Part 28

Georg Matchabelli, ikivanhan ruhtinassuvun jälkeläinen, oli ulkomuodoltaan kouliintunut kosmopoliitti, eurooppalaisen sivistyksen saaneen itämaalaisen kiehtova viehkeys puheessa ja esiintymisessä. Hän oli mitä ihmeellisimpiä teitä päätynyt Tukholmaan — Konstantinopolista Kaukaasian, Pietarin, Japanin, Amerikan, Kristianian ja Berliinin kautta. Hehkuvan innokkaasti hän oli antautunut isänmaansa vapauspyrintöjen palvelukseen ja oli vakaumuksellinen Saksaan turvautumisen kannattaja. Venäjää hän vihasi etelämaalaisen verensä koko kuumalla voimalla. Kun hän puhui onnettomasta urhoollisesta kansastaan ja sen kunniakkaasta kaksituhatvuotisesta historiasta, oli hänen kauniissa piirteissään haaveilevan palvonnan ilme. Hänen mielensä oli täynnä ritarillista romantiikkaa, ja romanttinen oli sekin rakkausjuttu, joka hänen Tukholmassa oleskellessaan johti hänet avioliittoon italialais-saksalaisen näyttelijättären Maria Carmin kanssa, joka oli kaikkein älykkäimpiä ja — vaarallisimpia naisia, mitä elämässäni olen tavannut.

Intialainen taas oli hänkin romantikko, mutta väkivaltaisempaa laatua. Hän kuului korkeaan kastiin kotimaassaan ja oli saanut huolellisen englantilaisen kasvatuksen, mutta puhui kuitenkin englantilaisista niin kiihkeällä ja niin leppymättömällä vihalla, että häntä kuunnellessa kävivät kylmät väreet. En tiedä, minkä verran hänen pöyristyttäviä kertomuksiansa englantilaisten julmuuksista Intiassa, joiden kertominen oli hänen mielityötänsä, lienee ollut uskominen. Että hän itse uskoi niihin, on epäilemätöntä. Kun kerran kysyin häneltä, mitä hän ja hänen puolueensa tekisivät englantilaisille Intiassa, jos itse pääsisivät valtaan, vastasi hän kaameasti hymyillen: »Löisimme kuoliaaksi kaikki tyynni.» — »Myöskinkö naiset ja lapset?» — kysyi vaimoni kauhistuneena. »Tottakai», vastasi julma mies, »sillä englantilaiset naiset synnyttävät englantilaisia maailmaan, ja lapsista, kun ne kasvavat suuriksi, tulee meille uusia vihollisia. Ainoastaan kuutta vuotta nuoremmat päästetään...» Ja kuitenkin oli tämä mies opiskellut Oxfordissa ja puhui englantia kuin äidinkieltään. Saksalaisten avulla toivoi hän voivansa saada aikaan sen koston maansa sortajille, jota hän janosi. Kun Saksa sittemmin voitettiin, muutti hän Moskovaan. Saksalaiset tai venäläiset, Kaiser tai Lenin, se oli hänelle yhdentekevää, kunhan ne vain olivat uskottoman Albionin vihollisia. Minä mietin itsekseni nähdessäni hänen mustissa silmissään välkähtävän liekin ja kuullessani hänen verenhimoista puhettansa, että iloisella Englannilla ei varmaankaan olisi mieluisa tunne, jos sillä Intiassa on paljon senlaatuisia alamaisia kuin Virendranath Chattopadhyaya.

* * * * *

Tapausrikas kevät 1917 loppui ilman että sodan päättymisestä vielä saattoi nähdä merkkiäkään. Venäjän vallankumous, johon Saksan rauhanpuolue oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, näytti nyt toisarvoiselta tekijältä, joka ei ollut ratkaisevasti vaikuttanut sodan kulkuun. Läntisellä, eteläisellä ja Aasian rintamalla jatkui murhaava taistelu herpautumattoman kiivaana, tuottamatta ratkaisevaa voittoa kummallekaan puolelle. Merillä upottivat saksalaiset sukellusveneet kuukausi kuukaudelta yli puolenmiljoonaa tonnia kauppa-aluksia, mutta Englanti ei sittenkään antanut perään. Amerikan Yhdysvallat varustautuivat voimallisesti saapumaan Euroopan sotanäyttämölle. Itärintaman näyttämöllä oli toistaiseksi hiljaista, mutta kaikki viittasi siihen, että Kerenskin onnistuisi saada Venäjän taisteluinto vielä syttymään. Sanalla sanoen, rauhanteko tuntui olevan yhtä kaukana kuin ennenkin.

Suomelle oli suuren sodan jatkuminen vain eduksi. Jota kauemmin sitä kesti, sitä pitemmälle täytyi sisäisen hajaannuksen Venäjällä ehtiä ja sitä suuremmiksi kävivät sen toiminnan onnistumisen mahdollisuudet, jota me hiljaisuudessa valmistelimme. Että tämä hajaantumisprosessi leviäisi meidän maahamme ja että meidänkin työläisemme joutuisivat sosialisen vallankumouksen pyörteisiin — sitä emme vielä voineet aavistaa, kun peittelemättömällä vahingonilolla luimme uutisia bolshevismin edistymisestä Venäjällä. Suomessa alkanut kulkutautimainen lakkoilu tuntui meistä olevan vain ohimenevä taudinpuuska. Pääasiahan oli, että saatoimme luottaa sosialistisiin työläisjoukkoihin tulevassa vapaustaistelussa liitossa Saksan kanssa, ja siinä suhteessa katsoimme saattavamme olla rauhallisia, kun heidän johtajansa olivat meidän puolellamme, vaikkakin olivat jättäneet käytännölliset valmistelut meidän tehtäväksemme. Aktivistien ja sosialidemokraattien liitto taistelussa itsenäisyyden saavuttamiseksi — sehän oli ajatus joka jokaiselle vanhalle aktivistille oli tuttu jo vuodesta 1905. Ratkaisevalla hetkellä yhtyisivät myöskin ne porvarilliset ainekset, jotka nyt epäröivät, tähän liittoon, ja niin olisi koko kansa yhtenäisenä, kun venäläinen sotaroskaväki olisi karkoitettava. Niin ajattelivat luullakseni useimmat meistä, ja siitä ajatuksesta pidimme kiinni pitkin kesää, kunnes se sitten syksyllä osoittautui kauniiksi, mutta toteutumattomaksi unelmaksi.

XIII. ITSENÄISYYSSUUNNITELMAT KYPSYVÄT. PROPAGANDAMATKOJA BERLIINIIN.

Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme. Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja odotti...

Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan »oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen, emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä, vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta.

Tärkeämpää minulle oli, että Berliinissä jälleen sain tilaisuutta avustaa suomalaista propagandaa ja ottaa osaa valtuuskunnan sikäläisiin toimenpiteisiin. Laadin useita raportteja, jotka von der Roppin toimisto tavallisuuden mukaan jakeli, ja neuvottelin Wesendonkin, Pourtalésin ja lähetystöneuvos Trautmannin ynnä useiden muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. M.m. kutsui kansallisvapaamielinen johtaja ja valtiopäivämies Schiffer minut ottamaan osaa erääseen niitä tuttavallisia keskustelukokouksia, joita joka keskiviikko pidettiin saksalais-argentinalaisen yhdistyksen huoneistossa. Suljettu piiri poliitikkoja kokoontui tänne pohtimaan päivänkysymyksiä. Puheenjohtaja oli professori Hans Delbrück ja läsnäolijain joukossa paitsi Schifferiä, siirtomaanministeri Solf, entinen siirtomaanministeri Dernburg, professori Troeltsch, toht. Rohrbach ja Deutsche Politikin julkaisija Axel Schmidt. Erittäin kiintoisaa oli kuunnella keskustelua sodan menestyksen toiveista. Kävi ilmi, että oli ruvettu vahvasti epäilemään mahdollisuutta saada Englanti pakotetuksi rauhaan sukellussodalla ja että oltiin vakuutettuja sisäpoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyydestä Saksassa. Jyrkimmin esiintyi tämä mielipide eräässä professori Troeltschin lennokkaassa puheessa. Hän ei ollut — sanoi hän — ehdoton demokratian kannattaja, mutta hän ei myöskään voinut sulkea silmiänsä siltä, että Saksan, saadakseen siedettävän rauhan, täytyy ryhtyä perinpohjaiseen sisäisen poliittisen elämänsä kansanvaltaistuttamiseen ynnä henkilömuutoksiin hallituksessa, kun koko muussa maailmassa tapahtuu valtava kansanvaltainen liike. Sitäpaitsi johtaisi kytevä tyytymättömyys katastrofiin, ellei nyt heti suostuta kansan toivomuksiin. Troeltschin puhe — olen merkinnyt muistiin — otettiin vastaan hyväksyvästi, vaikkakin pidettiin hänen lausuntojansa osittain liioiteltuina. Keskustelua tästä kysymyksestä lienee jatkettu klubin seuraavassa kokouksessa, jossa en ollut läsnä. Se johti siihen, että klubi lähetti valtakunnankanslerille kärkevän kirjelmän, joka julkaistiin sanomalehdissä. Näissäkin maltillisvapaamielisissä piireissä oltiin siis jo silloin sen voimakkaan demokraattisen virtauksen vaikutuksen alaisia, jonka sodan onnettomuudet suorastaan aiheuttivat ja joka lopulta johti Hohenzollernien kukistumiseen ja tasavaltaan.

Sotilaallisen aseman yhteydessä keskusteltiin myöskin vanhasta kysymyksestä, mitä politiikkaa Saksan pitäisi noudattaa Venäjän suhteen. Vaatiko Saksan etu pyrkimään sovintoon Venäjän kanssa vai ei-venäläisten kansallisuuksien vapautuspyrkimysten kannattamista? Täytyi, lausui Schiffer, tehdä päätös jompaankumpaan suuntaan. Dernburg ja muut olivat edellisellä kannalla. Kannattamalla kansallisia eristäytymispyrkimyksiä Venäjällä Saksa vain saisi niskaansa syytöksen kavalan politiikan noudattamisesta. Kansallisten riippumattomuuspyrintöjen vakavuuteen hän ei uskonut. Tätä vastaan esiintyivät Rohrbach ja Schmidt. Riippumattomuusliike esim. Ukrainassa, sanoivat he, on sangen voimakas. Saksa ei milloinkaan saavuttaisi erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Venäjän talonpojat ovat natsionalismiin taipuvia. Jos Venäjä saa pitää ei-venäläiset alueensa, niin ne muutamien vuosikymmenien kuluttua ovat venäläisten talonpoikien asuttamia.

Minä otin osaa pari kertaa keskusteluihin. Se seikka — sanoin minä — että Venäjän on vallankumouksen jälkeen pitänyt suuressa määrässä suostua »vierasten kansain» vaatimuksiin, on epäsuora todistus kansallisuuspyrintöjen voimasta. Saksan etu vaatii niitä voimakkaasti tukemaan. Suomi ei varmaankaan olisi uskaltanut antautua sodan aikana ja varsinkin nyt vallankumouksen jälkeen noudattamaansa politiikkaan — minä mainitsin Tokoin puheen eduskunnassa 12 p:nä kesäkuuta uusimpana todistuksena siitä, että Suomi pitää kiinni itsenäisyysvaatimuksestaan — ellei se olisi luottanut Saksan tukeen. Että meillä on tämä tuki, sitä on meille useita kertoja hallituksen taholta vakuutettu. Saksan tulee vain jatkaa tätä tietä. Mitään kavalaa politiikan syytöstä ei tarvitse pelätä: kaikkihan tunnustavat kansojen itsemääräämisoikeuden.

Päätöstä ei tässä kysymyksessä saatu tehdyksi Yksimielisiä oltiin ainoastaan suunnan muutoksen tarpeellisuudesta. Oli selvä, että demokratia oli Saksassa valtaan pääsemässä, ja silloin oli meille mitä tärkeintä saada vasemmistoryhmät asiamme puolelle. Berliinissä oleskelussani tein yrityksiä siihen suuntaan. Tuttavaltani toht. Südekumilta sain suosituskirjeen vaikutusvaltaisen sosialidemokraattisen valtiopäivämiehen ja johtajan, toht. Eduard Davidin luo, joka äsken oli palannut Tukholmasta, missä hän oli ottanut osaa sosialistiseen rauhankonferenssiin. (Saksan vallankumouksen jälkeen hänestä tuli ulkoasiain alivaltiosihteeri.) Vuonna 1915 julkaisemassaan kirjassa sosialidemokratiasta maailmansodassa David, joka siinä voimakkaasti ja taitavasti oli puolustanut Saksan sosialidemokraattisen puolueen kansallisisänmaallista kantaa, oli voimakkain sanoin kuvannut, mikä vaara tsaarivaltaisen Venäjän puolelta uhkasi Saksaa ja Eurooppaa. Luetellessaan Venäjän väkivaltaisuuksia sen alaisia ei-venäläisiä kansallisuuksia kohtaan ei hän ollut unohtanut myöskään Suomea. Puhuessaan niistä vapaamieliseen suuntaan käyvän muutoksen toiveista, joita sodan alussa oli ollut, oli hän kirjoittanut: »Ikäänkuin ivatakseen kaikkia tällaisia haaveiluja alkoi suuri 'vapautussota' Suomen kansan vapauden viimeisten jätteiden raakamaisella maahan tallaamisella.» Eduard David, Die Sozialdemokratie im Weltkriege. Tekijän esipuhe on päivätty toukokuun 1 p:nä 1915. Mutta mikä oli hänen kantansa tsaarivallan kukistumisen jälkeen ja mitä hän katsoi Saksan nyt voivan tehdä näiden sorrettujen kansojen ja varsinkin Suomen vapauden hyväksi? Oli kiintoisaa saada selko siitä.

Toht. David otti minut vastaan erittäin herttaisesti kauniissa, hienolla maulla kalustetussa kodissaan lähellä Königsplatzia. Tässä kodissa oli vanhan, hienon kulttuurin leima eikä vähimmin isännässä itsessään, kun hän hiljaisesti ja ystävällisesti tuli vastaani suuressa kirjastohuoneessa, jonka seinät permannosta kattoon olivat täynnä kirjoja. Hän oli varakas mies, sen huomasi ympäristöstä. Tämä ei estänyt häntä tietenkään olemasta sosialidemokraatti, vieläpä hyvin toimelias, mutta sivistysaristokraatti oli hän joka tapauksessa — mikä yhtymä siihen aikaan vielä oli meillä harvinainen.

Keskusteluni tämän vaikutusvaltaisen poliitikon kanssa kesti puolitoista tuntia. Lähtökohtana oli kansojen itsemääräämisoikeus. Toht. Davidin käsitys oli, että Saksan sosialidemokratia ja myöskin Saksan hallitus varsin hyvin voisi lausua ylimalkaan kannattavansa tätä periaatetta, mutta ei hevin ryhtyä mihinkään aktiiviseen toimintaan sen toteuttamiseksi Venäjän ei-venäläisten kansallisuuksien suhteen, varsinkin kun oli niin vaikea saada pätevää käsitystä siitä, mitä nämä, esimerkiksi ukrainalaiset, oikeastaan tahtovat. Minä koetin vakuuttaa hänelle, että ainakin Suomella on päämääränsä selvänä — riippumattomuus, mutta että meidän täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että olisi pakko edelleen jäädä Venäjän yhteyteen. Sen tapauksen varalta meidän sosialidemokraattimme olivat Tukholmassa esittäneet minimiohjelmansa, mutta myöskin sosialidemokraatit käsittävät, että meidän täytyy saada venäläinen sotaväki maasta pois ja että me senvuoksi tarvitsemme miliisiä ja sitävarten aseita. Sen ymmärsi David täydellisesti Eivät myöskään Saksan sosialidemokraatit, sanoi hän, ajattele aseista riisumista, vaan tahtovat ylläpitää kansan puolustusvoimaa, joka tapauksessa, jatkoin minä, täytyy pitää huolta, että Suomen kysymys tulee käsittelyn alaiseksi rauhanneuvotteluissa. Toht. David ei kuitenkaan käsittänyt, kuinka se olisi mahdollista niin kauan kuin Suomi ei ota osaa sotatoimiin tai julistaudu riippumattomaksi sodan aikana. Hän ilmeisestikään ei ollut tullut vakuutetuksi siitä asian selittelystä, jonka meidän sosialidemokraattiset valtuutettumme olivat antaneet Tukholmassa. Minä koetin poistaa hänen epäilyksensä, annoin lyhyen katsauksen tapahtumain kulkuun Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen ja esitin itsenäisyysjulistuksemme edellytykset. Jätin Davidille äskettäin laatimani kirjallisen selostuksen ja sen memorandumin, jonka Kai Donner juuri näinä päivinä oli laatinut sen valtuuskunnan tekemän esityksen yhteydessä, joka koski aseiden saantia ja jääkäripataljoonamme käyttämistä. Toht. David kuunteli tarkkaavasti ja pyysi minua lopuksi antamaan tietoja hänelle tapausten edelleen kehittymisestä. Minä sain sen vaikutelman, että hän ei ainakaan toistaiseksi ollut taipuvainen kannattamaan aktiivista saksalaista politiikkaa Suomen eduksi. Toivoin kuitenkin saaneeni sosialidemokraattisen johtajan myötätuntoiseksi meidän pyrinnöillemme. Valtuuskunnan yllämainittu esitys sisältyi kirjelmään, joka tarkastettiin ja hyväksyttiin eräässä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Sario, Donner ja minä. Siinä selostettiin ensin lyhyesti Suomessa vallitsevaa poliittista asemaa, joka valtuuskunnan mielestä oli sellainen, että sen ennemmin täi myöhemmin täytyi johtaa venäläisten vallanpitäjien kanssa kahnauksiin, joita tuskin voitaisiin ratkaista muutoin kuin asevoimalla. »Riippumatta siitä», sanotaan edelleen, »tuleeko tämä syntymään seurauksena Saksan sotatoimista vai niiden yhteydessä taikka enenevän anarkian johdosta Venäjällä, ovat kaikki puolueet yksimielisiä siitä, että täytyy varustautua kaiken varalta, jotta voitaisiin ajoissa vastustaa sellaista tilannetta. Kaikkien puolueiden myötävaikutuksella organisoidaan Suomessa miliisiä, johon miehistöä kootaan eri kunnissa.» Edelleen huomautetaan, että tältä miliisiltä kokonaan puuttuu aseita. »Valtuuskunta rohkenee senvuoksi kysyä, olisiko mahdollista saada aseita ja ampumavaroja Saksasta Suomen miliisille.» Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä ammuksia ja muita sotatarpeita vähintään sadalletuhannelle miehelle. Kuljetusta varten Suomeen tarvitaan saksalaisia aluksia. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa selitetään, kuinka välttämätöntä on pitää suomalainen jääkäripataljoona valmiina, jotta se nopeasti voitaisiin lähettää Suomeen suotuisan tilaisuuden tarjoutuessa. Sen pääasiallisena tehtävänä tulisi olemaan miliisin harjoittaminen ja johto. Valtuuskunta tämän nojalla ehdotti, että suomalainen joukko sijoitettaisiin sopivaan paikkaan ja säilytettäisiin eheänä kokonaisuutena, kunnes toimintaan Suomessa voidaan ryhtyä, ja että sen miehistö odotusaikana saisi niin monipuolisen mieskohtaisen koulutuksen kuin mahdollista pätevän saksalaisen johdon alaisena.

Suomen oloja erikoisesti silmälläpitäen, ja että tällöin kelvollisimmat koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi. Sellaiset miehistön jäsenet, jotka eivät sovellu edelleen koulutettaviksi, olisi odotusaikana laskettava lomalle siviilitöihin. Tässä suhteessa viitataan joulukuun 18 p:nä 1916 tehtyyn päätökseen. Valtuuskunta huomauttaa että sen ehdotus on sopusoinnussa sen suunnitelman kanssa jota ajateltiin joukkoa perustettaessa. Kirjelmä päättyi seuraavin sanoin:

»Lisättäköön vielä, että suotuisa toiminnan tilaisuus saattaa ilmetä milloin tahansa ja että senvuoksi Suomessa ja joukon keskuudessa on oltava valmiina toimintaan joka hetki. Jos toimintaan on ryhdyttävä ilman saksalaisen sotaväen osanottoa, niin olisi toiminta lähinnä _tehtävä riippuvaksi Suomen eduskunta- ja hallituspiirien ilmoituksesta ja ehdotuksesta_. Sitä odottaessa katsoo valtuuskunta ehdotustensa toteuttamista Suomen vapautustyön onnellisen suorituksen välttämättömäksi edellytykseksi.»

Alleviivaamiani sanoja tahdon erikseen korostaa, koska ne osoittavat valtuuskunnan käsittäneen, että pataljoona tässä edellytetyssä tapauksessa saatetaan komentaa Suomeen ainoastaan kotimaisten viranomaistemme erikoisesta pyynnöstä. (Varovaisuuden vuoksi käytetään sanontaa »eduskunta- ja hallituspiirien», ei »eduskunnan ja hallituksen».) Kuten tunnettua, tehtiin tällainen valtuuksiin nojautuva pyyntö joulukuussa 1917 ja sitten virallisesti Suomen Berliinin-lähetystön kautta tammikuussa 1918.

Valtuuskunnan kirjelmän jätin ulkoministeri Zimmermannille tämän yksityissihteerin kautta. Kun ministeri itse ei voinut ottaa minua vastaan (hän oli sairaana ja lääkäri oli kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään) neuvottiin minua sensijaan kreivi Pourtalésin luokse. Keskustelu, joka minulla oli tämän vanhan herran kanssa kesäkuun 28 p:nä kirjelmän johdosta, osoitti jälleen hänen hidasta käsityskykyänsä. Minulla oli täysi työ saada häntä käsittämään, mistä oikeastaan tässä oli kysymys. Pataljoona sai jo koulutusta, sanoi hän. Mitä se sitten muuta tarvitsee? Eräs Pourtalésin kysymys antoi minulle kuitenkin ajattelemisen aihetta. Se kuului: »Eikö asia ole niin, että teidän sosialidemokraattinne viime aikoina ovat osoittautuneet laimeiksi (lau)?» Mistä lähteistä kreivi sen tiedon oli saanut? Valtuuskunnan kirjelmään ei hänen kysymyksensä voinut pohjautua. Oliko saksalaisilla Suomesta meidän ohitsemme kulkevia tietoja?

Maisteri Donner sai tehtäväkseen toimittaa kappaleen kirjelmää sotaministeriöön ja Castrén taas yleisesikuntaan. Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden. Saatan siinä suhteessa viitata salaneuvos von Hülsenin selostukseen.[83] Von Hülsen huomauttaa siinä erikoisesti Castrénin epäilemättä tuntuvaa osuutta meille suotuisaan ratkaisuun. Minä en ole pätevä arvioimaan, kuinka suuri osuus kullakin henkilöllä siihen oli. Suuri merkitys oli varmaan maisteri Donnerin toiminnalla asian hyväksi ja samoin Hauptzugführer Jernströmin allekirjoittamalla, keskuskomitealle Helsinkiin osoitetulla, Libaussa kesäkuun 30 p:nä päivätyllä ehdotuksella, joka lähetettiin Helsinkiin Gruppenführer von Hertzenin sekä Hilfsgruppenführer Oleniuksen ja Laidin mukana.[84] Kysymys jääkäripataljoonan miehistön kouluttamisesta ohjaajiksi ja joukkueenjohtajiksi ratkaistiin heinäkuun 26 p:na sotaministeriössä Berliinissä pidetyssä neuvottelukokouksessa. Kuinka kysymys aselähetyksestä onnettomalla tavalla kytkettiin yhteen erään ehdotuksen kanssa, joka koski pataljoonan maihinnousua Suomessa saksalaisten sotatoimista riippumatta, on hyvinkin tunnettu.

Oleskellessani Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme, jotka olivat siellä lomalla. Vaikutelma, jonka sain joukossa silloin vallitsevasta mielialasta, oli masentava, ja samalla kertaa täytyi minun kokea, että valtuuskunta ei jääkärien keskuudessa nauttinut suurta arvovaltaa. Eräs heistä sanoi minulle suoraan: »Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että suomalaisten diplomaattien katsotaan saattavan antaa kättä saksalaisille. Valtuuskunta ei ole tehnyt kylliksi valvoakseen joukon etuja.» Kaiku tästä tyytymättömyydestä meihin diplomaattiparkoihin saapui Tukholmaan, kuten tuonnempana kerron. Libaun oloista lausui kertojani, että ruoka tosiaan on parempaa kuin ennen, mutta kuitenkin riittämätöntä, ja etteivät saksalaiset upseerit ja aliupseerit eivätkä myöskään eräät »zugführerit» ja »gruppenfiihrerit» lainkaan osaa kohdella miehistöä. Oliko tämän lausunnon jälkimmäinen osa oikeudenmukainen? Luultavasti siinä oli paljonkin liioittelua. Ei ole kumma, että mieliala oli hermostuneen ärtyisä pitkän odotuksen jälkeen. Saanee olettaa, että se parani sen jälkeen, kun heinäkuun 26 p:nä tehty päätös oli pantu toimeen.