassa mukana. On kuitenkin tunnettua, että sekä Sundberg että Johansson vähän sen jälkeen olivat täydessä työssä ahvenanmaalaisen separatismin hyväksi, kuten näkyy niistä kirjeistä, joita he elokuun lopulla kirjoittivat aatetovereilleen Ahvenanmaalle.[86] Joka tapauksessa on lyhyt päiväkirjamerkintöni mielenkiintoinen, jos vertaa sitä siihen tosiasiaan, että tietääkseni ensimmäinen separatistinen mielenilmaus Ahvenanmaalla — se, joka päätettiin Finströmissä pidetyssä kokouksessa elokuun 20 p:nä—toimeenpantiin kuukausi sen jälkeen, kun Sundbergia oli puhuteltu Tukholmassa. Tämä mielenilmaus oli siis luultavasti ollut säkissä Ruotsissa ennenkuin se tuli pussiin Ahvenanmaalla. Saako kenties olettaa, että se yksinkertaisesti oli tilattu Tukholmasta?

Vastaisen historiantutkimuksen asiaksi jää tämän arkaluontoisen asian selvittäminen. Kuitenkin olisi mielenkiintoista kuulla, muistavatko herra Eden tai hänen vapaamieliset aatetoverinsa, että he jo heinäkuussa 1917 olivat »puhutelleet» Sundbergia siinä tarkoituksessa, minkä hän minulle ilmoitti. Tosiasia on, että professori Eden, kun hän lokakuussa oli tullut pääministeriksi, osoitti erittäin aktiivista kiinnostusta ahvenanmaalaisten pyrkimyksiin. Oliko Sundbergin ilmoitus, että Englannin painostuksen avulla koetettaisiin saada Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle (= tekisi ympärysliitolle tärkeitä myönnytyksiä?), peräisin todellakin auktoritativiselta vapaamieliseltä taholta, jätän mielelläni ratkaisematta.[87]

Että jotakin siinä suhteessa oli tekeillä, siitä puhuttiin yleisesti Tukholmassa elo- ja syyskuussa. Kerrottiinpa odotettavan pietarilaisia valtuutettuja neuvottelemaan Ruotsin kanssa Ahvenanmaan saarista. Mitä ruotsalaiset antavat Suomelle vastapalvelukseksi, sitä nähtävästäkään vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä ei ajateltu. Ruotsin aktivistitkin puolestaan toivoivat Ahvenanmaan saantia Ruotsille, mutta he ajattelivat sitä tuloksena Suomen vapauttamisesta _Ruotsin avulla_. Ero oli tuntuva.

Ahvenanmaan kysymys oli läheisessä yhteydessä sen poliittisen tilanteen kanssa, johon Itämeren-valtiot nyt olivat joutuneet. Käsitystäni siitä selittelin artikkelissa, »Itämeren probleemi Venäjän vallankumouksen jälkeen», joka elokuun 7 p:nä oli Nya Dagligt Allehandan pääkirjoituksena. Artikkeli herätti vilkasta ajatustenvaihtoa sekä ruotsalaisissa että saksalaisissa lehdissä.

* * * * *

Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916 Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti» suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa. Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa. Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa.

Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella »vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso, nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi. Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille kernaasti anteeksi.

Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann. Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät, joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin, jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa Berliiniin viemään perille tätä selontekoa.

Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun 20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa: alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e. Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin suureen päämajaan.