Part 13

Jos vielä lisään, että tähän aikaan olin paljon kosketuksissa suuren tiedemiehen ja lämpimän Suomen-ystävän professori Mittag-Lefflerin kanssa, joka koetti saada liikkeelle vuoden 1914 suuren »talonpoikaiskulkueen» johtajia, saa lukija käsityksen, kuinka huomattavia voimia näihin aikoihin käytettiin Ruotsin politiikan saattamiseksi uralle, joka vastasi aktivistien vakaumusta maan elinehdoista ja meidän vakaumustamme Ruotsin yhdynnän tavattomasta tärkeydestä toiveittemme toteuttamiselle. Hammarskjöldin hallituksen jäsenistä oli kirkollisministeri K.G. Westman aktivistien aatteita ymmärtävällä kannalla. Me suomalaiset saimme hänen puoleltaan suurta sympatiaa ja myöskin tukea, mikäli hänen virka-asemansa ja tunnollinen lojaalisuutensa hallitusta kohtaan myönsi. Marraskuun 24 p:nä kävin vapaahra von Bonsdorffin ja valtioneuvos Alexis Gripenbergin kanssa hänen luonaan. Valtioneuvos Gripenberg, Helsingissä olevan keskusjärjestön toimelias ja innokas jäsen, oli näet juuri silloin lyhyellä käynnillä Tukholmassa. Mutta Ruotsin hallitus vastusti järkähtämättä kaikkia yrityksiä saada sitä luopumaan puolueettomuuden ohdakkeiselta, mutta verraten turvalliselta tieltä. Että se katsoi sormiensa läpi aktivistien ja suomalaisten salavehkeilijäin puuhia, oli kuitenkin ilmeistä. Ehkäpä Wallenberg, joka katseli asemaa kylmästi, näki mielelläänkin osassa kansaa heräävän viikinkiluonnon täten saavan verraten vaarattoman toimi-alan innollensa. Hän tunsi ruotsalaisensa ja tiesi, että heidän suurella enemmistöllään ei ollut halua noudattaa sotasignaaleja. Lisäksi lienee Ruotsin ulkoministeri katsonut, että aktivistinen propaganda ei ollut ihan hyödytön, kun oli torjuttava liian sopimattomia vaatimuksia ympärysliiton puolelta. Eihän ollut pahitteeksi, että tällöin saattoi viitata siihen, että ei käynyt ärsyttäminen jo muutenkin kiihtynyttä mielialaa, joka ilmeni niin selvästi saksalaismielisissä aktivistien mielenosoituksissa.

Mutta tämä yhteistyö Ruotsin aktivistien kanssa ei voinut saada meitä ummistamaan silmiämme siltä, että toimintamme pääura kulki Saksan kautta. Siellä jatkui jääkäripataljoonan muodostaminen säännöllistä menoansa, ja kuta enemmän sen miesluku lisääntyi, sitä lujemmaksi tuli odotetun saksalaisen apuretken poliittinen perusta. Pataljoonan päällikkö majuri Bayer oli kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että vapausliikkeemme poliittinen järjestö ei ollut niin järjestetty kuin olisi pitänyt olla. Marraskuun puolivälissä hän saapui Tukholmaan opettamaan meille, miten asiaan saataisiin saksalainen järjestys. Kunnon majuri oli laatinut ihmeteltävän kaavan, jolla oli »pyramiidin» muoto ja luonne. Minulla ei paha kyllä ole tallella sitä Suomen vapausliikkeen järjestelyn graafillista esitystä, jonka hän selittelevästi esitti luokseni kokoontuneelle, kohteliaasti kuuntelevalle tukholmalaispiirille. Olen pannut muistiin että hänen kuuntelijoinaan tässä tilaisuudessa olivat von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Reguel Wolff, Castrén, Fabritius, J.W. Snellman ja minä sekä sitäpaitsi Bayerin alaiset kapteeni Heldt ja luutnantti Schues. Meidän oli kyllä hiukan vaikea pysyä vakavina, varsinkin kun näkyi hyvinkin selvästi, että majuri sangen mielellään olisi itse asettunut pyramiidin huipulle. Mutta salahymy hälveni huuliltamme, kun kuulimme Bayerin puhuvan helmalapsestaan, jääkäripataljoonasta, ja siitä ilosta, minkä hänelle tuottaisi maihinnousu Suomeen sen etunenässä ja tilaisuus taistella Suomen vapauden puolesta. Hiukan turhamaisuutta oli yllä pelissä mukana, mutta sen soimme mielellämme anteeksi tälle lämminsydämiselle, hienosti sivistyneelle gentlemanille. Berliiniin palatessaan oli hänellä mukanaan minun laatimani ja toverieni tarkastama vastaus pyramiidiehdotukseen. Tämä vastaus ei ole enää tallella, mutta muistaakseni siinä koetettiin kohteliaasti huomauttaa, että elämän todellisuutta ja varsinkin niin mutkikasta salayritystä oli vaikea saada soveltumaan geometrisiin kaavoihin.

Todellisuudessa oli meidän kuitenkin myöntäminen, että järjestömme varsinkin sisäiseen lujuuteensa nähden kaipasi korjaamista. Oli senvuoksi erinomaisen tervetullutta, että keskuskomitean jäsen valtioneuvos Alexis Gripenberg marraskuun lopulla saapui Tukholmaan. Häneltä saimme täsmällisiä tietoja, miten työ oli järjestetty ja jaettu Helsingissä. Keskustelimme sitten hänen kanssaan vakaannuttamisen mahdollisuuksista. Meidän taholtamme suositeltiin sitä, että muodostettaisiin ulkopiiri, johon kuuluisi edustajia kaikista ryhmistä ja puolueista, ja sisempi johtava piiri. Mutta me käsitimme kuitenkin, että teennäistä kaavaa oli vaikea soveltaa liikkeeseen, joka oli kasvanut erilaisten yhtymäin vapaasta itsetoiminnasta. Oikeastaan voi sanoa, että Suomessa oleva järjestö semmoisenaankin toimi aika hyvin. Heikko kohta oli ulkomailla, lähinnä Tukholmassa, missä sekä johtavan komitean kokoonpanosta että sen jäsenten toimivallasta vallitsi joltinenkin epävarmuus. Kuinka olot täällä sitten uudenvuoden tienoilla järjestettiin, siitä teen selkoa tuonnempana. Suuri helpotus oli meille, kun valtioneuvos Gripenbergin nyt onnistui järjestää Tukholmassa raha-asiat sille kannalle, että Tukholman-komitean tarpeisiin voitiin saada kuukautinen määräraha.

Aivan epätyydyttävä oli järjestömme Berliinissä, kuten jo ennemmin olen maininnut. Majuri Bayer oli siksi tarkka huomioidentekijä, että hän Tukholmassa totesi, mitä jo ennen oli aavistanut, nimittäin että se mies, jonka kanssa hän kilpaili johtoasemasta Berliinissä, meidän järjestössämme oikeastaan häilyi ilmassa. Oli arvattavaa, että hän ei jättäisi käyttämättä tätä hyväkseen, olletikin kun hän oli vakuutettu omasta kutsumuksestaan johtaa paitsi sotilaallista myöskin valtiollista toimintaa. Kun von Bonsdorffin ja Erichin matka Berliiniin ei ollut selvittänyt asemaa ja kun ei myöskään valtioneuvos Gripenberg positiivisesti tarttunut asiaan Wetterhoffin ja hänen toimistonsa lopulliseksi liittämiseksi järjestöön, — siihen olisi muuten tarvittu tuntuvia rahavaroja — päätin minä vuorostani matkustaa Berliiniin katsomaan, mitä oli tehtävissä edes jonkinlaisen _modus vivendi_n aikaansaamiseksi. Minulla oli toinenkin syy matkustaa sinne, nimittäin erään sekavan vyyhden selvittäminen, joka oli syntynyt siten, että Tukholmassa oli päätetty perustaa lehtori Johannes Öhquistin johdossa oleva sanomalehtitoimisto Berliiniin, mutta samaan aikaan oli Wetterhoffilta saapunut tieto, että hän yhdessä balttilaisen toimiston kanssa oli ryhtynyt julkaisemaan kerta viikossa ilmestyvää »Stimmen aus dem Osten»-nimistä lehteä, jonka tehtävänä oli toimittaa Saksan sanomalehdistölle luotettavia uutisia Itämerenmaakunnista ja Suomesta. Tukholman-komitea antoi tehtäväkseni koettaa aikaansaada yhteistoimintaa näiden molempain yritysten välillä. Sitäpaitsi oli minulla vielä eräs tehtävä, joka koski meidän propagandatyötämme Ruotsissa.

Marraskuun 30 p:nä saavuin Berliiniin, missä en ollut käynyt kahdeksaan kuukauteen. Istuessani jälleen Wetterhoffin upeassa työhuoneessa tutussa Landgrafenkadun varrella olevassa toimistossa keskustellen hänen kanssaan uusimmista tapahtumista tunsin omituista tunnetta. Täällähän, eikä suinkaan Tukholmassa, oli tai ainakin olisi pitänyt olla meidän ulkomaisen diplomaattisen työmme varsinainen keskus. Kun me Tukholmassa uhrasimme suuren osan voimiamme kylläkin tärkeään, mutta sentään toisarvoiseen tehtävään: Ruotsin mielialan taivuttamiseen pyrintöjemme puolelle, saatoimme vain vähässä määrässä, satunnaisilla käynneillä Berliinissä, keskusteluilla saksalaisten emissarioiden kanssa ja kirjallisilla selonteoilla vaikuttaa mielialaan siinä mahtavassa sotaakäyvässä maassa, joka oli tullut liittolaiseksemme. Kun tahdoimme tietää, mitä siellä tapahtui, oli saatavissamme ainoastaan epäselviä kaikuja ja välillisiä tietoja. Sen sijaan istui Wetterhoff itse niiden tietojen lähteellä, joita niin suurella vaivalla koetimme hankkia, tietojen, jotka koskivat koko politiikkamme varsinaista perustaa. Ja niiden johtavien henkilöiden kanssa, joiden päätöksistä maamme kohtalo niin suuressa määrässä oli riippuvainen, oli hän välittömissä kosketuksissa.

Astuessani sisään tapasin Wetterhoffin vilkkaassa keskustelussa erään balttilaisen poliitikon, paroni Wrangelin kanssa. Tämä tiesi kertoa, että Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik aivan hiljan oli tavannut kenraali von Falkenhaynin eräällä rautatiematkalla. Falkenhayn oli tällöin sanonut, että sotatoimia koillisessa Pietariin ja Suomeen käsin nykyhetkellä ei tietenkään käy ajatteleminen, mutta että ne kuitenkin ovat äärettömän tärkeät ratkaisevassa taistelussa Venäjän kanssa. Nyt marssivat armeijat etelää kohti. (Marraskuussa oli kenraali Mackensen yhdessä itävaltalaisten ja bulgaarialaisten kanssa musertanut Serbian ja saanut aikaan tavattoman tärkeän suoranaisen yhteyden Turkin ja itämaiden kanssa.) Sotatoimet koillisessa, oli Falkenhayn lisännyt, saattavat tulla kysymykseen ensi keväänä. Mitä olisi Suomessa annettukaan säännöllisistä tämänlaatuisista tiedoista! Mutta ei, Wetterhoffia ja hänen toimistoansa ei saanut tunnustaa, vaikkei tahdottu häntä suorastaan »desavueerata». Ja kun ei myöskään tahdottu tai rohjettu lähettää Berliiniin ketään muuta Wetterhoffin tilalle, oli seuraus se, että Suomen itsenäisyysliike tärkeällä kehityksensä asteella kaipasi omaa edustusta juuri siinä valtakunnassa, jonka apuun se perustui. Sillä se laitos, jonka esimiehenä Wetterhoff nyt toimi, oli Saksan varoilla ylläpidetty saksalainen toimisto ilman tukea siitä maasta, jonka hyväksi se tahtoi työskennellä.

Sanomalehtiasia, jota olin tullut selvittämään, järjestyi helposti, kun olin saanut neuvotella Wetterhoffin, toht. Sundwallin ja lehtori Öhquistin kanssa. Sovittiin, että kukin toimittaisi uutisensa ja kirjoituksensa Wetterhoffin toimistoon Stimmen aus dem Osten-julkaisua varten. Tämä järjestely pysyi sitten voimassa molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mutta päätehtävää, jota varten olin matkani tehnyt, ei minun onnistunut suorittaa.

Joulukuun 1 p:nä kävin Wetterhoffin ja majuri Bayerin kanssa majuri von Wechmarin luona yleisesikunnassa. Siellä kävi ilmi, että sitä riippuvaisuusjärjestelmää, jota oli alettu noudattaa Wetterhoffin suhteen, koetettiin ulottaa järjestömme muihinkin jäseniin. Kun mainitsin aikovani käydä ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Zimmermannin luona, selitti majuri Bayer, että me emme saata Berliinissä neuvotella viranomaisten kanssa ilman hänen tietoansa ja suostumustaan; von Wechmar sanoi olevansa siinä yhtä mieltä Bayerin kanssa, mutta selitti sentään, että minun käyntiäni vastaan ei ole mitään muistuttamista. Majuri Bayerin täytyi tyytyä siihen, vaikka hän varmaankin aavisti hänelle itselleen epäsuotuisan hankkeen olevan tekeillä. Oli ilmeistä: Wetterhoffin johtama toimisto oli nyt sotilasbyrokratian kahlehtima. Oliko mahdollista vapauttaa toimisto tästä riippuvaisuudesta? Juuri siitä oli tarkoitukseni puhua Zimmermannin kanssa.

Tämä mahtava mies, josta sittemmin oli tuleva vielä mahtavampi — hänestä tuli vuotta myöhemmin valtiosihteeri ja ulkoministeri — otti minut vastaan tavallisella ehättävällä kohteliaisuudellaan. Hän kuunteli tarkkaan selityksiäni, mitä haittoja koitui siitä, että Wetterhoffin poliittinen toimisto oli alistettu sotilasviranomaisten alaiseksi. Kun olin lopettanut, nyökkäsi hän hyväksyvästi.

»Niin on», sanoi hän, »poliittinen työ on erotettava sotilaallisesta.»

Mutta tätä ylimalkaista myönnytystä pitemmälle en päässyt. Palasin käynniltäni jokseenkin alakuloisena. Sen kahleen katkaisemiseksi, joka sitoi Wetterhoffin enemmän tai vähemmän ahdasrajaisiin sotilasbyrokraatteihin, vaadittiin toisenmoisia voimia kuin yksityisen henkilön käytettävissä oli. Olisi vaadittu koko järjestömme yhteistä esiintymistä ja selitystä, että me olimme tavallamme valtuuttaneet hänet edustajaksemme Saksan ulkoministerin luo. Ja ellei edes sellainen selitys aikaansaisi Wetterhoffin vapauttamista, oli aina jäljellä keino avata oma toimisto Berliinissä ja anoa Saksan viranomaisten lupaa saada ottaa Wetterhoff sen päälliköksi. Sellainen anomus olisi ollut tarpeellinen, kun Wetterhoff nimellisesti oli Saksan alamainen, mutta sitä olisi tuskin hylätty. Mutta kumpaankaan toimenpiteeseen eivät maanmieheni olleet taivutettavissa, sen tiesin erittäin hyvin.

Olin puhunut Zimmermannin kanssa myöskin Ruotsin asioista. Hän saattoi minut pohjoismaita hoitavan osaston ylimmän päällikön, ent. Pietarin-lähettilään, kreivi Pourtalésin luo. Näin tulin tuntemaan sen miehen, joka oli edustanut Saksan valtakuntaa Venäjän hovissa kohtalokkaina heinäkuun päivinä 1914. Hän oli ystävällinen melkein kuuro vanha mies, jonka käsityskykyä ei voinut sanoa nopeaksi. Ihmettelin itsekseni, kuinka oli ollut mahdollista, että Saksan kukaties tärkein diplomaattinen paikka ulkomailla oli voitu antaa tämmöisen kiltin nollan hoidettavaksi. Luulenpa, että saksalaiset itsekin ovat sitä usein kummastelleet. Kun vuosia myöhemmin luin Maurice Paleologue'in sodan jälkeen ilmestyneen muistelmateoksen »La Russie des Tsars pendant la grande guerre», missä Pourtalés ja hänen esiintymisensä vähän ennen sodanjulistusta ja sen jälkeen esitetään sangen surkeassa valossa, täytyi minun hymyillä itsekseni. Kuvauksessa oli ranskalaista ilkeyttä, mutta se esitti sattuvasti sitä kuuroa vanhaa herraa, jonka kanssa olin keskustellut hänen virkahuoneessaan Wilhelmsstrassen varrella tasan vuosi ja neljä kuukautta sen jälkeen kuin hän Paleologue'in ehkä hiukan liioitellun kertoman mukaan oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun jätettyään Sazonoville keisari Wilhelmin sodanjulistuksen. En tiedä, oliko Saksan lähettiläsparka jo silloin kuuro, mutta varmasti hän oli aikamoisen sokea, kun ei ollut huomannut niitä sotavarustelulta, joita jo viikkomääriä oli hänen ympärillään tehty.

Se toimi, jota kreivi Pourtalés nyt hoiti, oli paljon helpompi hoidettava kuin se, mikä hänen oli ollut pakko jättää. Isällisesti hymyillen ja käsi korvan takana hän kuunteli sitä kertomusta Ruotsin suhteesta Saksaan ja Suomeen, jota huutelin hänen vieressään istuen.

»Jaa, jaa», sanoi hän vihdoin, »_die Schweden, die Schweden! Sie werden es nicht mitmachen_!»[29] Ja siinä hän epäilemättä oli oikeammassa kuin heinäkuussa 1914 viimeiseen saakka uskoessaan, että venäläisillä ei ollut sotaisia hankkeita. Ruotsin aktivistiseen liikkeeseen ei hänellä — tai oikeammin sillä virkamiehellä, jonka arvosteluun hän nojautui, lähetystösihteeri von Wesendonkilla — ollut suurta luottamusta. Mutta, sanoi hän, saattoihan silti olla hyvinkin hyödyllistä, että Ruotsin aktivistit jatkavat propagandaansa.— Hra von Wesendonkin luona kävin seuraavana päivänä Wetterhoffin kanssa.

Niitä Wetterhoffin ominaisuuksia, jotka aiheuttivat hänen menestyksensä, oli hänen esiintymisensä verraton varmuus ja se tyyni ja hymyilevä optimismi, joka hänen ilmeissään ja äänensävyssään oli kiperimmissäkin tilanteissa. Niinpä hän kuunteli huolestunutta kertomustani epäonnistuneesta käynnistäni Zimmermannin luona huolettomasti huomauttaen: »Sen olisin voinut sanoa sinulle ennakolta. Mutta kyllä asiat siitä selviytyvät.»

Oikeastaan olikin hänellä kylläkin aihetta olla optimistinen omasta puolestaan. Hän oli tähän aikaan päässyt jäseneksi sodan syttymisen jälkeen perustettuun suureen poliittiseen klubiin »Deutsche Gesellschaft 1914», missä kaikkiin puolueisiin kuuluvat poliitikot ja kaikenvivahteiset korkeat virkamiehet ja upseerit seurustelivat veljellisessä sovussa. Siirtomaaministeri Solf, jonka kanssa hän sittemmin tuli hyvin läheiseksi tuttavaksi, oli sen puheenjohtajana, ja valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg kävi siellä usein. Ulkoministeriössä oli Wetterhoffin arvovalta tähän aikaan niin suuri, että se riitti suojelemaan häntä parjauksilta. Syyskuun lopulla kuulin toht. Paul Rohrbachilta Tukholmassa, että eräs suomalainen oli sanonut hänelle, että Wetterhoff ei nauti luottamusta Suomessa. Kun Rohrbach oli kertonut sen Zimmermannille, oli tämä miltei suuttuneena vastannut: _»Die Leute sollten still sein. Wetterhoff ist ein ordentlicher Mann. Er hat mein Vertrauen.»_ (Pitäkööt suunsa kiinni. Wetterhoff on kunnon mies. Minä luotan häneen.) Mitä Wetterhoffin toiminnan tuloksiin tulee, saattoi hän jälleen viitata kahteen saavutukseen. Hänen käyntinsä jälkeen prinssi Heinrichin luona Kielissä oli prinssi niin kiinnostunut meidän vapausliikkeeseemme, että hän marraskuussa matkusti Lockstedtin-leirille tarkastamaan sikäläistä suomalaista joukkoa. Tuloksena Wetterhoffin käynnistä Lyypekissä taas oli, että Lyypekin senaatti juuri näinä päivinä valmisteli Liittoneuvostolle esitettävää kertomusta Suomen vapauttamisen merkityksestä Saksan kaupalle.

No niin, ystävämme Fritz oli yhtä hilpeä ja intomielinen kuin ennenkin istuessaan illastamassa Sundwallin, Adolf Paulin ja minun kanssani Hotel Cumberlandin hienossa ravintolassa Kurfürstendammin varrella. Kaikki tulisi käymään hyvin sekä Suomelle että hänelle itselleen. Eivätkö molemmat Suomesta tulleet emissariot (Bonsdorff ja Erich) olleet palanneet Berliinistä sen vaikutelman vallassa, ettei siellä tarvita muuta edustajaa kuin hän, Wetterhoff? (Tämän lauseen löydän vielä Wetterhoffin päiväkirjastakin tältä ajalta.)

Mutta tämä suuri arvovalta ja optimismi ei estänyt sitä, että sotilasbyrokratian silmukoita alettiin vetää yhä tiukemmalle rohkean omatekoisen diplomaatin ympärille. Joulukuun 7:ntenä päivätyssä sijais-yleisesikunnan kirjelmässä, jonka oli allekirjoittanut kenraali von Lenski, ilmoitettiin Wetterhoffin noudatettavaksi määräys, että hän on Lockstedtin-joukon komentajan (majuri Bayerin) alainen, että hänen on sovittava tämän kanssa kaikista toimenpiteistä, että hänen raporttinsa on lähetettävä joukon Berliinissä olevan sotilastoimiston kautta ja että hänen tulee hankkia komentajan lupa virkamatkoihin. Mutta tässäkin vaikeassa asemassa suoriutui Wetterhoff pitkän aikaa mainion notkeasti. Vielä maaliskuussa 1916 hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että majuri Bayerin alaisena olo ei ole tuottanut hänelle suurtakaan haittaa, kun tämä »ei juuri koskaan ole tavattavissa» ja enimmäkseen on matkoilla, joten hän saa itse hoitaa asiansa, miten parhaaksi katsoo. Kuinka Wetterhoffin asema kaikesta hänen notkeudestaan huolimatta sittenkin vähitellen kaivautui ja kuinka romahdus vihdoin tuli, sen on Sundwall kertonut kirjassaan. Muutamia välikohtauksia, jotka sattuivat tässä alituisessa luovimisessa juonittelujen salakarien välissä, koskettelen tuonnempana.

VII. VUODENVAIHTEESSA 1915—1916

Siltä Tukholmassa-oloni toimintakaudelta, josta minun nyt pitäisi kertoa, on käytettävissäni vain varsin puutteellinen aineisto päiväkirjamerkinnöissäni olevan aukon vuoksi. Pahoittelen sitä sitäkin enemmän, kun Tukholman-komitean tärkeä muodostaminen Helsingissä olevan keskuskomitean valtuuttamaksi tarkoin rajoitetuksi valtuuskunnaksi tapahtui juuri tänä aikana. Minun täytyy siis olla ryhtymättä sen työn yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, johon otin osaa kolmen seuraavan kuukauden aikana, ja rajoitun lyhyeen yleiskatsaukseen, mikäli voin mieleeni palauttaa tapausten kulun ulkomuistista tai kirjeiden ja muiden satunnaisten muistiinpanojen avulla.

Yleinen poliittinen asema muodostui tänä aikana jokseenkin epäsuotuisaksi meidän liikkeellemme. Toiveet, että Saksa keskusvaltain voitokkaan rynnistyksen jälkeen etelään ryhtyisi jatkamaan keskeytynyttä etenemistään koilliseen, eivät toteutuneet. Vielä lopulla vuotta 1915 näytti Saksan sodanjohdolla olleen positiivisia suunnitelmia siihen suuntaan. Se kävi ilmi m.m. eräästä Wetterhoffin keskustelusta Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin kanssa marraskuun alussa, josta keskustelusta hän tekee selkoa päiväkirjassaan. Herttua oli matkalla Sofiasta Berliiniin sattumalta tavannut kenraali von Falkenhaynin,[30] joka palasi Serbian ja Unkarin rajalta, missä hän oli ollut kohtaamassa Enver-pashaa. Tässä tilaisuudessa oli sovittu talven sotasuunnitelmista. Silloin oli lähinnä kysymys sotatoimista Palestiinan kautta Suezin kanavaa ja Egyptiä vastaan. Toivottiin, että tämä suunnitelma olisi toteutettu maaliskuussa. »Sen mukaan, mitä Falkenhayn oli sanonut herttualle», jatkaa Wetterhoff, »tulisi sitten kevään kuluessa koillisen sotanäyttämön vuoro. Falkenhayn oli ollut sitä mieltä, että saksalaisen sotaväen suorittama ja samaan aikaan puhkeavan suomalaisten kapinan kannattama hyökkäys pohjoisesta päin Pietaria vastaan saisi ratkaisevan merkityksen Venäjän-sodan lopputoimituksena.» Mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin pian tai ainakin se lykättiin tuonnemmaksi. Yritys Suezin kanavaa vastaan tammikuussa epäonnistui ja sen sijaan, että nyt olisi käynyt voimakkaasti Venäjän kimppuun, kenraali von Falkenhayn päätti kohdistaa päärynnistyksen länteen ja toistaiseksi asettua puolustuskannalle idässä. Helmikuun 21 p:nä alkoi hirvittävä hyökkäys Verdunia vastaan ja kuukausiksi keskittyi sitten sotaakäyvien huomio veriseen saksalaisen ja ranskalaisen urhoollisuuden ja sitkeyden väliseen kamppailuun, jota käytiin tuon lujan linnoituksen ympärillä.

Kovassa ahdistuksessa ollut Venäjä sai siten tervetullutta hengähdysaikaa. Kysymyksenalaista on, olisiko keskusvalloille nyt ollut edullisempaa kääntyä päävoimineen itää eikä länttä kohti. Muutamat arvovaltaiset sotahistorioitsijat vastaavat kysymykseen kieltävästi M.m. C.O. Nordensvan lausuu tunnetussa teoksessaan:[31] »Ratkaisevan iskun suuntaaminen Venäjää vastaan sen lohkaisemiseksi irti ympärysliitosta ei vielä ollut mahdollista. Venäläiset olisivat, kuten edellisenäkin syksynä, peräytyneet ja liittolaistensa avulla ylläpitäneet taistelua ja kuluttaneet vastustajiensa voimaa.»[32]

Venäjältä joulu- ja tammikuussa saamamme tiedot olivat kuitenkin sellaisia, että voimakkaan saksalaisen rynnistyksen menestymisen mahdollisuus juuri silloin näytti erittäin lupaavalta. Mieliala Pietarissa ja koko laajassa Venäjän valtakunnassa oli ilmeisesti sangen masentunut. Eräässä raportissa, joka tammikuun 18 p:nä 1916 lähetettiin Tukholmasta Berliiniin erään Pietarista vastikään saapuneen saksalais-venäläisen liikemiehen kertomuksen nojalla, kuvattiin asemaa seuraavalla tavalla:

»Jo marras- ja joulukuussa vallitsi ilmeisesti rauhaan taipuva mieliala koko Venäjällä ja kaikissa piireissä. Tämä koskee myöskin Pietaria, missä kuitenkin vielä nytkin väitetään vallitsevan voittoon luottavaisen mielialan. Tähän saakka on katsottu sopimattomaksi rauhasta puhumistakin. Nyt sitävastoin lausutaan samoissa piireissä ihan toisia mielipiteitä. Tunnetaan pettymystä armeijan toimintaan. Pahoitellaan hyödyttömästi tehtyjä suuria uhrauksia eikä uskota uusien rynnistysten onnistumiseen, vaikkakaan toisaalta ei katsota myöskään saksalaisten sotavoimien saattavan tunkeutua kauemmaksi. Jos käsitys jo Pietarissa on tämä, niin koskee ylläsanottu vielä suuremmassa määrässä maaseutua, missä sodasta kärsitään paljon enemmän kuin pääkaupungissa ja missä sen raskaat seuraukset ovat huomattavammat myöskin ulkonaisessa suhteessa. On senvuoksi itsestään selvää, että kaikissa piireissä, lukuunottamatta niitä, jotka sodasta rikastuvat, kaivataan rauhaa muodossa tai toisessa.»

Muista samanaikaisista muistiinpanoista käy ilmi, että tämä kuvaus ei ollut liioiteltu. Niinpä esim. Ranskan lähettiläs Maurice Paléologue[33] kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 27 p:nä 1915:

»Yksityisessä keskustelussa Sazonovin kanssa huomautin hänelle niistä lukuisista väsymyksen oireista, joita olen tavannut yleisessä mielipiteessä joka taholla. Eilen — sanoin minä — kuulin klubissa erään niitä korkeimpia hoviherroja, jotka kaikkein useimmin tapaavat keisarin, lausuvan aivan avoimesti, vain kahden askelen päässä minusta, että on hulluutta jatkaa sotaa ja että täytyy kiireesti tehdä rauha.»