Part 15

Tammikuussa ryhtyi keskuskomitea järjestämään oloja. Se lähetti silloin johtaja Samuli Sarion Tukholmaan vanhan suomalaisen puolueen edustajana vahvistamaan sikäläistä edustusta. Mutta Sarion saamat ohjeet olivat ilmeisesti hyvin epämääräisiä. Vapaahra von Bonsdorff, prof. Erich ja johtaja Sario käsittivät ne niin että he olivat keskuskomitean varsinaiset edustajat. Tuomari Castrén otettiin, hänen nimenomaisesta vaatimuksestaan, lisäjäseneksi. Maisteri Fabritiuksen ja minun kanssani oltaisiin — niin selitettiin — »läheisessä yhteistoiminnassa». Mutta tämä ei ollut mitään todellista komitean tiivistämistä. Jouduimmehan Fabritius ja minä siten olemaan tavallaan ainoastaan neuvottelevina jäseninä uudessa valtuuskunnassa. Ja kuitenkin olimme me saaneet runsaasti takeita siitä, että me edelleenkin saatoimme katsoa olevamme »nuorten» alkuperäisen järjestön sekä Lockstedtin joukon valtuutettuja edustajia. Ne valtuuskahnaukset, jotka tästä olivat seurauksena, eivät saattane lukijaa kiinnostaa. Huhu on niitä muuten tuntuvasti liioitellut. Yhteistyö ei aluksi ollut aivan helppoa, mutta järjestyi kuitenkin vähitellen. Kun professori Westermarck huhtikuussa saapui Tukholmaan, selveni moni väärinkäsitys. Oli miten oli, joka tapauksessa tammikuussa tapahtunut valtuuskunnan muodostaminen merkitsi järjestölle kiistämätöntä edistystä. Olot kehittyivät todellisuudessa sellaisiksi, että yllämainitut kuusi henkilöä muodostivat yhteisen järjestön ja heidät tunnustettiin sellaiseksi myöskin kotimaassa. Kun maisteri Kai Donner, Helsingissä olevan A.K:n jäsen, kesäkuussa 1916 saapui Tukholmaan, sai hän tietenkin paikan ja äänioikeuden valtuuskunnassa. Myöhemmin vahvistettiin valtuuskuntaa ottamalla siihen kaksi muuta A.K:n jäsentä, maisteri Bertel Appelberg ja tohtori V.O. Sivén.

Heikkoutena oli edelleenkin valtuuskunnan keskuudessa vallitseva erimielisyys erinäisissä kysymyksissä. Ei ollut vältettävissä, että joskus tuntui jonkinlaista »vähemmistön» ja »enemmistön» vastakkaisuutta, jota ei suinkaan vähentänyt puheenjohtajan, vapaahra von Bonsdorffin tarmokas arvovaltansa korostaminen. Sattui, että vähemmistö katsoi olevan syytä pahoitella, että oli ryhdytty toimenpiteisiin koko valtuuskunnan mieltä kuulematta. Mutta ylimalkaan oli valtuuskunnan työllä ja sen kokouksilla hyvän yhteishengen leima.

Eräässä tärkeässä kohdassa vallitsi kuitenkin piirissämme yhä edelleenkin erimielisyyttä: suhtautumisessamme Wetterhoffiin. Fabritius ja minä olimme nytkin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä toimittaa Wetterhoffille paikka järjestössämme, ja samaa mieltä meidän kanssamme olivat jääkärit. Tammikuussa oli maisteri Ragnar Numelin, joka oli ollut Helsingin ylioppilaskomitean toimeliaimpia jäseniä, tehnyt matkan Berliiniin ja siellä todennut, kuinka tärkeätä ja menestyksellistä työtä Wetterhoff oli tehnyt ja edelleen teki. Tosin ei Numelinkaan ollut voinut olla huomaamatta Wetterhoffin heikkouksia, mutta niihin ei hänen enempää kuin meidänkään mielestämme pitänyt takertua. Mutta — siinä kohdassa oli vapaahra von Bonsdorff taipumaton.

Tammikuun lopulla tuli sitten kriisi. Wetterhoff oli 14 p:nä joulukuuta lähettänyt saksalaisille viranomaisille raportin Suomen vapausliikkeen kulusta. Tästä raportista sain Wetterhoffilta kopion ja samalla 16 p:nä tammikuuta päivätyn kirjeen, jossa hän tahtoi selvittää suhdettansa meidän järjestöömme.[37] Fabritius, Numelin ja minä otimme raportin perinpohjaisen arvostelun alaiseksi, jonka pääkohdat esitin Wetterhoffille osoitetussa kirjeessä tammikuun 22 p:nä. Arvostelu kohdistui erinäisiin esityksen erehdyksiin ja väärinkäsityksiin, jotka kuitenkin osaksi saattoivat johtua puutteellisesta yhteydestä Wetterhoffin toimiston ja »kotimaassa olevien» välillä. Mutta samana päivänä, jolloin kirjeeni kirjoitin, joutui Wetterhoffin yllämainittu kirje, joka sisälsi m.m. kiivaita hyökkäyksiä vapaahra von Bonsdorffia vastaan, sattumalta tämän käsiin. Seurauksena oli valtuuskunnan kokous, jossa puheenjohtaja jyrkästi vaati ankariin toimenpiteisiin ryhtymistä. Minun asemani oli sangen vaikea, Wetterhoffin kirje kun tosiaan oli saattanut hänet hyvin epäedulliseen valoon, vaikkakin se sisälsi useita oikeita huomautuksia. Tulokseksi tuli, että Wetterhoff kutsuttiin saapumaan Tukholmaan. Hän saapuikin tosiaan helmikuun alussa ja sai silloin sen valtuuskunnan päätöksen, jonka Sundwall on julkaissut kirjassaan.[38] Tässä päätöksessä ilmoitettiin Wetterhoffille, että hän »ei ole Suomessa olevan Keskuskomitean eikä sen Helsingissä sijaitsevan Työkomitean edustaja». Lojaalisuus vasta muodostettua valtuuskuntaa kohtaan esti minua tällöin lausumasta poikkeavaa mielipidettäni ja Wetterhoffille paljastamasta sen sisäistä eripuraisuutta. Niine hyvineen sai Wetterhoff lähteä.

Olen edelleenkin vakuutettu, että oli suuri hairahdus näin riistää Wetterhoffilta se tuki, mikä hänen asemallaan oli ollut aina minun käyntini jälkeen Berliinissä tammikuussa 1915 siitä, että hän saattoi esiintyä vapausliikkeemme valtuutettuna edustajana. Tarkoitukseni olikin tuonnempana saada asiassa muutos aikaan. Mutta se onnistui minulle vain osittain. Kun professori Westermarck käydessään Tukholmassa huhtikuussa 1916 ilmoitti, että keskuskomitea toden teolla toivoo yhteistyötä Wetterhoffin kanssa, sain valtuuskunnassa hyväksytyksi seuraavan päätöslauselman: »Tunnustaen varatuomari Wetterhoffin Berliinissä suorittaman oivallisen työn on valtuuskunta yhteistoiminnassa hänen kanssaan, mikäli asian etu sitä vaatii.» Mutta se ei oikeastaan suuria merkinnyt. Wetterhoff häilyi edelleenkin ilmassa, mitä järjestöön tulee, ja yhteistoiminta valtuuskunnan kanssa supistui tehdystä päätöksestä huolimatta jokseenkin olemattomiin. Asia oli vakava: itsenäisyysliikkeellämme ei ylläkään ollut Berliinissä valtuutettua vakinaista edustajaa.

Tukholmaan kertyi tällä välin yhä useampia kansalaisiamme ottamaan osaa yhteiseen työhön. Useimmat olivat Lockstedtin-leirin jääkäreitä, jotka oli komennettu Ruotsiin jotakin tehtävää varten. Muutamat heistä, kuten W. Ström, L.J. Gulin ja E.R. Forsman, olivat kapteeni Heldtin rekryyttitoimiston palveluksessa, toiset hoitivat sotilaallista tiedoitustointa. Jälkimmäisellä alalla työskentelivät kuten ennenkin J.W. Snellman, Isak Alfthan, E. Malmberg ja R. Heikel. K.J. Sundbergin tehtävänä oli tietojen hankkiminen Ahvenanmaalta, mistä hän oli kotoisin. Malmössä, Krylbossa, Uumajassa ja Haaparannassa oli aina jääkäreitä huolehtimassa Suomesta tulevien rekryyttien matkasta. Sitäpaitsi kävi usein luonamme jääkäreitä, jotka olivat Ruotsissa lomalla tai poikkesivat Tukholmaan matkallaan Suomeen värväyspuuhissa tai muissa asioissa. Arvokkaan lisävoiman saimme, kun maisteri Ragnar Numelin tammikuussa palattuaan Saksasta asettui Tukholmaan. Vähän myöhemmin saapui Suomesta maisteri V. Puhakka, joka hädin tuskin oli pelastunut santarmien kynsistä. Hänen avustuksensa propagandatyössä oli suuriarvoista varsinkin hänen Karjalan — kotiseutunsa — olojen tuntemuksensa vuoksi.

Asunnossani Tegnérinkadun 48:ssa vallitsi vilkas elämä. Ovikello soi pitkin päivää, puhelimet helisivät ja »kansliassa» istui »kanslianeuvos» H.R. Söderström kirjoituskoneen ääressä ahkerassa työssä. Viereisessä huoneessa otettiin vastaan kävijöitä ja pidettiin tuon tuostakin kokouksia, milloin valtuuskunnan — joka kuitenkin pian sai oman kokouspaikan vapaahra von Bonsdorffin huoneistossa Östermalminkadun varrella — milloin jonkin erikoiskomitean. Aterioilla oli vaimollani säännöllisesti puoli tusinaa tai enemmänkin ruokavieraita ja iltaisin kokoontui usein pari kymmentä »desperadoa» keskustelemaan päivän kuulumisista.

Helmikuun 5 p:nä vietettiin Runebergin päivää toimeenpanemalla hotelli Metropolissa juhla, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa olevat kansalaisemme, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai olivat sitä lähellä. Mieliala oli korkea ja toivehikas. Kuinka laajaksi olikaan yrityksemme paisunut ja kasvanut! Se pohja, johon se nyt kotimaassa Suomessa perustui, oli verrattoman paljon avarampi kuin vuosi sitten, ja muhkea, lähes 1.500 miestä käsittävä pataljoona, joka oli aikaansaatu saksalaisten avulla, oli toki aivan toisenmoinen tekijä kuin se pieni 150 miehen suuruinen »pfadfinder»-joukko, joka helmikuussa 1915 oli Lockstedtiin otettu vaatimatonta neli- tai kuusiviikkoista harjoitusta varten. Juhlan aikana sai Fabritius sähkösanoman Uumajasta, että suunnilleen 40 reipasta pohjalaista rekryyttiä oli onnellisesti päässyt jäätyneen Merenkurkun yli — ensimmäinen erä kokonaista sarjaa yhtä arvokkaita miehistön lisäyksiä, jotka pataljoona sai tätä tietä, vaikka Helsingin A.K. tähän saakka oli kieltänyt tämän tien käyttökelpoisuuden. Poliittinen asema tällä hetkellä ei ollut yhtä rohkaiseva. Saksan sotaretki Suomeen oli yhä lykkääntynyt, eikä Ruotsi ollut hievahtanut. Mutta jos Saksan keskeytynyttä rynnistystä Pietaria kohti jatkettaisiin ensi keväänä, kuten toivoimme, muuttuisi asema tuossa tuokiossa, ja silloin olisimme me varustautuneita aivan toisella tavalla kuin keväällä 1915.

Saamamme lisävoimat tekivät mahdolliseksi sanomalehtipropagandan jatkamisen entistä kiinteämmin. Helmikuussa, jos oikein muistan, muodostettiin valtuuskunnan päätöksen mukaan erityinen »sanomalehtikomitea», allekirjoittanut puheenjohtajana ja prof. Erich sekä maisterit Norrmén ja Svedlin sekä vähän myöhemmin Numelin jäseninä. Lukuisia kirjoituksia julkaistiin Ruotsin ja myöskin Saksan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa. Lehtori Öhquistille lähetettiin säännöllisesti avustuksia »Stimmen aus dem Ostenin» Suomen-osastoon. Aktivistien aikakauskirjassa Svensk Lösen, joka oli ilmestynyt tammikuusta lähtien, julkaistiin myöskin kirjoituksia meidän taholtamme. Ruotsin aktivistit jatkoivat siis kansallista herätystyötään. Heidän toivonsa — samoinkuin meidänkin — että Ruotsi sittenkin saataisiin ryhtymään aktiivisempaan politiikkaan perustui nyt pääasiallisesti venäläisten Ahvenanmaalla suorittamiin linnoitustöihin, jotka tuntuivat muodostuvan yhä suuremmaksi uhkaksi Ruotsille.

Ruotsissa harjoitetun propagandan yhteydessä on minun tässä kosketeltava erästä seikkaa. Kun mieliala Ruotsissa laajoissa piireissä oli sangen suosiollinen Saksalle ja niin ollen myöskin meidän saksalaismieliselle politiikallemme, oli yleinen mielipide molemmissa muissa Skandinaavian maissa valtavasti ympärysliiton puolella ja senvuoksi oli erittäin vaikeaa, jopa melkein mahdotonta niissä aikaansaada meille suotuisaa mielialaa. Näin oli laita varsinkin Norjassa, joka maa maailmansodan aikana oli kokonaan riippuvainen Englannista. Niillä suomalaisilla aktivisteilla, jotka olivat yrittäneet jotakin tehdä asiamme hyväksi Norjassa, oli ollut masentavia kokemuksia. Jo toukokuussa 1915 kirjoitti John William Nylander minulle Kristianiasta:

»Täällä on mieliala niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olen ollut poissa, entisestäänkin huonontunut. Saksalaisviha, sillä muuta se ei enää ole, ilmenee tympäisevässä muodossa sekä sanomalehdistössä että yksityisissä keskusteluissa. Monet mieskohtaiset tuttavani, jotka ennen olivat meidän puolellamme, ovat muuttaneet mielensä. Se on sangen masentavaa, vaikkei merkitsekään suuria.»

Myöskin ne suomalaiset siirtolaiset, jotka jonkin aikaa oleskelivat Norjassa odotellen lähtövuoroa Amerikkaan, joutuivat tämän ympäristön vaikutuksen alaisiksi. Turhia olivat senvuoksi kaikki yritykset saada heitä innostumaan yritykseemme ja lähtemään Lockstedtiin rekryyteiksi. Ja kuitenkin olivat he suurelta osalta kotoisin Pohjanmaalta, juuri siitä Suomen maakunnasta, missä jääkäriliikkeellä oli useimmat kannattajansa.

Samanlaatuiset olivat olot Tanskassa. »Toisenlainen ilma on täällä tulijaa vastassa kuin raikkaat tuulet Tegnérink. 48:ssa ja Svensk Lösenin ystävien piirissä», kirjoitti Ragnar Numelin Kööpenhaminasta helmikuussa 1916. Erinäisissä tanskalaisissa piireissä kohtasimme kuitenkin suurta asiamme ymmärtämystä. Lämmin Suomen-ystävä toht. Ivar Berendsen hyväksyi hiljaisuudessa »Costa-Negra-yrityksen» ja piti sitä ihan luonnollisena ilmauksena, vaikka ei uskonutkaan sen hyötyyn ja menestykseen. Myöskin Tanskan ylempien upseerien joukossa oli Numelin tavannut monta, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti itsenäisyysliikkeeseemme. Eräskin heistä oli sanonut, että »Suomi ei olisi voinut toisin menetellä». Mutta sellaiset mielipiteet eivät voineet tulla julkisuuteen, kun sanomalehdet mitä varovimmin karttoivat kaikkea, mikä saattoi loukata ympärysvaltoja ja saattaa vaaraan puolueettomuuspolitiikkaa. Ei Tanskassa eikä Norjassa ollut mitään Tukholman Aftonbladetin ja Nya Dagligt Allehandan laatuista lehteä, puhumattakaan sellaisista julkaisuista kuin Svensk Lösen ja Det nya Sverige. Tanskan ja Norjan lehdet eivät siihen aikaan tuntuneet lainkaan ymmärtävän meidän pyrkimyksiämme, asettuivatpa muutamat suorastaan vihamieliselle kannalle. Kovasti pahoitti mieltämme, kun sellaiset suuret sanomalehdet kuin Politiken ja Verdens Gang haikailematta levittivät lukijoilleen väritettyjä ja usein vääriä tietoja Lockstedtin-pataljoonasta ja rekryyttien värväyksestä siihen.

Mieliala Norjassa ja Tanskassa oli sellainen, että se ei voinut olla vaikuttamatta vaimentavasti saksalaismieliseen aktivistiseen virtaukseen Ruotsissa. Täytyihän ajatella, minkälaiseksi suhde naapurimaihin muodostuisi, jos Ruotsi ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Saattoihan ajatella, että Englanti siinä tapauksessa pakottaisi ainakin Norjan luopumaan puolueettomuudestaan. Ja kuitenkin — jos Venäjä voittaisi sodassa ja siten ratkaisevasti saisi ylivallan Itämerellä, olisi se niin selvä kuolemanvaara Ruotsille, että sen torjumiseen ryhtyminen näytti tarpeelliselta senkin uhalla, että Skandinaavian sopu siitä hetkeksi häiriytyisi. Venäläisvaara uhkasi muuten Norjaakin, voimakas Venäjä kun varmaan toteuttaisi vanhan suunnitelmansa jäätymättömän sataman saamiseksi Atlantin rannalla Bodenin—Narvikin suuntaa pitkin. Niin kuulin monen isänmaallisen ruotsalaisen päättelevän.[39]

Kuta enemmän ajatteli Itämeren-kysymystä, sitä selkeämmäksi kävi, että Suomenlahden eteläpuolella olevia n.s. Itämerenmaakuntia ei käynyt sivuuttaminen. Saksalais-balttilainen katsantokanta tässä kohdin oli tunnettu. Se tarkoitti näiden maiden vapauttamista Venäjästä ja läheistä liittämistä Saksaan. Mutta miten asiaa ajateltiin Viron, Latvian ja Liettuan kansallisissa piireissä, oli minulle kauan tuntematonta. Vasta loppusyksyllä 1915 tulin kosketuksiin näiden piirien edustajien kanssa. Lokakuussa tein tuttavuutta muutamien liettualaisten kanssa, jotka Tukholmassa olivat tavanneet sangen suotuisaa maaperää propagandalleen. M.m. sai Liettua innokkaita kannattajia Stockholms Dagbladin ulkopolitiikan toimittajasta toht. Werner Söderbergistä ja kaikkien sorrettujen kansojen lämminsydämisestä ystävästä, pormestari Lindhagenista. Kiinnostava tuttavuus oli virolainen sissi ja omaperäinen poliitikko Kesküla, joka ensi kerran kävi luonani marraskuussa ja jonka sitten talven kuluessa silloin tällöin tapasin. Hän oli niitä omituisia olioita, joita murrosajat nostavat pinnalle. Ilmeisesti oli hänellä kirjava entisyys. Itse hän sanoi olleensa sosialisti ja kertoi, että hänen Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen oli pitänyt paeta Virosta. Nykyjään hän oli likeisissä suhteissa saksalaisten kanssa, mutta se ei estänyt häntä esiintymästä virolaisena patrioottina, mikä hän epäilemättä olikin. Hän sanoi noudattavansa sitä periaatetta, että pienen, vapautensa puolesta taistelevan kansan täytyy kylmästi harkita, miltä puolelta sillä on suurimmat toiveet saada apua, sekä toimia sen mukaan, tulevaisuuttaan kuitenkaan sitomatta. »Reaalipolitiikka» oli niitä mielisanoja, joita hän käytteli selittelyissään..

Tuntui siltä, että Keskülalla ei ollut mitään puoluetta takanaan Virossa. Siitä huolimatta hän esiintyi hyvin varmasti maanmiestensä äänitorvena. Viron asemasta hän ilmoitti seuraavaa. Syyskuun lopussa olivat saksalaiset ja virolaiset, lukuunottamatta »maatyöläisiä», tehneet sovinnon ja sopineet yhteisestä rintamasta Venäjää vastaan. Minimivaatimus oli Viron itsehallinto. Maksimiohjelma oli, että Viro tulisi itsenäiseksi valtioksi ja pääsisi jäseneksi suureen pohjoismaiseen liittoon johon kuuluisi myöskin Inkeri. Kun kysyin Keskülalta, mitäs sitten Pietarista tulisi, vastasi hän, että nykyisestä ylväästä keisarikaupungista tulisi mainio »kivilouhos» kivestä köyhälle Virolle. Hän ehdotti yhteistyötä meidän kanssamme yhteisen pyrkimyksen hyväksi: Ruotsin yllyttämiseksi sotaan Venäjää vastaan.

Tein Keskülan prof. Erichin ja muiden maanmiesteni tuttavaksi, mutta lähempään yhteistoimintaan hänen kanssaan emme halunneet antautua. Kesküla oli kuitenkin yhteydessä Ruotsin aktivistien kanssa ja hankki itselleen hyviä suhteita varsinkin ruotsalaisissa upseeripiireissä. Hän osasi taitavasti käyttää historiallisia traditsioneja siltä 150 vuoden ajalta, jonka Viro oli ollut Ruotsin alaisena ja jonka virolaiset aina olivat säilyttäneet kiitollisessa muistossa.

Keskülan käytettävissä olevat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi koko loisteliaan »edustuksen». Hän oli vuokrannut itselleen hienosti kalustetun huvilan Stocksundissa ja tarjosi siellä upeita päivällisiä. Kerran joulu- tai tammikuussa oli minutkin kutsuttu. Emännyyttä hoiti omatekoisen virolaisen diplomaatin puoliso, miellyttävä pikku sveitsitär. Ateria oli erinomainen ja viinejä viljalti. Se, että aloitettiin makealla Samos-viinillä, jatkettiin yhtä makealla malagalla ja lopetettiin voimakkaalla punaviinillä jälkiruoan höysteeksi, antoi tilaisuudelle omituisen eksoottisen tuoksun.

Vähää myöhemmin kävi luonani toinen virolainen, erään Tallinnassa olevan isänmaallisen yhtymän salainen lähetti. Kun kerroin hänelle, kuinka komeasti hänen maanmiehensä Kesküla edusti maatansa Tukholmassa, näytti hän omituisen kummastuneelta. Järjestin niin, että Kesküla ja tulokas tapasivat toisensa minun luonani, ja jouduin tällöin oudon kohtauksen näkijäksi. Jälkimmäinen viittasi näet maanmiehelleen, että tätä pidettiin Virossa ent. venäläisenä provokaattorina. Kesküla oli, hänen väittämänsä mukaan, vuonna 1906 pelastanut nahkansa rupeamalla ohranan palvelukseen. Minä odotin raivokohtausta, mutta syytetty otti asian hyvin tyyneltä kannalta ja vastasi, että hän saattoi todistaa syyttömyytensä. Seuraavana päivänä sain tietää, että asianomaiset olivat sopineet. Kuuluiko sopimukseen, että Kesküla tunnustettaisiin virolaisten patrioottien edustajaksi, en voi sanoa.

VIII. JÄÄKÄRIPATALJOONA KOMENNETAAN RINTAMALLE. TUKHOLMAN-POLITIIKKAA KEVÄÄLLÄ 1916

Sillä välin kuin verisiä taisteluita jatkui Verdunin ympärillä, oli kevättalvella ja keväällä 1916 verraten hiljaista itärintamalla, lukuunottamatta venäläisten maaliskuussa tapahtunutta epäonnistunutta rynnistystä saksalaisella rintamanosalla. Oliko se vain tyyntä myrskyn edellä? Ryhtyisivätkö keskusvallat vuorostaan rynnistykseen Venäjää vastaan myöhemmin keväällä? Ja mille suunnalle siinä tapauksessa hyökkäys kohdistettaisiin? Tämä oli meille, tavattoman tärkeä kysymys.

Tukholmassa oli talven kuluessa arveltu voitavan ennustaa, että Saksa suuntaa sotatoimensa Itämeren rannikolle. Sotilaallisessa tiedustustoimessa askartelevat jääkärimme tiesivät kertoa tammikuussa tuntuneen siltä kuin saksalaisten retki Ahvenanmaalle olisi piankin odotettavissa. Jo marraskuussa oli meriattasea von Fischer laatinut suunnitelman Ahvenanmaan miehittämiseksi maaliskuussa. Huhtikuun alussa ilmoitettiin puuhailtavan Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta. Vielä toukokuussa sanoi minulle Saksan amiraaliesikunnan Tukholmassa olevan tiedustelutoimiston päällikkö saaneensa niistä tiedoista, joita häneltä pyydettiin, sen käsityksen, että »tehdään suuria Itämereen kohdistuvia suunnitelmia». Kaikki tämä viittasi siihen, että saksalainen rynnistys Suomenlahdelle ja Pietariin päin oli tekeillä.

Samaan suuntaan kävivät Berliinistä saapuneet tiedot. Tammikuussa oli keisari Wilhelm vakuuttanut balttilaisten luottamusmiehelle, professori Schiemannille, katsovansa Itämerenmaakuntain »saksalaisten veljien» vapauttamista kunnianasiakseen. Sittemmin saivat nämä puuhat kaikesta päättäen hyvin kiinteän muodon. Huhtikuun 5 p:nä piti valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg suuren puheen, jossa hän m.m. lausui, että Saksa ei tule luovuttamaan takaisin Venäjälle valloitettuja maita — hän mainitsi erikseen Puolan ja Liettuan — ja että Saksa ei saata olla välinpitämätön sorrettujen maiden kohtalosta. Valtakunnankansleri mainitsi Suomen valaisevana esimerkkinä siitä, millainen kohtalo vieraille kansoille on tarjona Venäjän vallan alaisuudessa. Suomen vapauttamisesta kansleri ei katsonut suoraan voivansa puhua, koska Suomi, päinvastoin kuin Puola ja Liettua, yhä vielä oli Venäjän joukkojen käsissä.[40] Täsmällisemmin lausui alivaltiosihteeri Zimmermann maastamme. Ruotsalainen kirjailija Fredrik Böök, joka silloin matkusteli Saksassa ja vallatuilla alueilla kootakseen aineistoa erääseen sotakirjaansa, kertoi Zimmermannin huhtikuussa lausuneen hänelle: »Saksa ei solmi rauhaa, ennenkuin Puola, Liettua, Kuurinmaa ja Suomi on vapautettu.» (Toinen saman lausunnon toisinto kuuluu: »Sodan tarkoitusta ei ole saavutettu, ellei Suomea, Itämerenmaakuntia, Puolaa ja mahdollisesti Ukrainaakin ole vapautettu Venäjästä.») Vielä suuremman merkityksen panimme siihen, että Zimmermann oli ilmoittanut Stockholms Dagbladin Berliinin-kirjeenvaihtajalle, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin sodassa. Niin kategorisesti eivät Saksan ulkopolitiikan vastuunalaiset johtajat saattaneet puhua — päättelimme me — ellei tämä ollut korkeimman sotilasjohdon aikomusten mukaista. Ei näyttänyt olevan epäilemistäkään, etteikö kesän sotasuunnitelma sisältänyt rynnistystä koillista kohti. Samana päivänä, jolloin valtakunnankansleri oli pitänyt ohjelmapuheensa, sanoi sijaisyleisesikunnan päällikkö kenraali Moltke Wetterhoffille kuulleensa paljon hyvää jääkäripataljoonastamme ja että oli tarkoitus pian käyttää sitä rynnistettäessä Tallinnaa kohti.

Mutta Wetterhoff tiesi kertoa lisäksi, että sangen vaikutusvaltaisissa piireissä oli havaittavissa voimakasta vastarintaa sitä politiikkaa vastaan, jota Bethmann Hollweg nyt pyrki noudattamaan. Samassa tilaisuudessa, jossa Moltke oli lausunut äskenmainitut sanansa — eräässä keskusteluiltamassa Hotel Continentalissa — oli keskustelun aiheena ollut Itämeren-kysymys, ja silloin olivat useat huomattavat poliitikot kiivaasti vastustaneet rynnistyksen jatkamista Venäjää vastaan. Englanti — niin selittivät nämä — on päävihollinen, ja Venäjän kanssa pitäisi niin pian kuin suinkin tehdä erikoisrauha yrittämättä riistää tältä valtakunnalta sellaisia alueita, kuten Itämerenmaakunnat, joita se ehdottomasti tarvitsee kauppasuhteittensa vuoksi Länsi-Euroopan kanssa. Kaikista hyökkäyssuunnitelmistaan huolimatta ei Saksan hallitus voinut olla huomioonottamatta tätä virtausta. Erikoisrauhaa koskevia huhuja oli taaskin liikkeellä. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan salaisesta rauhanehdotuksesta, joka paroni von Luciuksen välityksellä huhtikuussa jätettiin Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle Nehljudoville. Ehdotus lienee sisältänyt, että Venäjä luovuttaisi Puolan, Itämerenmaakunnat ja — Suomen, ja Saksa puolestaan ottaisi niskoilleen Venäjän sotavelat Ranskalle ja erinäisillä ehdoilla myöskin Englannille. Tiedot oli Wetterhoffille antanut eräs entinen Saksan lähettiläs, kreivi Groeben. Sopii olettaa, että sellaiset rauhanehdot, jos Saksa tosiaan ne esitti, Pietarissa jyrkästi torjuttiin. Toiselta taholta — erään saksalaisen yleisesikuntaupseerin luottamuksellisena tiedonantona — sai Wetterhoff kuitenkin kuulla, että Venäjä oli ollut taipuvainen keskustelemaan rauhasta, vaikka toisilla ja edullisemmilla ehdoilla. M.m. puhuttiin ehdosta, että Saksa antaisi Venäjälle vapaan toimivallan Skandinavian suhteen, jolloin Suomi tietenkin jäisi Venäjän valtaan. Mitä perää tässä meille huolestuttavassa huhussa oli, ei Wetterhoffin onnistunut todeta.