Part 16

Kaikesta päättäen oltiin Berliinissä sangen epäröivällä kannalla sekä sodankäynnin että poliittisen suunnan suhteen. Se selittää, miksi vielä toukokuussa saimme mitä ristiriitaisimpia tietoja. Kun Jonas Castrén toukokuun puolivälissä palasi Berliinistä, missä hän oli oleskellut muutamia viikkoja, katsoi hän saattavansa vakuuttaa, että saksalaisten rynnistys koillista kohti ei enää tule edes kysymykseen. Sekä Falkenhayn että Hindenburg, sanoi hän, vastustavat etenemistä Pietariin päin. Rynnistys Ukrainaa kohti on luultavampi. Kahta viikkoa myöhemmin saapui vapaahra von Bonsdorff Berliinistä kertoen yleisen mielipiteen siellä ole van, että rynnistys kuitenkin on suunnattava koillista kohti. Eräs Wetterhoffin päiväkirjamaininta tuntuu osoittavan, että jälkimmäinen käsitys ei suinkaan ollut aiheeton. Läheiseltä ystävältään ruhtinas Löwensteiniltä oli Wetterhoff saanut kuulla, että toukokuun lopulla oli Berliinissä pidetty suuri sotaneuvottelu keisarin läsnäollessa. Siinä oli tehty päätös sotatoimista, ja niihin kuului Löwensteinin tietämän mukaan ryntäyssuunnitelma Riian rintamalla.[41] Mutta jos sellainen päätös todella oli tehty, kaatoivat sotatapahtumat sen nurin muutamien päivien kuluttua, sillä kesäkuun 4 p:nä aloitti Brusilov suuren rynnistyksensä Galitsiassa.

Läheisessä yhteydessä Venäjään kohdistuvaa sodankäyntiä koskevan suuren kysymyksen kanssa oli saksalaisille vähäpätöinen, mutta meille tavattoman tärkeä kysymys Lockstedtin-pataljoonamme käyttämisestä lähiaikoina. Olen aikaisemmin maininnut, että majuri Bayer jo tammikuussa oli alkanut puuhailla pataljoonan lähettämistä rintamalle. Kysymys tuli nykytärkeäksi maaliskuun alussa, luultavasti sen vuoksi, että rynnistys Pietaria kohti silloin näytti todenmukaiselta. Bayerin ehdotus sisälsi esityksen, että pataljoona siirrettäisiin itärintamalle »ei uhrattavaksi, vaan saamaan tarpeellista käytännöllistä opetusta ja sotatottumusta niin suojatussa asemassa kuin suinkin».[42] (Sallittaneen kuitenkin kysyä, miten olisi ollut mahdollista löytää semmoinen »suojattu asema» joukolle, jos saksalaisten rynnistys olisi toimeenpantu.) Myöskin Wetterhoff katsoi — kuten hän päiväkirjassaan sanoo että tämä suunnitelma oli »järkevin siinä tapauksessa, että siitä ajatuksesta, jonka Falkenhayn oli lausunut herttualle (s.o. Mecklenburgin herttualle Adolf Fredrikille), ei tulisi mitään». Bayer oli antanut hänen tehtäväkseen sotilasviranomaisille annettavan kirjelmän laatimisen tämän suunnitelman puoltamiseksi. »Olen kuitenkin — kirjoittaa Wetterhoff 25 p:nä maaliskuuta — tahallani unohtanut tämän kirjoittamisen, koska en Suomen etujen edustajana tahtonut ottaa vastuulleni semmoisen ehdotuksen tekemistä yleisesikunnalle.»

Tähän aikaan oleskeli Saksassa kolme valtuuskuntamme jäsentä — vapaahra von Bonsdorff, johtaja Sario ja professori Erich. Oli luonnollista, että majuri Bayer kääntyi heidän puoleensa saadakseen tukea suunnitelmalleen. Kerran Lockstedtissa käydessään olivat von Bonsdorff ja Sario saaneet sen käsityksen, että jääkärit itse hartaasti halusivat päästä rintamalle, osaksi täydentääkseen koulutustaan, osaksi päästäkseen kasarmielämän yksitoikkoisuudesta. Mainitut kolme valtuuskunnan jäsentä katsoivat senvuoksi saattavansa puoltaa majurin ehdotusta sotilasviranomaisille osoitetussa kirjelmässä.[43] Tämän kirjelmän esitti von Bonsdorff sitten Tukholmaan palattuaan eräässä suurehkossa kokouksessa maaliskuun 27 p:nä. Valtuuskunta ei näin ollen ollut kokonaisuudessaan saanut tilaisuutta neuvotella asiasta; saihan vain todeta, mitä oli tapahtunut Kuitenkaan en ole merkinnyt, että ne valtuuskunnan jäsenet, joiden mieltä ei oltu kysytty ennen tuon puoltavan kirjelmän perillejättämistä, sittemmin olisivat lausuneet eriävän mielipiteensä. Omasta puolestani olin sillä kannalla, että asian täytyy ensi sijassa riippua jääkäreistä itsestään. Ja kaikki saapuneet tiedot tuntuivat osoittavan, että he olivat halukkaita rintamalle lähtemään. Sitä vakuutti lisäksi »Oberzugführer» Runar Appelberg, joka huhtikuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. »Kaikki tahtovat päästä sotaan», sanoi hän minulle. Ainoa, mikä häntä huoletti, oli se, että saksalaiset eivät olleet sitoutuneet pitämään huolta niistä meikäläisistä, jotka ehkä joutuvat invaliideiksi. Myöskin »Hauptzugführer» Jernström, joka kävi luonani Tukholmassa huhtikuun 9 p:nä, vakuutti, että mieliala leirissä »yleensä on hyvä».

Tuo rajoittava »yleensä» oli kuitenkin tarpeen, sillä joukon keskuudessa oli ilmeisesti vähemmistö, joka oli tyytymätön tulossa olevaan rintamallelähtöön. Sen kertoi huhtikuun 4 p:nä kaksi jääkäriä (Häggblom ja Granit), jotka silloin olivat saapuneet leiriltä. Tyytymättömyyttä oli lisännyt perätön huhu, että miehistö sijoitettaisiin eri erissä saksalaisiin osastoihin. Yleisesti valitettiin ruoan huonoutta. Jokseenkin samaa tiesi johtaja von Essen kertoa palatessaan muutamia päiviä myöhemmin käynniltään leirillä. »Liian vähän ruokaa, vastahakoisuutta muutamien taholta mitä rintamalle komentamisiin tulee», olen merkinnyt päiväkirjaani.[44]

Tällaisille masentaville mielialan kuvauksille ei kuitenkaan sopinut antaa ratkaisevaa merkitystä. Jääkärien suuri enemmistö oli varmasti samaa mieltä kuin Appelberg ja Jernström. Arveluttavampaa oli, että osa valtuuskuntaa oli puoltanut rintamalle komentamista ilman että Suomessa olevan johdon mieltä oli kysytty. Yllämainitussa kokouksessa Tukholmassa maaliskuun 27 p:nä oli kaksi juuri kotimaasta saapunutta meikäläistä — maisteri Puhakka ja yliopp. Hautanen — ilmoittanut Suomessa yleisesti oletetun, että joukkoa käytettäisiin omassa maassamme, mutta että ei vastusteta sitäkään, että sitä käytettäisiin Itämerenmaakunnissa, jos sotatila niin vaatii. Mutta he eivät tietenkään saattaneet puhua ylimmän johdon puolesta. Sittemmin kävikin ilmi, että sekä C.K. että A.K. olivat panneet sangen pahakseen, että ne oli sivuutettu näin tärkeätä päätöstä tehdessä.[45] Lisäksi tuli, että ne värvääjät, jotka olivat vakuuttaneet, että joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan Suomen rajojen sisällä, nyt joutuivat kiusalliseen asemaan. Sanoma pataljoonan komentamisesta rintamalle oli siten lisäsyynä siihen, että rekryyttien-otto tähän aikaan lakkautettiin Helsingissä olevien johtajien nimenomaisesta käskystä. Pääsyynä näyttää kuitenkin olleen se, että rekryyttien toimittaminen rajan yli oli käynyt yhä hankalammaksi, kun valvonta oli tehty ankarammaksi, samoin kuin lukuisat vangitsemiset.

Rekryyttien saapumisen seisahdus tuotti meille tukholmalaisille paljon huolta. Meistä oli ilmeistä kuin selviö: kuta suurempi pataljoona on — tai pataljoonat, sillä ennen pitkää ruvettiin ajattelemaan toisenkin perustamista — sitä voimakkaampi olisi sen hyöty tulevassa vapaussodassa ja sitä suurempi myöskin sen merkitys poliittisena tekijänä. Kaikki vaikeudet _täytyi_ voittaa, ajattelimme me, ja niin lähetti valtuuskunta sanan toisensa jälkeen kehoittaen hartaasti A.K:ta jatkamaan rekryyttien hankintaa. Eräs tämmöinen kehoitus lähetettiin huhtikuun lopulla, kun oli neuvoteltu ensin C.K:n jäsenen prof. Westermarckin kanssa joka silloin oli käymässä Tukholmassa. Sitä ennen oli valtuuskunta hyväksynyt ehdotuksen, jonka maisteri Fabritius jääkärien toivomuksesta oli tehnyt, että värväykseen käytettäisiin osittain Lockstedtin leiriläisiä. Tämä päätös pantiinkin sittemmin toimeen. Mutta helsinkiläisen johdon luottamus tukholmalaiseen valtuuskuntaan oli huononpuoleinen. Huhtikuun 29 p:nä sai johtaja von Essen eräältä pojistaan kirjeen, jossa sanottiin, että C.K. on suorastaan estänyt rekryyttien lähetyksen jatkamisen eikä kiinnitä huomiota Tukholman-valtuuskunnan ilmoituksiin, vaan tahtoo saada suoranaisen tiedon Berliinistä (!), halutaanko siellä lisää miehistöä.

Lockstedtissa ei näistä kahnauksista onneksi tiedetty paljoa. Pahoiteltiin, ettei väkeä saapunut enempää, mutta joukon miesluku oli kuitenkin jo nytkin varsin huomattava. Huhtikuun 1 p:nä kuului siihen 1501 miestä ja uusia saapui sen jälkeenkin yhtämittaa, vaikka entistä hitaammin. Kaikkien mieli oli nyt kiintynyt rintamallelähdön valmistuksiin. Toukokuun 3 p:nä allekirjoitti keisari Wilhelm käskyn pataljoonan liikekannallepanosta, 9 p:nä sai joukko ylvään nimen Jääkäripataljoona n:o 27, 18 p:nä matkusti kolme »Zugführeriä» ja kaksi jääkäriä Kovnoon Hindenburgille esitettäviksi, 21 p:nä lähetettiin 21-miehinen etujoukko Mitauhun hankkimaan joukolle kortteeria, 26 p:nä lähetettiin 22 pionieeriä ja 31 p:nä toukokuuta tapahtui sitten koko mobilisoidun pataljoonan lähtö rintamalle.

Soraäänet, joita oli kuultu Lockstedtista edellisenä pitkänä ja koettelevana valmistusaikana, olivat vaienneet. Fabritius, Puhakka ja V. Bonsdorff, jotka toukokuussa perätysten kävivät leirillä, tiesivät palatessaan kertoa, että mieliala on erinomainen. Pionieerikomppaniassa oli tosin sattunut niskoittelukohtaus, josta oli seurauksena, että kaksi miestä oli tuomittu vankeusrangaistukseen ja kymmenen miestä arestiin. Mutta se oli vain yksinäinen välikohtaus. Se rintamallelähtöön kohdistuva vastarinta, jota ehkä vielä oli olemassa, hukkui yleiseen iloon. Korkeampaan politiikkaan perehtymättöminä eivät jääkärit voineet ajatellakaan muuta kuin että he nyt saisivat olla mukana Saksan armeijan voittoretkellä Pietaria kohti. He olivat luulleet saavansa tehdä matkan Suomeen saksalaisilla laivoilla Itämeren yli. Nyt mentiinkin sen sijaan maitse. Yhdentekevää, kunhan vain päästään perille. »En voi vannoa, emmekö jo tulevana syksynä olisi majoitettuina Talvipalatsiin», lausui eräs joukkueenjohtaja miehistölleen heti rintamalle saavuttua pitämässään esitelmässä.[46]

Mutta ne, jotka tunsivat oloja lähemmin, tiesivät, että tässä — onneksi pataljoonan säilymiselle — ei vielä ollut kysymys rynnistyksestä, vaan puolustustoiminnasta eräässä tuon satapeninkulmaisen rintaman syrjäisessä osassa. Hyökkääjinä olivat nyt venäläiset eivätkä keskusvallat. Meikäläinenkin pataljoona sai asemillaan Misse-joen varrella kokea venäläisten läpimurtoyrityksiä. Jääkäreitämme ei oltu siirretty sinne marssimaan lippujen liehuessa ja musiikin soidessa eteenpäin Pietaria kohti, vaan osoittamaan, että he olivat kunnollisesti oppineet sotilasammatin Lockstedtissa, ja karaisemaan hermojansa juoksuhaudoissa.

Mutta minun tehtäväni ei ole kuvata jääkäripataljoonan tunnettuja urotöitä Misse-joella. Palaan sen sijaan Tukholman vaarattomaan, mutta silti ehkä yhtä jännittävään poliittiseen toimintaan.

* * * * *

Olimme kevätkuukausien aikana sitkeästi jatkaneet Ruotsin yleisen mielialan muokkaamista, eikä ainoastaan sanomalehtipropagandalla, vaan myöskin suullisilla esityksillä ahtaammissa ja laajemmissa piireissä. Emmekä rajoittuneet siinä ainoastaan pääkaupunkiin. Niinpä esim. tein maaliskuun lopulla maisteri Puhakan kanssa matkan Uppsalaan, missä akateemiset piirit ottivat meidät vastaan mitä ystävällisimmin. Suuren vaikutuksen teki se vakuutus, minkä Puhakka saattoi antaa mielialasta ja ajattelutavasta Suomen suomenkielisen kansan enemmistön keskuudessa. Huhtikuun lopulla tekivät vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich kiertomatkan maaseudulle.

Tätä propagandatyötä tehtiin edelleenkin läheisessä yhteistoimessa Ruotsin aktivistien kanssa, jotka puolestaan väsymättömän innokkaasti jatkoivat ponnistuksiaan saadakseen aikaan Ruotsin politiikassa käänteen haluamaansa suuntaan. Toiveensa he kiinnittivät nyt, kuten aikaisemmin olen maininnut, pääasiassa siihen levottomuuteen, jota venäläisten linnoitustyöt Ahvenanmaalla herättivät.

Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeaisin tekemään selkoa siitä pitkästä sanomalehtikamppailusta, jota käytiin Ruotsissa syksyllä 1915 sekä keväällä ja talvella 1916 näitä töitä koskevien yhä hälyttävämpien uutisten johdosta, jotka muuten suurimmaksi osaksi olivat meidän lähettämiemme tiedustelijain hankkimia. Kysymys oli siitä, eivätkö linnoituslaitteet olleet ristiriidassa vuonna 1856 tehdyn Pariisin-sopimuksen Ahvenanmaata koskevan määräyksen ja Tanskan, Saksan, Venäjän ja Ruotsin huhtikuun 23 p:nä 1908 allekirjoittaman selityksen kanssa, jossa sitouduttiin _status quon_ säilyttämiseen Itämerellä. Professori Reuterskiöld oli tosin jo elokuussa 1915 eräässä kirjoituksessa Nya Dagligt Allehandassa kehitellyt sitä ajatusta, että vuonna 1856 tehty sopimus siitä, ettei Ahvenanmaata saa linnoittaa, oli lakannut olemasta voimassa sodan syttyessä ja että se niinikään menettäisi sitovan voimansa, jos Ahvenanmaa joutuisi jonkin toisen vallan haltuun. Mutta tätä mielipidettä olivat vastustaneet toiset auktoriteetit, m.m. professori Hallendorf Svenska Dagbladetissa. Nyt väiteltiin kiivaasti kysymyksestä, oliko venäläisiä linnoituksia pidettävä hetkellisinä puolustustoimina vai pysyvinä linnoituslaitteina. Edellisessä tapauksessa saattoi väittää Venäjän tekoa täysin oikeutetuksi, jälkimmäinen taas merkitsi ilmeistä sopimuksen rikkomista, joka ei ainoastaan oikeuttanut, vaan vieläpä velvoitti Ruotsin puuttumaan asiaan.

Huhtikuun lopulla tuli tunnetuksi, että ensimmäisen kamarin jäsen, aktivisti, professori G. Steffen aikoi tehdä ulkoministeri Wallenbergille Ahvenanmaata koskevan välikysymyksen, pannen pääpainon venäläisten linnoitustöihin. Se herätti levottomuutta eri leireissä. Vasemmisto oli päättävästi vastassa, mutta myöskään oikeiston taholla ei asiaan puuttumista pidetty ensinkään otollisena. Sain kuulla, että monet oikeiston johtajat olivat hartaasti pyytäneet Steffeniä luopumaan välikysymysaikeestaan m.m. huomauttamalla, että saksalaiset varmasti (?) tulisivat tekemään rynnistyksen Tallinnaa kohti, jolloin venäläiset tyhjentäisivät Ahvenanmaan ja osan Suomea. On itsestään selvää, että näin löyhät perusteet eivät tehneet mitään vaikutusta pelottomaan poliitikkoon.

Toukokuun 2 p:nä, jolloin välikysymys oli esitettävä, kävin professori Steffenin luona. Havaitsin hänet hyvin varustetuksi. J.W. Snellman, jolla oli perusteelliset tiedot venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla, oli tarkastanut välikysymyksen sisällyksen. Ja välikysymys tekikin kamariin syvän vaikutuksen. Ulkoministeri ei ollut kuitenkaan saapuvilla. Kaikki odottivat nyt jännittyneinä, mitä hän tulisi vastaamaan. Pian saatiin tietää, että vastaus annettaisiin toukokuun 19 p:nä.

Myönnettävä kuitenkin on, että välikysyjän asema eräässä suhteessa oli heikko. Oli nimittäin vaikea todistaa, että venäläisiä linnoituksia todellakin oli pidettävä pysyväisinä laitoksina. Me odotimme levottomina ahvenanmaalaisen Nandor Johanssonin paluuta, hän kun oli lähtenyt hankkimaan uusimpia tietoja. Toukokuun 16 p:n illalla sain puhelinsanan Grisslehamnista. Johansson ilmoitti palanneensa. Hänellä oli mukanaan tärkeitä tietoja. Minä pyysin häntä heti lähtemään autolla Tukholmaan. Hän saapui keskellä yötä. Todella olivatkin ne tiedot, joita hänen oli onnistunut hankkia, sitä laatua, että välikysyjä sai niistä uusia aseita varastoonsa. Niitä valtavia ja tukevia linnoituksia, joita venäläiset parhaillaan rakensivat ja osittain jo olivat saaneet valmiiksi, ei voinut pitää väliaikaisina. Aikomus oli ehdottomasti säilyttää ne sodan jälkeenkin. Mutta entä jos venäläiset väittävät toista? Niin, silloin riippui asia siitä, halutaanko heitä uskoa vai ei.

Todellisuudessa oli Ruotsin ulkoministeri jo tammikuun 8 p:nä 1915 tiedustanut Venäjän hallitukselta Ahvenanmaalla vähää ennen alkuunpantujen linnoitusvarusteiden tarkoitusta ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ainoastaan väliaikaisia ja tulisivat poistettaviksi sodan jälkeen. Sittemmin oli linnoitukset tosin rakennettu niin laajoiksi, että venäläisten vakuutuksen vilpittömyyttä täytyi vakavasti epäillä, mutta hra Wallenberg saattoi, jos tahtoi, vedota siihen. Hän ja hänen mukanaan eduskunnan suuri enemmistö halusi joka tapauksessa karttaa kahnausta Venäjän kanssa. Kahta päivää ennen kuin hänen oli määrä vastata Steffenin välikysymykseen, käytti hän erästä väittelyä aiheena rauhoittavan selityksen antamiseen molemmissa kamareissa. »Mitä siihen seikkaan tulee», lausui hän, »jota puhuja erikoisesti on kosketellut, täytyy jokaisen, joka on tutkinut ja tarkannut niin sanotun Ahvenanmaan-kysymyksen historiallista kehitystä, käsittää, että sillä kysymyksellä on Ruotsille suorastaan elinehdon merkitys. Se oli myöskin Ruotsin hallituksen ja eduskunnan käsitys vuonna 1915, ja minä olen vakuutettu että Ruotsin valtiopäivät nytkin ovat samaa mieltä. Sen nojalla ja yhtäpitävästi sen kanssa, mitä äsken lausuin, voin vakuuttaa kamarille, että hallitus katsoo velvollisuudekseen herpoumattomalla tarkkuudella seurata tätä kysymystä eikä tässä suhteessa enempää kuin muillakaan aloilla tulla laiminlyömään Ruotsin oikeuksien ja etujen valvomista. Yksityiskohtaisempaa selontekoa en helposti ymmärrettävistä syistä voi nyt antaa.» Vastauksessaan välikysyjälle 19 p:nä rajoittui hra Wallenberg viittaamaan tähän oraakkelimaiseen lausuntoonsa. Mitä nyt oli apua siitä, että hra Steffen oli varustettu uusilla argumenteilla? Hän puhui korville, jotka tahtoivat olla kuuroja, jos eivät olisi olleetkaan. Vasemmistossa katsottiin asia tietenkin nyt loppuunsuoritetuksi, ja oikeiston johtokin lienee päättänyt, että kukaan ei esiintyisi sen jälkeen kun välikysyjä oli sanonut sanottavansa ulkoministerin vastauksen johdosta. Mutta juuri kun professori Steffen oli lopettanut, kuultiin syvän äänen pyytävän puheenvuoroa. Se oli kuuluisa historioitsija, professori Harald Hjärne. Istumapaikaltani lehteriltä näin puolueen päällikön Tryggerin rientävän hänen luokseen ja ojentavan hänelle paperilappua, joka arvatenkin sisälsi pyynnön, että hän luopuisi puheenvuorostaan. (Käydessään muutamia päiviä myöhemmin luonani vahvisti prof. Hjärne olettamukseni oikeaksi.) Mutta vanha poliitikko ei empinyt, vaan nousi puhujalavalle ja antoi hyvintunnetun ukkosensa jylistä hämmästyneessä ja kunnioittavasti kuuntelevassa salissa. En muista enää yksityiskohdittain, mitä hän sanoi. Muistan vain, että tuntui kuin olisi kuullut ylvästä kaikua niiltä ajoilta, jolloin Ruotsi sekä halusi että saattoi esiintyä tasa-arvoisena valtana moskovalaista perivihollista vastaan.

Ahvenanmaan-välikysymyksen negatiivinen tulos oli ankara isku Ruotsin aktivisteille. He myönsivät sen itse. »Nyt ovat kaikki toiveet Ruotsissa lopussa», sanoi minulle katkerasti eräs heikäläisten innokkaimpia. Maisteri Ragnar Numelin, joka muutamia päiviä myöhemmin kävi ystäviemme luona Uppsalassa, kertoi mielialan heidän keskuudessaan olleen sangen masentuneen. Mutta oli kuitenkin liikaa väittää, että »kaikki toiveet ovat lopussa», mikäli sillä tarkoitettiin tarmokkaampaa esiintymistä Ruotsin puolelta. Asema oli tosin nyt sellainen, ettei enää voitu ajatella Ruotsin yhtymistä sotaan Saksan liittolaisena Venäjää vastaan. Mutta tila saattoi muuttua, ja silloin nähtäisiin, että aktivistien herätystyö ei ollut turhaan tehtyä. Niin toivoivat he itse ja niin toivoimme me. Mutta lähiaikoina oli »aktiivinen puolueettomuuspolitiikka» enin, mitä saattoi odottaa. Tällä hetkellä oli mieliala maassa jokseenkin nyrpeä aktivisteille, eikä se voinut olla osittain vaikuttamatta meidänkin asemaamme. Tosin oli meidän propagandamme Ruotsissa, kuten aikaisemmin jo olen huomauttanut, oikeastaan vain valistustyötä, ja me olimme julkisuudessa huolellisesti karttaneet esiintymistä pyytämättöminä neuvonantajina. Mutta poliittisesti toimivan, läheisissä suhteissa saksalaisiin olevan suomalaisen kolonian pelkkä olemassaolo Ruotsissa sisälsi jo välillisen kehoituksen noudattamaan aktivistien pyrintöjä. Kun lisäksi tuli suomalaisten rekryyttien salainen kuljetus Ruotsin kautta ja siitä johtuneet monet kahnaukset viranomaisten kanssa, ei ole kumma, että meitä alettiin pitää hyvinkin rasittavina vieraina. Maaliskuun lopulla kutsuttiin kolme Heldtin toimistossa Tukholmassa työskentelevää jääkäriä poliisikuulusteluun. Huhtikuun alussa ilmoitettiin meille, että vain vaivoin oli voitu välttää valtiopäivillä välikysymystä jonka tarkoituksena oli aikaansaada »erinäisten täällä oleskelevien suomalaisten» karkoitus maasta. Ensi sijassa mainittiin tällöin Jonas Castrén.

Uhkaavimmalta näytti kuitenkin asema Ahvenanmaan-välikysymyksen jälkeen. Vapaamielinen Aftontidningen sisälsi silloin meitä vastaan suunnatun artikkelin, jonka nimenä oli »Rangaistavaa kiihoitusta». Samaan aikaan saimme tietää, että Fabritiusta ja minua vastaan suunniteltiin kostotoimia Ahvenanmaan-agitatsionin vuoksi. Omasta kohdastani ymmärsin kyllä lähimmän syyn siihen. Telefonipuheluani Nandor Johanssonille Grisslehamniin oli näet kuunneltu ja minä olin ollut kyllin varomaton puhumakseni siitä vastauksesta, minkä ulkoministeri Wallenberg tulisi antamaan Ahvenanmaan-välikysymykseen. Samoihin aikoihin oli Wallenberg keskustellessaan erään ystävämme kanssa pahoitellut »nuorsuomalaista agitatsionia». Taas oli Jonas Castrénin nimi mainittu ennen muita. Mutta mihinkään toimenpiteisiin meitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. Meillä oli hallituksessa mahtavia puoltajia; upseerikunta oli kokonaan meidän puolellamme ja Tukholman poliisin kanssa olimme mitä parhaissa väleissä. Poliisi kääntyi usein meidän puoleemme pyytäen apuamme jonkun epäiltävän henkilön selvillesaamiseksi ja me saatoimme aina luottaa sen apuun ja suojelukseen esim. mitä tulee kiusallisiin vakoilijoihin. Tiedettiinhän meidän työskentelevän synnyinmaamme vapauttamiseksi, ja semmoista tointa täytyi jokaisen ruotsalaisen kunnioittaa, vaikkakaan he eivät kaikki hyväksyneet meidän valitsemaamme menettelytapaa. Mitä Ahvenanmaan-agitatsioniin tulee, saatoimme me hyvällä syyllä huomauttaa, että venäläisten linnoitukset Suomen alueella liikuttavat meitä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Ei voitu muuta kuin antaa meidän jatkaa työtämme, vaikkapa se joskus tuottikin Ruotsin viranomaisille hankaluuksia.

Että sympatiat Suomea kohtaan olivat yleiset ja lämpimät, osoitti »hädänalaisten suomalaisten» hyväksi huhtikuun 3 päivänä toimeenpannun iltaman loistava menestys. Sen olivat saaneet aikaan eräät Suomeen läheisissä suhteissa olevat naiset rouvien Segerstrålen ja Hanna Palmen johdolla. Puhdas tulo oli 4 200 kruunua. Siitä lähetettiin 2.000 kruunua Lockstedtin pataljoonaan; 700 kruunua annettiin Tukholman suomalaiselle seurakunnalle ja jäännös jätettiin sille »Työnvälitys- ja avustuskomitealle», joka nyt muodostettiin, minä esimiehenä, Fabritius ja H. Zilliacus jäseninä ja R. Numelin sihteerinä ja kassanhoitajana.

* * * * *

Elämä Ruotsin pääkaupungissa sai ennestäänkin perin kirjavaan sävyynsä uuden vivahteen Henry Fordin kuuluisan »rauhanlähetyskunnan» saapumisesta tänä keväänä. Muistetaanhan, kuinka tuo amerikkalainen automobiilitehtailija joulukuussa 1915 astui laivaan loistavana saattueenaan kaikkia aloja edustavaa intelligenssia ja kokonainen armeija kirjureita ja konekirjoittajattaria, opettaakseen epäkäytännölliselle Euroopalle, mitenkä rauha on tehtävä. Itse Ford palasi Kristianiasta Amerikkaan jättäen apuriensa parhaan mukaan suoritettavaksi lähetyskunnan tehtävän, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin »sotamiesten saaminen ylös juoksuhaudoista jouluksi». Tiedetään myöskin, että tehtävä ei sittenkään ollut ihan niin helppo kuin aloitteentekijä oli uskonut tai ollut uskovinaan. Lähetyskunnan pitkät selonteot lukuisat kehoitukset ja hyvää tarkoittavat rauhanehdotukset otettiin vastaan puolueettomissa maissa osittain ilmi-ivalla, osittain kylmänkohteliaasti, ja sotaa käyvissä maissa jätettiin kokonaan huomioonottamatta.