Part 18

Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat. Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta. Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui.

Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin: Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta näistä takeista ei kuulunut mitään.

Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä.

»Kun meikäläinen liike», niin hän kirjoitti syvissä huolissaan, »viime syystalvella vilkastui ja kehittyi suurimpaan laajuuteensa, evästettiin kaikki — ainakin tietooni tulleet — toimihenkilöt muunmuassa seuraavilla vakuutuksilla: 1) että Saksa on lupautunut tukemaan Suomen pyrkimyksiä rauhaa solmiessaan, siinä tapauksessa että voitto on Saksan ja jos suomalainen vapausliike on helpottanut voiton saavuttamista; 2) että tarkoitus on aloittaa vapaustaistelu Suomessa, jossa taistelussa Saksaan lähetetyt miehet tulisivat toimimaan pienemmäksi osaksi muodostettavien suomalaisten taistelujoukkojen ytimenä, mutta ennen kaikkea näitten joukkojen kouluttajina ja johtajina taisteluissa, joita tultaisiin käymään Suomessa; 3) ettei missään tapauksessa tarvitse epäillä, että lähettämiämme miehiä käytettäisiin Saksan intressejä etualalla pitäen tai meille kokonaan vieraisiin tarkoituksiin. Myöhemmin», niin kirjoittaja jatkaa, »oli kuitenkin saatu tietää, ettei mitään sitovia takeita olekaan annettu ja ettei meidän luottamusmiestemme hallussa ole mitään Saksaa velvoittavaa asiakirjaa. Vaadittiin sokeaa luottamusta lupauksiin, joiden sisällöstä vallitsi suuri epävarmuus. Erinäisistä seikoista, m.m. siitä sitoumuksesta, joka rekryyttien oli täytynyt antaa astuessaan pataljoonaan, oli tehty se johtopäätös, että joukkoa tultaisiin käyttämään Saksan yksityisten etujen hyväksi. Onko sitten ihme, että miesten saanti on tyrehtynyt? Näin olisi käynyt, vaikkei värväyksen lopettamisesta olisikaan annettu sitä määräystä, jonka keskuskomitea maaliskuussa antoi. Jos sen sijaan tyydyttävät takeet saadaan, tulee taas mieliala nousemaan heti ja miehiä tulee taas laumoittain. Kansan kanta ei ole muuttunut ja venäläismieliseksi se ei voi koskaan tulla. Mieliala on vain lamassa, epätoivoinen epätietoisuuden vuoksi.»

Mitä oli minun vastattava tähän? Saatoin vain korostaa, »ettei kukaan meidän toimihenkilöistämme ollut oikeutettu puhumaan mistään kirjallisista takeista Saksan puolelta, ettei Saksa voi sellaisia virallisesti antaa siitäkään syystä, ettei ole olemassa virallisia Suomen kansan edustajia, jotka voisivat Suomen puolelta antaa sitovia takeita ja lupauksia, että tulos riippuu sodan onnistumisesta, mutta että Saksan aikomuksista jo todistaa L.L.-joukon muodostaminen, koskapa tämä joukko itsessään ei merkitse paljon Saksan sotavoimain vahvistamiseksi». Viittasin vielä siihen, että alivaltiosihteeri Zimmermann eräässä edellämainitussa Stockholms Dagbladin kirjeenvaihtajalle antamassaan lausunnossa oli vakuuttanut, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin tässä sodassa. »On perin valitettava», minä kirjoitin, »jos Suomessa jo nyt, ennenkuin ratkaiseva hetki on tullut, ruvetaan epäilemään yrityksemme onnistumista. On siis kaikkien toimimiestemme velvollisuus selittää kansalaisille, ettei tällaisissa vaikeissa tehtävissä voida menetellä samoin kuin tavallisissa rauhan toimissa. Sota on meille avannut ennen aavistamattoman tilaisuuden kansamme pelastamiseksi. Tätä tilaisuutta koetamme käyttää hyväksemme. Ken luulee voitavan edeltäkäsin määritellä asiain menoa, hän ei ymmärrä mitä _sota_ on. Me taistelemme Suomen vapauttamiseksi, me tiedämme, että se tie, jonka olemme valinneet, on ainoa mahdollinen, ja me uskomme lopulliseen voittoon.»

Mistä kuvitelma Saksan antaman kirjallisen sitoumuksen olemassaolosta oli saattanut Suomessa syntyä, on minulle arvoitus. Se ei voinut perustua muuhun kuin löyhiin olettamuksiin, jotka vähitellen suusta suuhun kulkiessaan olivat saaneet varmojen vakuuttelujen muodon. Mutta se käsitys, joka on läpikäyvänä Lyytikäisen huolestuneessa kirjeessä, on asemaa erittäin kuvaava. Jos vakautuneita ja toimeliaita aktivisteja alkoi epäilyttää yrityksemme poliittinen perusta, täytyi näiden arveluiden tuntua sitäkin voimakkaammilta niissä piireissä, jotka olivat syrjässä. Koko meidän politiikkamme oli edelleenkin monen mielestä kevytmielistä uhkapeliä, jolla oli varsin vähäinen menestymisen mahdollisuus. Vielä vapaussodan jälkeen kuulin erään ystäväni lausuvan, että meillä oli yksi onnistumismahdollisuus tuhannesta, ja että totisesti ei ollut meidän ansiomme, että juuri se mahdollisuus toteutui.

Me, jotka työskentelimme liikkeen keskustassa, emme epäröineet. Me emme epäilleet Saksan rehellisiä tarkoituksia. Tosin en minä puolestani mennyt niin pitkälle kuin muutamat intomielisimmät, jotka kuvittelivat, että Saksa jo kiitollisuudesta suomalaisia liittolaisiaan kohtaan ajaisi Suomen etuja lopullisessa ratkaisussa. Olipa joitakin, jotka katsoivat, että jopa suurehkosta mieshukasta pataljoonassamme, joka oli itärintamalla etulinjalla, olisi — niin valitettavaa kuin se sinänsä oli — kuitenkin se hyöty, että se enentäisi saksalaisten kiitollisuuden velkaa meille. Tämmöinen tunteellinen katsantokanta oli kuitenkin useimmille vieras. Mutta sen sijaan me olimme eläytyneet siihen ajatukseen, että Saksan oma etu vaati sitä kannattamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Kaikki riippui siitä, voittaisiko Saksa vai ei. Ja siinä suhteessa olimme tulleet sen lujan luottamuksen vaikutuksen alaisiksi, jonka tapasimme saksalaisissa ystävissämme. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi oli sen uhrautuvaisuuden, järkkymättömän kestävyyden ja ylivoimaisen sotilaallisen taidon ihailumme käynyt, jota Saksan kansa ja sen johtajat osoittivat valtavassa taistelussaan. Eräs vanhoja aktivistiystäviämme, joka oli oleskellut Italiassa ja Ranskassa sodan kahtena ensi vuonna ja nyt kesän alussa v. 1916 saapui Tukholmaan ottamaan osaa meidän työhömme, ei saattanut kylliksi kummastella meidän lujaa uskoamme Saksan voittoon. Niissä piireissä, joissa hän oli elänyt, oltiin näet yhtä varmasti vakuutettuja, että keskusvallat eivät ajan mittaan voisi kestää epätasaisessa taistelussa. Meille oli joka tapauksessa onneksi, että olimme saaneet niin sangviinisen käsityksen asemasta. Se auttoi meitä monesta vaikeasta hetkestä.

Täysin vakuutettuja kun olimme siitä, että meidän valitsemamme poliittinen suunta oli oikea, olimme ehkä liiankin taipuvaisia aliarvioimaan sen työn merkitystä, jota tehtiin toisilla linjoilla. Silloin tällöin sain kiertoteitä hajatietoja pyrkimyksistä kiinnostaa ympärysvaltoja Suomen asiaan. Niinpä esim. sain maaliskuun lopulla nähdä erään kirjeen, jonka lakitiedettenkandidaatti Erik Ehrström oli Pariisista kirjoittanut eräälle suomalaiselle naiselle Tukholmaan. Ehrström, joka oli pääsihteeri yhdistyksessä Amitié Franco-Suédoise, vakuutti kirjeessä, että Ranskassa oli havaittavissa »suurta harrastusta Suomen kysymykseen», joka usein oli ollut puheena ulkoasiainvaliokunnan ja ulkoministeriön välisissä neuvotteluissa. Edellisenä syksynä hän oli lähettänyt toht. Törngrenille Suomeen sanan, että jotakin olisi tehtävä Suomen minimivaatimusten määräämiseksi. Tämän johdosta oli Helsingin yliopiston lehtori Poirot, neuvoteltuaan eri puolueiden kanssa, tehnyt matkan Pariisiin ja jälleen palannut Suomeen. Nyt ei kotvaan aikaan ollut saapunut tietoja toht. Törngreniltä. Mistä minimivaatimuksista tässä oli ollut kysymys, sitä en ikävä kyllä saanut tietää.

Toukokuun lopulla sain kuulla, että toht. Törngren ja hänen ryhmänsä työskentelivät myöskin toisella taholla. Tarkoitus oli — sanottiin — että Englanti harjoittaisi painostusta Pietarissa lupauksia Suomelle sisältävän manifestin aikaansaamiseksi. Eräs lähetti (Lorenzo Kihlman) odotti vain sanaa Lontoosta heti matkustaakseen sinne.

Tätä ympärysvalloissa tehtyä poliittista työtä, jota me tahollamme emme tietenkään voineet kokonaisuudessaan tuntea, emme hevin saattaneet suosia, kun se meidän nähdäksemme ei tähdännyt muuhun kuin Venäjän yhteyteen jäävän Suomen autonomian palauttamiseen. Sitäpaitsi pelkäsimme, että neuvottelut ympärysvaltain kanssa saattaisivat järkyttää saksalaisten luottamusta meihin, jos ne tulivat näiden tietoon. Pahinta oli, että ympärysvaltain ystävät Suomessa eivät kavahtaneet meidän liikkeemme suoranaista vahingoittamista. Juuri tähän aikaan julkaisi pari suomalaista sanomalehteä artikkelin, joka sisälsi paljastuksia Lockstedtin yrityksestä.

Sellaisia kahnauksia näiden kahden eri suunnan välillä ei voitu välttää. Katkeruus toista puolta kohtaan oli suuri kummallakin puolella. Vasta jälkeenpäin on opittu ymmärtämään, että molemmilla suunnilla oli oikeutuksensa. Kun Saksan romahdus tapahtui, vieläpä jo Suomea itsenäiseksi julistettaessa, olivat ympärysvaltain kanssa aikaisemmin solmitut suhteet suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta sopii kysyä, kuinka itsenäisyys-ajatuksen olisi käynyt Venäjän vallankumouksen puhjettua, ellei sitä olisi syövytetty kansan tietoisuuteen jääkäriliikkeen kautta, ja kuinka meidän vapaussotamme olisi käynyt, ellei Saksa olisi tullut avuksemme ja ellei olisi ollut jääkäripataljoonaa, tuota joukkoa, jonka muodostamista monet isänmaan ystävät mitä ankarimmin olivat paheksuneet.

IX. TYÖTELIÄITÄ KESÄKUUKAUSIA

Komennus rintamalle merkitsi uuden vaihekauden alkua jääkäripataljoonan historiassa. Se oli peräti tärkeä myöskin poliittiselle työlle, jota tehtiin rinnan sotilaallisten valmistusten kanssa. Entistä suuremmassa määrässä saattoi Suomea nyt pitää Saksan tosiasiassa tunnustettuna liittolaisena, sittenkun vapaaehtoinen suomalainen joukko-osasto oli lähtenyt taisteluun yhteistä vihollista vastaan saksalaisten joukkojen rinnalla. Olisi voinut odottaa, että meidän poliittinen toimintamme näin ollen tulisi olemaan helpompaa ja menestyksellisempää. Todella saattoikin jokainen, joka tähän aikaan kävi Berliinissä, havaita mielenkiinnon Suomea kohtaan enentyneen johtavissa piireissä ja myöskin suuren yleisön keskuudessa. Parempaa propagandakeinoa kuin se, mikä nyt oli käytettävänämme, emme olisi voineet toivoa. Myöskin Ruotsissa teki tieto pataljoonamme lähtemisestä rintamalle syvän vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta oli nyt alkava aikajakso suurten vaikeuksien ja pettymysten aikaa.

Tämä johtui ennen kaikkea sotatilan huolettavuudesta. Me emme olleet Tukholmassa täysin selvillä, kuinka vaarallinen, jopa miltei toivoton keskusvaltain asema oli kesällä ja alkusyksyllä 1916. Länsirintamalla oli Saksan rynnistys Verdunia vastaan epäonnistunut ja kesällä alkoi ympärysliitto sensijaan suuren Somme-rynnistyksensä valtavin sotavoimin ja ennenkuulumattomin teknillisin apuneuvoin. Saksalaiset menettivät alaa ja saivat vain töin tuskin estetyksi vihollisten läpimurron. Etelässä tekivät itävaltalaiset menestyksellisen hyökkäyksen italialaisia vastaan Tyrolissa, mutta heidän täytyi pian keskeyttää se ja lähettää kaikki suinkin liikenevät joukot itärintamalle. Täällä oli näet Brusilovin suuri, kesäkuussa alkanut rynnistys työntänyt Itävalta-Unkarin armeijat taaksepäin. Venäläiset tunkeutuivat syvälle Galitsiaan ja Karpaattien vuorille. Täydellisen katastrofin estämiseksi täytyi saksalaisten lähettää divisiona toisensa jälkeen liittolaistensa avuksi ja siten heikentää koillista rintamaansa. »Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä», kirjoittaa Ludendorff muistelmissaan. »Luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään.»[49] Näihin taisteluihin otti jääkäripataljoonamme puolipatteri (2 haubitsia) osaa kunniakkaalla tavalla.[50] Venäläisten ylivoima oli täällä hyvin suuri, ja hetken näytti asema saksalaisille sangen uhkaavalta.

Näissä oloissa oli Saksan rynnistys koillista kohti aivan mahdoton. Sensijaan oli toukokuussa puhuttu odotettavissa olevasta etenemisestä Ukrainaan, mutta tästäkään ei tullut mitään Itävalta-Unkarin armeijan odottamattoman heikon vastustusvoiman vuoksi. (Kokonaisia slaavilaista kansallisuutta olevia rykmenttejä lienee karannut vihollisen puolelle.) Keskusvaltojen oli näin ollen joka puolella pakko pysytellä puolustuskannalla. »Suuri puolustussotamme», kirjoittaa Ludendorff, »jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.»[51] Hyökkäykset torjuttiin tosin kaikilla rintamilla, mutta keskusvaltain voimat olivat sangen uupuneet. Kun sitten Romania julisti Itävalta-Unkarille sodan elokuun 27 p:nä, uskoi moni, että tämä oli lopun alkua. Että keskusvaltain onnistuisi kolmikuukautisella loistavalla sotaretkellä täydellisesti musertaa uusi vihollisensa, sitä ei kukaan syksyn alussa hevin tiennyt odottaa.

Kuka silloin Saksassa saattoi ajatellakaan pientä ja syrjäistä Suomea? Halu aikaansaada erikoisrauha Venäjän kanssa kävi yhä voimakkaammaksi ja samassa määrässä väheni Berliinissä talvella ja keväällä 1916 niin voimakas harrastus Suomen vapauttamiseksi. Mitä Wetterhoff tiesi siitä syyskuussa kertoa, siitä tuonnempana. Mutta Suomessakaan ei tähän aikaan näyttänyt lainkaan valoisalta. Venäläinen hirmuvalta rehoitti nyt täydessä loistossaan. Tilapäiskuvana siitä otan tähän otteita sähkösanomatyyliin kirjoitetusta kirjeestä, jonka toht. Alma Söderhjelm lähetti minulle heinäkuun puolivälissä.

»Täällä jatkuvat vangitsemiset, ja ihmisiä katoaa toinen toisensa jälkeen. Varsinkin Pohjanmaalta on kadonnut monta. Spalernajassa istuu 30 suomalaista jotka on sinne viety mikä mistäkin syystä. Siellä on m.m. eräs ylioppilas Riekki ja eräs Ruuth. Hänen äitinsä oli äskettäin häntä tervehtimässä. Poika oli rohkealla mielellä, on istunut siellä jo kauan. Siellä istuu myöskin Roosin veljekset, toinen vangittu jo aikaisemmin, toinen nyt äskettäin. Heidän isänsä on käynyt heitä katsomassa ja saanut puhua heidän kanssaan. He ovat terveitä. Ruuth sitä vastoin on kuumeessa ja toinen keuhko on vialla. Häntä hoitaa lääkäri. Riekin morsian kävi sulhastaan tervehtimässä. Tämä oli ollut masennuksissa, mutta nähdessään Ruuthin reippaan tuulen (heitä käytettiin ulkona samalla kertaa), oli hän tullut tyynemmäksi. Riekki sanoo rakentelevansa tuulentupia ja uneksivansa ja uskovansa uniinsa enemmän kuin ennen. Eräs Nikkilä on myös vangittu. Luulen että hänkin on siellä. Krestyssä istuu myöskin muutamia, yhdenvertaisuusrikoksista. Kaksi Backbergin veljestä istuu täällä Helsingissä, päävahdissa, niin arvellaan. Eräs Forsberg Turusta Viaporissa. Kaksi muuta turkulaista, Bahne ja Levander, istuu Kakolassa. Heidän olonsa lienee niin hyvä kuin ylimalkaan vankilassa voi olla. Eräs Viksten, 18-vuotias, istuu myöskin Spalernajassa. — — — Loviisassa on eräs tyttö vangittu ja viety Siperiaan. Hänen nimensä on Lemann; oli luullakseni kirjoittanut jotakin ystävilleen ulkomaille. Vapaaherratar Gripenberg, o.s. Hisinger, on vangittu ja viety Pietariin, missä hänet nyt on majoitettu erääseen hotelliin. Hänellä ei ole mitään hätää. Hän on tosin, saanut karkoitusmääräyksen, mutta ainoastaan hienoon kylpypaikkaan lähelle pääkaupunkia. Einar Ottelin, ennen Viborgs Nyheterin toimittaja, nyt tamperelainen, on juuri istunut kaksi kuukautta erään artikkelin vuoksi, mutta on nyt matkalla johonkin paikkaan lähelle Aralinjärveä, minne hänet on karkoitettu. Myöskin Kemissä on muutamia nuorukaisia vangittu viime päivinä. Vaasassa oli muutamia ollut telkien takana, mutta nyt juuri kuulin sattumalta kerrottavan, että he ovat karanneet vankilasta.»

Samanlaisia tietoja sain muistakin kirjeistä, esim. eräästä, jonka neiti Elin Nylander 21 päivänä heinäkuuta oli kirjoittanut minulle. Voi ymmärtää, että ei ollut helppoa työskennellä Suomessa sellaisen paineen alaisena. Hermot joutuivat kovalle koetukselle. Kuivien ja lyhyiden uutisten takaa tuntuu rohkeiden kirjeenkirjoittajatarten suuri mielenjännitys. Jokainen, jolla oli jotakin tekemistä meidän liikkeemme kanssa, tunsi vangitsemisen Damokleen-miekan heiluvan päänsä päällä. Lisäksi tuli vallitseva epävarmuus toiveista. »Anna meidän tietää, mitä ajattelet yleisestä asemasta», kirjoitti Elin Nylander. »Huhuillaan aktiivisesta osanotosta jo nyt, mutta ei tiedetä mitään varmaa, ja se on kiusallista.»

Venäläisten kostotoimet eivät tosin olleet lamauttaneet meidän liikettämme, mutta kuitenkin oli mieliala lamassa. Lisämiehistön saaminen Saksassa olevaan pataljoonaan oli miltei mahdotonta. Siitä huolimatta vaati joukon saksalainen päällikkö ja myös jääkärit itse kiivaasti värväyksen jatkamista. Noudattaen puhtaasti sotilaallisia periaatteita, jommoisia saksalaiset noudattivat, tahtoi majuri Bayer turvata pataljoonan täydentämisen mieshukan varalta rintamalla. Mutta sitäpaitsi suunnittelivat jääkärit itse toisen pataljoonan perustamista, jota suunnitelmaa majuri innokkaasti kannatti Lähemmin ajattelematta, mitä voittamattomia vaikeuksia uuden, suuressa mittakaavassa tapahtuvan värväyksen esteenä oli, pitivät saksalaiset uuden miehistön niukkaa saapumista kesän aikana todistuksena siitä että meidän harrastuksemme oli herpautunut.

Tämä katsantokanta kävi ilmi eräästä kirjelmästä jonka kapteeni Heldt, majuri Bayerin edustaja Tukholmassa, heinäkuun 26 päivänä osoitti valtuuskunnalle. Vastauksessaan elokuun 3 päivänä teki valtuuskunta laajalti selkoa seikoista, jotka olivat ehkäisseet keskeytyneen värväyksen uudelleenaloittamisen. Pääpaino pantiin venäläisten vainoille. »Asema», sanottiin valtuuskunnan kirjelmässä m.m., »on jo jonkin aikaa ollut niin kärjistynyt, että melkein jokaisesta värvätystä rekryytistä joku tämän maanmies joutuu vangitsemisen vaaran alaiseksi.» Siitä huolimatta lupasi valtuuskunta kaikin voimin koettaa voittaa vaikeudet. Tämän kirjelmän lisäksi lähetettiin elokuun 8 päivänä vielä toinen, jonka oli laatinut maisteri Kai Donner A.K:n edustajana. Hän huomautti siinä m.m., miten ristiriitaisia tietoja Suomeen oli tullut siitä miesluvusta, johon pataljoona oli saatava. Hän lisäsi itse kesäkuun puolivälissä ilmoittaneensa A.K:lle, että oli erinomaisen tärkeä lähettää Suomesta mahdollisimman pian tarvittava määrä rekryyttejä pataljoonan täydentämiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut salata, mitä suuria vaikeuksia A.K:lla oli koettaessaan toimeenpanna jälleen värväystä, mainiten m.m. miehistön pakko-oton linnoitustöihin, jonka venäläiset olivat heinäkuun 8 päivänä annetulla asetuksella säätäneet. Kirjoituksessa viitattiin vihdoin siihen keinoon, että lähetettäisiin väkeä L.L:stä järjestämään etappiteitä, mikä suunnitelma sitten toteutettiinkin.[52] — Saatoimmeko ajatella ja toimia toisin? Meille tehdään vääryyttä, jos oletetaan, että me, jotka itse istuimme Tukholmassa, turvissa venäläisen koston ulottuvilta, olisimme olleet tunnottomia niille kärsimyksille, joiden alaisiksi kansalaisemme Pohjanlahden itäpuolella joutuivat uusiin ponnistuksiin ryhtyessään. Meistä tuntui raskaalta kun kuulimme, kuinka parhaat avustajamme toinen toisensa jälkeen joutuivat vihollisen koston alaisiksi. Mutta taistelussa suuren asian hyväksi ei saanut pysähtyä puolitiehen, vaikka tappiot kasvoivat joka askelelta. Niin kauan kuin asian menestys tuntui suuressa määrässä riippuvan siitä, että jääkäripataljoonamme mieslukua lakkaamatta lisätään, täytyi värväystä jatkaa kaikista vaikeuksista ja menetyksistä huolimatta.

Heinäkuun 1 ja 3 päivänä toimitettiin uudet eduskuntavaalit. Niiden tuloksena oli, kuten tunnettua, että sosialidemokraatit saivat ehdottoman enemmistön — 102 paikkaa 200:sta. Meidän piireissämme pidettiin tätä otollisena enteenä. Minulla on tallella eräs selonteko vaalien tuloksesta, laajoin huomautuksin meidän puoleltamme. Siinä lausutaan, että sosialidemokraatit sodan alussa ylläpitivät vanhoja suhteitansa venäläisiin puoluelaisiinsa, mutta että he pian huomasivat näiden avuttomuuden. »Kun heillä samalla», sanotaan edelleen, »yhä oli Suomen itsenäisyys ohjelmassaan, oli enemmän kuin luonnollista, että he käänsivät katseensa toiselle taholle. Hekin kiinnittivät, niinkuin kaikki muutkin maassamme, toivonsa Saksaan ja Saksan aseiden voittoon.» Mainitaan vielä, että »noin puolet Saksaan saapuneista L.L:n rekryyteistä ainakin Suomesta lähtiessään lienee kuulunut tähän puolueeseen tai sitten radikaaliseen pienviljelijäpuolueeseen. Vaalin tulos merkitsee siis», sanoo selonteon laatija, »ilmeistä voittoa niille aineksille, jotka tahtovat mitä pikimmin aikaansaada Suomen kohtalon ratkaisun mainittuun suuntaan (s.o. Suomen täydellisen erottamisen Venäjästä)». Valtuuskunnan jäsenistä olimme kai etusijassa Kai Donner ja minä tällä kannalla. Vuotta myöhemmin — kesällä 1917 — johti tämä käsitys, että sosialidemokraatit olivat itsenäisyysaatteen innokkaimpia kannattajia, liittoon heidän ja aktivistien välillä, mikä liitto purkautui vasta syksyllä sosialidemokraattien antauduttua radikaalien puna-ainesten valtoihin.

Me emme laiminlyöneet tiedoittaa Saksan yleiselle mielipiteelle käsitystämme Suomen vaalien tuloksen merkityksestä, mutta pelkään sentään, että ainakin Saksan hallituspiireissä oltiin epäilevällä kannalla siitä, oliko sosialidemokraattista vaalivoittoa pidettävä suotuisana saavutuksena. Voitiinhan viitata siihen tosiasiaan, että sosialidemokraatit esim. Ruotsissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat innokkaita ympärysliiton ystäviä, ja ettei toistaiseksi ollut mitään selvää todistusta siitä, että Suomen sosialidemokraattinen puolue yhtyi saksalaismieliseen politiikkaan. Edusmies maisteri K.H. Wiikin käynti Berliinissä kesällä 1915 oli pidetty visusti salassa ja sitä saattoi katsoa vain yksityiseksi mielipiteenilmaisuksi. Silmiinpistävää oli myöskin, ettei valtuuskunnassamme ollut yhtään sosialidemokraattista edustajaa.