Part 19

Kaikkein kiusallisinta niistä vastuksista, joita vastaan meidän oli tähän aikaan kamppaileminen, oli kuitenkin se sisäinen eripuraisuus, joka nyt jälleen alkoi ilmetä piirissämme Tukholmassa ja Berliinissä. Kuten ennenkin oli meidän vaikeinta päästä yksimielisyyteen Wetterhoffin asemaa koskevassa kysymyksessä. Jo kesällä syntyi uusi kahnaus. Wetterhoffin suunnitelma edustavan saksalaisen komitean muodostamisesta Suomen asioita varten oli näet kohdannut esteitä, kun saksalaiselta taholta vaadittiin täsmällistä tietoa Wetterhoffin asemasta meidän järjestössämme. Kuinka valtuuskunnan vähemmistön ja useiden »nuorten» toimesta saatiin aikaan kokous Berliinissä heinäkuun alussa ja kuinka siellä ajettiin läpi ponsi, että Wetterhoff on yhteistyössä valtuuston kanssa ja nauttii sen luottamusta ja että siis häntä suositellaan sihteeriksi puuhassa olevaan komiteaan, sen on professori Sundwall kuvannut kirjassaan.[53] Omasta puolestani en ollut kokouksessa läsnä, kun silloin olin Sveitsissä. Matkalla sinne kesäkuun lopulla olimme Konni Zilliacus ja minä Berliinissä saaneet Wetterhoffilta selonteon asemasta sekä tavatessamme ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin voineet todeta sen, mitä Wetterhoff oli kertonut hankkeessa olevasta suuresta komiteasta, pitävän paikkansa. Päiväkirjassaan Wetterhoff kertoo laajasti kaikista näistä neuvotteluista. M.m. hän mainitsee, että alivaltiosihteeri Zimmermann oli selittänyt ruhtinas Löwensteinille ja professori Schiemannille olevansa kiinnostunut komitean hankkeeseen, mutta ensin tahtovansa saada todetuksi, että Wetterhoff on suoranaisessa yhteydessä Helsingissä olevan keskuskomitean kanssa.

Kuinka asiat sitten kehittyivät Berliinissä aina syyskuussa tapahtuvaan lopulliseen kriisiin saakka, siitä ei minulla ole mitään muistiinpanoja. Varmaa vain on että Suomen-komiteasta ei tullut mitään ja että maaperä vähitellen luisui Wetterhoffin alta.

* * * * *

Kesäkuukausina kului muuten aikani suureksi osaksi »Venäjän sorrettujen kansain liittoa» koskeviin asioihin. Paroni von der Ropp oli saanut sen ajatuksen, että Liiton pitäisi esiintyä kokonaisryhmänä siinä sorrettujen kansallisuuksien edustajain kongressissa, joka pidettäisiin Lausannessa 27—30 kesäkuuta. [54] Kongressin oli kokoonkutsunut Pariisissa sijaitseva Union des Nationalités, jonka esimiehenä oli ranskalainen valtiomies Painlevé ja jonka johtajiin sitäpaitsi kuului useita eteviä ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia poliitikkoja. Koko yritys oli naamioitu puuha saada keskusvallat leimatuiksi pienten kansojen sortajiksi, siis rengas ympärysliiton propagandassa. Niiden kansallisuuksien joukossa, joiden piti olla kongressissa edustettuina, mainittiin m.m. belgialaiset, luxemburgilaiset, tsekkiläiset, eteläslaavilaiset ja romanialaiset. Von der Roppin suunnitelma oli se, että kongressiin lähetettäisiin Venäjän sortamien monien kansallisuuksien edustajia. Ei pitäisi tulla vaikeaksi saada enemmistöä kongressissa näiden avulla ja siten voimakasta vastalausetta venäläistä sortoa vastaan. Tämänhän täytyi olla kaikkien meidän edun mukaista. Ja Saksan hallitus tietenkin mielellään näkisi meidän esiintyvän sellaista tarkoitusta varten. Välillinen voitto meidän osanotostamme olisi — sanoi von der Ropp — että saisimme tilaisuuden päästä kosketuksiin johtavien henkilöiden kanssa ympärysliiton taholla ja esittää kansalliset vaatimuksemme heille.

Tuuma oli meistä erinomainen. Valtuuskunta valitsi Konni Zilliacuksen, Samuli Sarion ja minut suomalaisten edustajiksi kongressiin. Zilliacus ja minä ynnä vaimoni matkustimme kesäkuun 20 p:nä Tukholmasta. Berliinissä liittyi Sario meihin, Sveitsin rajalla oli passi- ja tullitarkastus erittäin ankara, mutta meidän saksalaiset passimme havaittiin kunnossa oleviksi ja niin saavuimme idylliseen kaupunkiin Lac Lémanin rannalle. Vaimoni ja minä asetuimme Hotel Beau Rivageen Ouchy'in, missä myöskin ystävämme von der Ropp asui. Mutta hän oli erittäin varovainen seurustelussaan meidän kanssamme. Hän oli tosin koko tämän diplomaattisen tempun järjestänyt, mutta hän ei saanut olla näkyvissä.

Paroni von der Ropp oli hoitanut asiaa ihmeteltävällä tavalla Union des Nationalités'n sihteerin liettualaisen poliitikon Gabrysin avulla, joka oleskeli milloin Pariisissa, milloin Sveitsissä (yhdistys oli sodan syttymiseen jälkeen muuttanut toimistonsa Pariisista Geneveen). Kongressin toimeenpanijoita kohtasi yllätys. Kun kongressi avattiin, havaittiin, että edustajia oli saapunut 13:sta tsaari Nikolain valtikan alaisesta ei-venäläisestä kansallisuudesta. Kun heidän valtakirjansa olivat moitteettomat, ei heitä käynyt hylkääminen niin tapahtui se, mitä von der Ropp oli tarkoittanutkin, nimittäin että nämä 13 muodostivat enemmistön edustettuna kun kaikkiaan oli 23 kansallisuutta.

Kirjava oli tosiaan se kansantyyppikokoelma, joka nyt kokoontui yliopiston suureen saliin. Kaikilla edustajilla oli tehtävänään esittää laajempia tai vähäisempiä kansallisia ja valtiollisia vaatimuksia. Niiden joukossa joilla tällöin oli aihetta kääntyä keskusvaltoja vastaan, huomattiin belgialaisia, luxemburgilaisia, serbialaisia ja tsekkiläisiä. Mutta olipa joukossa useita, joilla oli yhtä ja toista huomauttamista siitä kohtelusta, jota he olivat saaneet läntisten ympärysvaltojen puolelta: irlantilaisia, baskilaisia, tunisilaisia ja egyptiläisiä. Albanialaisilla oli valittamista kumpaakin sotaakäyvää puolta vastaan. Katalonialaiset esittivät autonomiavaatimuksensa mitä Espanjaan tulee. Mutta ne vääryydet, joista näillä kaikilla kansoilla oli valitettavana, kalpenivat täydellisesti niiden syytösten rinnalla, joita kohdistettiin Venäjää vastaan. Suomalaiset, liettualaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, ukrainalaiset, Venäjän juutalaiset, Krimin ja Volgan tatarit, georgialaiset, tserkessit ja pari kolme turkestanilaista kansaa esittivät siellä vastalauseensa sitä väärää ja julmaa kohtelua vastaan, jota he saivat kokea suuren pyhän Venäjän puolelta. Myöskin virolaisia (m.m. Kesküla) ja lättiläisiä oli läsnä, mutta he eivät virallisesti ottaneet osaa kongressiin.

Ilmassa oli myrskyn tuntua, kun keskustelut alkoivat. Ensimmäinen päivä, joka omistettiin pienten kansojen oikeutta koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin, kului kuitenkin ilman häiriöitä. Mutta seuraavana päivänä oli kunkin osanottajakansan esitettävä erikoiset toivomuksensa ja silloin tapahtui se, mitä sittemmin täydellä syyllä sanottiin ympärysliiton skandaaliksi. Siitä tuli Venäjän barbaarimaisuutta vastaan kohdistettu mielenosoitus, joka teki erittäin voimakkaan vaikutuksen. Kansakunnat esiintyivät aakkosellisessa järjestyksessä, ja kuta enemmän syytöksiä kasaantui Venäjää vastaan, sitä hermostuneemmaksi tuli kuulijakunta, jonka suureksi osaksi muodosti fanaattisesti ympärysliittolaismieliset Sveitsin ranskalaiset. Syntyi tuon tuostakin kiivaita kohtauksia, kuten esim. kun eräs venäläismielinen georgialainen sosialisti koetti kumota, mitä hänen maanmiehensä Michel Tsereteli oli lausunut, ja tämä kuittasi sosialistin väitteet jyrisevällä huudolla »il ment!» (hän valehtelee).

Suomen puolesta esiintymään oli valittu luonnollisestikin Konni Zilliacus. Hän oli kirjoittanut puheensa ranskaksi: lyhyesti, selvästi ja maltillisesti, mutta pohjasävyltään järkähtämättömän päättävästi. Kun vanha vapaustaistelija astui puhujalavalle, tervehdittiin häntä tuntemisen ja suosion merkiksi kättentaputuksilla: Useimmat läsnäolijoista tiesivät, mitä hän oli tehnyt, ja moni heistä oli kuulunut hänen entisiin avustajiinsa. Luotuaan lyhyen katsauksen perustuslakitaistelumme aikaisempiin vaiheisiin Zilliacus kuvasi, mihin asemaan Suomi oli joutunut maailmansodan johdosta, venäläistyttämisohjelmaa, vangitsemisia ja maasta karkoituksia sekä katkeruuden kasvua kansan keskuudessa. Loppusanat kuuluivat:

»Me emme kuulu niihin, jotka kevytmielisesti katkoisimme ne siteet, jotka meitä yhdistävät suureen kansakuntaan. Senvuoksi emme tähän saakka olekaan vaatineet enempää kuin autonomiamme palauttamista. Mutta kaikella on rajansa. Venäjä on itse repinyt rikki sen sopimuksen, joka tehtiin Porvoossa yli sata vuotta sitten. Senvuoksi on kaikkialla maassamme tulevaisuuden tunnussana toinen. Se kuuluu: Täydellinen ero Venäjästä, vapaus Suomelle!»

Zilliacus oli aloittanut puheensa tyyneen ja asialliseen sävyyn, mutta kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän lämpeni hän aineestaan. Kun hän ehti loppusanoihin oli hänen vaikea hallita ääntään. Se värisi hillitystä liikutuksesta. Oliko hänellä kenties ennakkotuntua siitä että hän nyt iski viimeisen suuren iskunsa sen asian puolesta, jonka hyväksi hän oli taistellut niin monta vuotta? Hetki oli juhlallinen. Sillä ensimmäistä kertaa lausuttiin nyt vaatimus Suomen riippumattomuudesta julki kansainvälisen kuulijakunnan edessä.

Kun Zilliacus oli lopettanut, syntyi salissa suosionmyrsky. Taputettiin käsiä ja huudettiin »Vive la Finlande!» Tunkeuduttiin puhujan ympärille puristamaan hänen kättään. Ei ollut mitään eroa ympärysliittolaisten ja Saksan ystävien välillä. Niiden joukossa, jotka tulivat Zilliacukselle vakuuttamaan sympatiaansa, oli myöskin ranskalaisia, Sveitsin ranskalaisia ja belgialaisia. Suomen vapautumisvaatimukseen saattoivat kaikki yhtyä. Minusta tuntui, että me nyt saimme nähdä hedelmän menneiden vuosien pitkästä ja kärsivällisestä propagandatyöstä ulkomailla.

Myöskin puolalaisten edustaja Lempicki saavutti vilkasta ja yksimielistä suosiota. Hän kääntyi yksinomaan Venäjää vastaan ja vaati Puolan ikivanhan vapauden palauttamista. Kun senjälkeen valkovenäläiset esiintyivät, nousi Lempicki jälleen ja selitti, että puolalaiset tahtovat elää veljellisessä sovussa naapuriensa kanssa ja unohtaa kaiken vanhan kaunan. Kokouksen nähden syleilivät puolalainen ja valkovenäläinen toisiaan sovinnon merkiksi. Se oli aitoslaavilainen tunteenpurkaus.

Päivä muodostui murhaavaksi tappioksi Venäjälle ja siten myöskin ympärysliitolle. Niin katsoivat asiaa ainakin johtavat ympärysliittolaiset. Myöskin sveitsiläiset olivat huolestuneita. Tultaisiinko kukaties pitämään puolueettomuuden loukkauksena, että oli sallittu julkinen mielenosoitus yhtä liittoon kuuluvaa valtaa vastaan? Lausannen ja Geneven sanomalehdet sisälsivät suuttuneita kirjoituksia niitä vastaan, jotka tällä tavoin olivat rohjenneet tehdä kongressin saksalaisten juonittelujen kentäksi. Niin päätettiin kiireen kaupalla keskeyttää koko hoito. Belgialaiset olivat varovasti pidättyneet syrjässä — kongressin puheenjohtaja oli kuitenkin belgialainen — ja tsekkiläiset ja serbialaiset luopuivat esiintymisaikeestaan. Eri kansojen esityksiä ei lähetetty valiokuntiin, kuten aikomus oli ollut, ja kongressi lopetettiin tuota pikaa ja ilman juhlamenoja. Lausannen kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruutettiin.

Paroni von der Roppilla oli kuitenkin täysi syy olla tyytyväinen. Kongressin viime hetkellä oli tosin eräs kiihtynyt lättiläisnainen kohdistanut häneen mieskohtaisen hyökkäyksen syyttäen häntä balttilaiseksi paroniksi ja saksalaisten kätyriksi. Hän oli vastannut tyynesti ja sovinnollisesti. Hyökkäys oli hänelle yhdentekevä.

Lausannen tapahtumaa saattoi pitää toisena ja ehkä onnistuneempana askelena sillä tiellä, jolle Venäjän sorrettujen kansain liitto oli astunut lähettäisi sähkösanoman presidentti Wilsonille. Ei tahdottu antaa Liiton esiintyä kongressissa julkisesti in corpore. Mutta johtajien tarkoitus oli kuitenkin käyttää tilaisuutta liiton rakenteen takomiseksi tähänastista kiinteämmäksi. Heti kongressin jälkeen pidettiin liiton kokous, jonka esimieheksi valittiin Lempicki ja varaesimieheksi Konni Zilliacus. Mutta paroni von der Ropp pääsihteerinä oli kuitenkin todellinen johtaja.

Lausannen kansallisuuskongressi herätti huomiota koko maailmassa. Kuten odotettavissa oli, synnytti sen odottamaton meno suurta kiukkua ympärysliiton leirissä. Varsinkin Ranskan lehdissä ivailtiin tätä Saksan kavaluuden uutta ilmiötä; olivatko Venäjää vastaan tehdyt syytökset oikeutettuja vai ei, se kysymys sivuutettiin vaikenemalla. Luulen kuitenkin, että tämä uusi yhteisprotesti tsaarivallan väkivaltapolitiikkaa vastaan ei ollut vaikuttamatta yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, Englannissa ja Italiassa. Miten asiaa arvosteltiin venäläisissä lehdissä, on helppo kuvitella. M.m. kirjoitti Novoje Vremja johtavan artikkelin, jossa kongressi tietenkin esitettiin yksinomaan saksalaisilla rahoilla aikaansaaduksi. Tämä — sanottiin — oli kuitenkin huomattu ajoissa, mistä oli seurauksena, että kongressista tuli täydellinen fiasko. Puolueettomissa maissa oli arvostelu toinen. Nya Dagligt Allehandan päätoimittaja Leon Ljunglund, joka oli kongressissa läsnä, kirjoitti lehteensä sen kulusta pitkän selonteon, jossa hän saattoi kongressin oikeaan valoon. Toisia kirjoituksia ja uutisia tapahtumasta julkaisivat useat Skandinavian lehdet Liiton Tukholman-toimiston välityksellä. Lisättäköön lopuksi, että pitkä uutinen kongressista julkaistiin myöskin julkaisussa »Sanomia sodasta — Meddelanden från kriget», jota syyskuusta alkaen Tukholman-valtuuskunnan julkaisukomitea painatti ja salateitä toimitti Suomeen.[55]

Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä. Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä, valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista, Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja ympärysliitosta.

Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin minulla. _C’est une sale chose que la politique:_ politiikka on sentään aika ilkeää.

Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme. Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?», englantilaisena »Do you know Russia?»

Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?» (Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina, ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant det är»).

Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli, että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa. Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin. Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa vei käsikirjoituksen mukanaan.

X. MYRSKYINEN SYKSY 1916.

Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse.

Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät. Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa. Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä — hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff, valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri, paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma», sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen, että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin rauhanajatuksen kannalla.[57]

Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut.

Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi. Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi, että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa tuomitut epäonnistumaan.

Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta, että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun 27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken.