Part 12

Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia keskusteluja j.n.e.

Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille saattoi olla hyötyä.

Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme. Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.) Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron, jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja, jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, _gefundenes Fressen_, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä.

Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi, että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista... Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä. Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai toisessa odottanut.

»Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen, että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?»

En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin. Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille. Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä», joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa, varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea, mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin. Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä. Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön perille.

Tähän aikaan oli värväyskoneisto ja etappitiet Suomessa saatu kuntoon ja ne toimivat nyt erinomaisesti monia kuukausia eteenpäin. Syyskuussa saapui leirille 88 uutta rekryyttiä, lokakuussa 168, marraskuussa 252, joulukuussa 260, tammikuussa 234, helmikuussa 289 ja maaliskuussa 201. Sen jälkeen ehtyi tulo silloin kovennetun valvonnan johdosta. Mutta on kerrassaan ihme, että värväys ja kuljetus rajan yli oli voinut jatkua niin kauan aikana, jolloin Helsingissä olevan keskusjärjestönkin jäsenten täytyi työskennellä alituisessa ilmitulon ja vangitsemisen vaarassa. Meillä Tukholmassa ei ehkä ollut oikein selvää käsitystä työn uskomattomista vaikeuksista, kun kärsimättöminä laskimme yhteen Malmön kautta kulkeneiden rekryyttien päivittäistä lukumäärää. Kaikkein vähimmän oli majuri Bayerilla siitä minkäänlaista aavistusta, hän kun murisi, että värväys käy hitaasti ja suunnitteli mielessään 10 000 miehen suuruisen suomalaisen armeijan muodostamista. Saadakseen asian käymään ripeämmin keksi majuri värväyksen toimeenpanon Saksan vankileireihin suljettujen suomalaisten keskuudessa, joista enimmät olivat merimiehiä. Lokakuun puolivälissä lähetettiin kapteeni Heldt Tukholmaan ottamaan selkoa, miksei rekryyttien tulo tapahtunut nopeammin. Hänet sijoitettiin sitten Tukholmaan »etapin» päälliköksi luutnantti Schuesin sijalle. Lokakuun 19 p:nä — olen merkinnyt Tukholman-komitean päiväkirjaan —. pidettiin neuvottelu Heldtin, Schuesin ja silloin kaupungissa käymässä olleen Wetterhoffin läsnäollessa. Päätettiin lähettää Helsinkiin voimakkaita kehoituksia, suullisia ja kirjallisia, asianomaisten kiiruhtamiseksi. Arvelen että ne, jotka veivät perille nämä »voimakkaat kehoitukset», saivat kuulla jokseenkin epäkohteliaita arvosteluja Tukholman ja Berliinin herroista. Me puolestamme taas saatoimme suorastaan raivostua, kun esim. lokakuun puolivälissä saimme eräältä palaavalta jääkäriltä kuulla, »että Helsingissä ei ole tietoa, että Uumajantie on selvä», juuri se tie, jota Tukholman-etappi oli erikoisesti järjestänyt.

Semmoiset selkkaukset Helsingin ja Tukholman välillä eivät kuitenkaan saattaneet ajan pitkään häiritä hyviä välejä. Molemminpuoliset väärinymmärrykset, joita tietenkin syntyi kosketusten hankaluuden vuoksi, selvisivät sitten aina. Olimmehan me tukholmalaiset ja A.K:n herrat ja myöskin enin osa kunnioitetun ja salaperäisen C.K:n jäsenistä kaikki saman hengen lapsia. Paha kyllä emme yhteisestikään voineet sentään katsoa edustavamme maata. Senvuoksi odotimme kärsimättömästi kauan hankkeissa ollutta Suomen valtiollisten puolueitten valtuuttamaa lähetyskuntaa. Lokakuun lopulla se vihdoin saapui. Siihen kuuluivat toht. Axel Lille (ruotsalaisesta kansanpuolueesta), senaattori O. Stenroth (nuorsuomalaisesta puolueesta) sekä johtaja Armas Saastamoinen ja johtaja Samuli Sario (vanhasta suomalaisesta puolueesta). Molemmat ensinmainitut saapuivat lokakuun 22, kaksi jälkimmäistä taas 25 p:nä. Kyösti Kallio, jonka piti edustaa maalaisliittolaisia, ei passivaikeuksien vuoksi ollut voinut ajoissa matkustaa.[28] Toht. Lille luuli voivansa vakuuttaa keskusteltuaan maisteri K.H. Wiikin kanssa, että »enin osa Suomen sosialidemokraatteja kannattaa asiaa» (päiväkirjani muistiinpano).

Tämä viimeksimainittu tieto lisäsi suuressa määrin iloamme lähetyskunnan saapumisesta. Alusta alkaen olimme pitäneet sosialidemokraattien yhtymistä itsenäisyys-liikkeeseen sen menestymisen tavattoman tärkeänä ehtona. Heillähän oli työväenjoukot ja suuri osa pienviljelijöitä käsissään. Tässäkin kohdassa noudatti uusi aktivismi samoja suuntaviivoja kuin entinen. Oikeastaan tiesimme jo varsin varhaisessa vaiheessa, että erinäiset huomattavat johtajat, kuten Yrjö Mäkelin, O. Tokoi ja K.H. Wiik, olivat meidän puolellamme. Mutta mikä mieliala puolueessa kokonaisuudessaan vallitsi, siitä olimme sangen epätietoisia.

Kuvauksen huolistamme ja toiveistamme tässä suhteessa antaa eräs W. Strömin syyskuun puolivälissä minulle Malmöstä kirjoittama kirje. »Poliitikkoina», kirjoitti hän, »on sosialidemokraateilla oma psykologiansa. Ennen kaikkea he ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan, joita eivät tunne. He eivät solmi suhteita samalla tapaa kuin muut ihmiset. Tiedän, että erinäiset puoluehallituksen jäsenet Wiikiltä ovat saaneet tiedon meidän hankkeistamme, mutta sen koommin ei hän ole kirjoittanut.»

»Ajatus», jatkoi Ström mietelmiään, »joka heihin vaikuttaa erittäin pidättävästi, on se, että yritys mahdollisesti saattaa epäonnistua. Jos niin käy, ja he ovat olleet avustamassa, merkitsee se puolueen tuhoa. Eihän ole vaikea arvata, että venäläiset siinä tapauksessa hajoittaisivat puolueen. Senvuoksi he epäröivät panna kaikkea yhden kortin varaan, saattaa vuosikymmenten saavutukset vaaraan asian vuoksi, joka näyttää heistä epävarmalta, jopa mahdottomaltakin toteuttaa. He ajattelevat niin, että heillä on siksi paljon menetettävissä, että eivät halua iskeä, elleivät ole varmoja siitä, ettei isku lopulta satukin heihin itseensä. Toisaalta taas he käsittävät myöskin, että puolue pitkiksi ajoiksi eteenpäin on kuolemaantuomittu, jos asia onnellisesti saatetaan perille ilman heidän osanottoaan. He tietävät kyllä, ettei hevin unohdettaisi, että Suomen kansa on taistellut vapautensa puolesta ja saavuttanut sen sosialidemokraattien istuessa toimettomina katselijoina. Aivan varmaan voimme ottaa heidät lukuun. Samat poliittiset viisaussyyt, jotka toisaalta heitä pidättävät, vaativat heitä toisaalta kannattamaan asiaa. He odottavat aikaansa.»

Toht. Lillen ilmoitus tuntui osoittavan, että sosialidemokraattinen »pfadfinder» oli oikeassa. Mutta jos niin oli, kuten Wiik oli ilmoittanut, ja jos Kallion saapuminen maalaisliiton valtuutettuna oli jäänyt tapahtumatta vain ulkonaisten vaikeuksien vuoksi, niin saatoimme tällä hetkellä odottaa suuren unelmamme toteutumista: koko kansa puolueisiin katsomatta yhtyi itsenäisyysaatteen ympärille. Tämän kohottavan ajatuksen rinnalla oli vähäpätöistä, että lähetyskunta kummaksemme ja pettymykseksemme karttoi lähempää kosketusta Tukholman komitean kanssa sellaisenaan.

Oletin ensin, että tämä käytös johtui varovaisuussyistä, mutta minun täytyi todeta, että syy oli toinen, kun havaittiin, että lähetyskunta neuvotteli tiheään Jonas Castrénin kanssa, vaikka hänen kanssaan oli vähintään yhtä vaarallista seurustella Tukholmassa kuin meidän muiden. Kun sittemmin von Bonsdorff ja Erich palasivat Berliinistä, otettiin heidätkin mukaan neuvotteluihin. Tässä oli siis olemassa määrätyn linjan mukaan tapahtunut jako. Tuskinhan oli vain sattuma, että tämän rajalinjan ulkopuolelle jätettiin molemmat vanhat aktivistit, Fabritius ja minä, sekä »nuoret». Mitä sittemmin sain tietää lähetyskunnan toiminnasta, sen kuulin vain välikäsien kautta. Rajoitun senvuoksi mainitsemaan vain ne pari riviä, jotka Sario sille omistaa. »Lähetyskunnan tehtävänä», sanoo hän, »oli keskustella Ruotsin johtavien piirien kanssa ruotsalaisten kannatuksen saamisesta Suomen itsenäisyysliikkeelle.»

Kahden lähetyskunnan jäsenen — oliko vain sattuma, että nämä olivat juuri lähetyskunnan molemmat vanhat suomenmieliset? — nimittäin Saastamoisen ja Sarion kanssa olin kuitenkin läheisissä kosketuksissa. He olivat vieraisilla luonani yht'aikaa saksalaisten Heldtin ja Schuesin kanssa, ja seuraavana eli lokakuun 31 p:nä he saivat tavata Wetterhoffin Kronprinsen-hotellissa toimeenpannuilla päivällisillä, joihin sitäpaitsi ottivat osaa Fabritius, J.W. Snellman ja minä. Erikoista iloa tuotti minulle Saastamoisen avoin ja suora selittely kansallisuuspulmastamme samoin kuin hänen puheensa suomalaisen Suomen sympatiasta Ruotsia kohtaan käydessämme yhdessä toht. Adrian Molinin luona. Samana päivänä (marraskuun 2:sena) hän matkusti Berliiniin ja Lockstedtiin kapteeni Heldtin seurassa. Se oli rohkea teko Saastamoisen puolelta, hän kun oli päättänyt palata Suomeen. Vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich olivat puolestaan päättäneet toistaiseksi jäädä Ruotsiin, kun arveltiin venäläisten saaneen vihiä heidän Saksan-matkastaan. Se uhka, että johtaja Saastamoinen Suomeen palattuaan vangittaisiin, oli sangen suuri, mutta tuo peloton mies uhmasi vaaraa. Kaikki kävikin onnellisesti, ja Saastamoinen saattoi sitten häiritsemättä jatkaa tarmokasta työtään jääkäriliikkeen ja itsenäisyysaatteen esitaistelijana.

Lähetyskunnan käynti Tukholmassa, samoin kuin aikaisemmin vapaahra von Bonsdorffin ja prof. Erichin tulo, oli tärkeä askel eteenpäin pyrkimyksissä saada Ruotsi ymmärtämään, että meidän itsenäisyysliikkeemme ei ollut vain pienen seikkailijajoukon päähänpistoa, vaan että valtava osa pakosta vaikenevaa kansaa sitä kannatti. Kaikki Ruotsin johtavat henkilöt eivät sittenkään sitä uskoneet. Niihin kuului ulkoasiainministeri Wallenberg. Viikkoa myöhemmin, kun lähetyskunta oli Tukholmasta lähtenyt, kuulin sosialidemokraattiselta poliitikolta, vapaaherra Palmstiernalta kertomuksen hänen paria päivää aikaisemmin tapahtuneesta keskustelustaan ulkoministerin kanssa. Palmstierna, joka innokkaasti harrasti meidän itsenäisyyspyrintöjämme ja ympärysliittokannastaan huolimatta hyvin ymmärsi meidän saksalaissuuntaisen politiikkamme, oli jyrkästi väittänyt, että ne tiedot, mitkä ulkoministeri oli eräältä suurelta suomalaiselta liikemieheltä saanut Suomessa vallitsevasta mielialasta, olivat aivan väärät. Wallenberg oli silloin sanonut olevansa »kovin kummastunut» tästä väitteestä.

Samassa tilaisuudessa kertoi vapaahra Palmstierna vaatineensa sosialidemokraattisen puoluehallituksen kokouksessa Brantingia vastuuseen siitä, mitä tämä edellisenä kesänä oli sanonut Suomesta Berliinissä. Branting ei ollut kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Varsinaisena aiheena meidän keskusteluumme oli kuitenkin, että vapaahra Palmstierna oli tarjoutunut »toimittamaan tehtäviä» meidän hyväksemme, kun hän nyt matkusti Englantiin ja Ranskaan. Mitä oli minun tähän hyväntahtoiseen tarjoukseen vastattava? Eihän ollut minun tai ylimalkaan meidän järjestömme asia valvoa Suomen asioita ympärysliiton maissa. Se meidän täytyi jättää toisten tehtäväksi. Pyysin häntä kuitenkin keskusteluissaan Englannin ja Ranskan valtiomiesten kanssa painokkaasti selittämään, että Suomen kansa yksimielisesti pyrki pääsemään vapaaksi Venäjästä.

Ruotsissa tehtävä propagandatyömme tuntui yhä enemmän olevan Sisyfus-työtä. Kuitenkin me jatkoimme ponnistuksiamme. Siihen meillä oli sitä enemmän syytä, kun Saksan aktiivinen toiminta Suomen hyväksi edelleenkin pantiin riippuvaksi Ruotsin kannasta. Marraskuun 3 p:nä kuulin Otto Järteltä alivaltiosihteeri Zimmermannin lausuneen toht. Stintzingille, saksalaiselle sanomalehtimiehelle, joka asui Ruotsissa ja oli läheisissä suhteissa ruotsalaisiin aktivisteihin: »Suomi on Ruotsin asia.» Kolme viikkoa myöhemmin sanoi minulle Ruotsin Berliinissä oleva lähettiläs kreivi Taube, joka silloin oli käymässä Tukholmassa, että saksalaiset ovat hyvinkin halukkaita ryhtymään sotatoimiin Itämerenmaakunnissa sen jälkeen kun sotatoimet Balkanin-rintamalla on suoritettu loppuun, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsi yhtyy sotaan. Kreivi Taube sanoi kuitenkin vielä toivovansa, että Saksa olisi saatavissa toimintaan Ruotsista riippumatta. Vuotta myöhemmin (syyskuussa 1916) keskustelin kreivi Tauben kanssa Berliinissä samasta asiasta Hän kertoi saaneensa maireekseen kuulla, että Saksan sodanjohto nyttemmin tunnusti tehneensä erehdyksen, kun ei syksyllä 1915 ollut noudattanut hänen neuvoansa tehdä silloin rynnistys koilliseen.

Meillä ei näin ollen ollut muuta neuvoa kuin jatkaa entiseen tapaan, kirjoittaa kirjoituksia sanomalehtiin keskustella vaikutusvaltaisten ruotsalaisten poliitikkojen kanssa ja tuontuostakin neuvotella Ruotsin aktivistien kanssa. Siitä olimme kaikki yksimielisiä, sekä alkuperäinen Tukholman-komitea että sen uudet jäsenet von Bonsdorff ja Erich. Saattoihan aina toivoa jossakin määrin voitavan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Omasta puolestani kävin useita kertoja valtakunnanmarskin kreivi Douglasin luona, joka katsantokannaltaan ja pyrkimyksiltään oli lähellä aktivisteja. Milloin hän luuli saattavansa sanoa, että »toiveet ovat paremmat», milloin hän taas oli ihan toivoton. Jälkimmäiseen kantaan hänellä oli todellisuudessa enemmän aihetta. Juuri siihen aikaan oli Badenin prinssi Max tehnyt kuningas Kustaalle jonkin ehdotuksen — en muista enää, minkä — mutta saanut hylkäävän vastauksen.

Mutta me emme kuitenkaan antaneet mielemme masentua. Marraskuun alussa jätettiin valtioministeri Hammarskjöldille Erichin kirjoittama »promemoria», jonka sitten hän ja minä olimme muovanneet uudelleen yksissä neuvoin komitean muiden jäsenten kanssa. (Olisi kuitenkin väärin äskeistä etevää Kansain Liiton edustajaamme kohtaan olettaa, että hänen esityksensä tarkoitti »hyvällä tai pahalla» saada Ruotsi julistamaan sota Venäjälle. Sellainen sekaantuminen Ruotsin ulkopolitiikkaan olisi täydellä syyllä torjuttu sopimattomana. Me saatoimme ainoastaan antaa asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevista olosuhteista sekä vapauspyrkimyksistämme.) Saman kuun 13 p:nä tapasimme Jonas Castrénin luona etevän ja vaikutusvaltaisen ruotsalaisen upseerin, joka selitteli laajakantoista suunnitelmaa, että puolueettomain valtojen olisi yhdyttävä sotaan »rauhan jouduttamiseksi». Paria päivää myöhemmin olin »aktivistipäivällisillä» toht. Molinin luona. Kutsuvieraiden joukossa oli Saksan sotilasattasea, majuri von Aweyden ja Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja toht. Paquet. Mutta aktivistien mieliala oli masennuksissa. He sanoivat olevansa turhista ponnistuksistaan väsyksissä.

Mielialan kohottamiseksi pantiin marraskuun 18 p:nä toimeen suuret päivälliset Kronprinsenin ravintolassa. Läsnä olivat suomalaisten puolelta von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Castrén, Fabritius ja minä, ruotsalaisista Molin, Järte, Yngve Larsson, Harald Sohiman, Langlet ja toht. Söderqvist. Päivällisten jälkeen alkaneeseen keskusteluun saapuivat toht. Paquet ja eräs toinen saksasalainen, lähetystön palveluksessa oleva toht. Stiewe. Ruotsalaiset kehoittivat hyvin innokkaasti meitä koettamaan kaikin voimimme muokata mielialaa Ruotsissa. Meidän pitäisi tehdä esitelmämatkoja maaseudulle, julkaista aikakauskirjaa (ruotsalaisten aktivistien omaa aikakauskirjasuunnitelmaa ei tähän saakka ollut voitu toteuttaa), panna toimeen julkisia kokouksia j.n.e. Siitä, mitä ruotsalaiset itse aikoivat tehdä, en ole merkinnyt muistiin muuta, kuin että he lausuivat julki mitä hartaimman toivomuksensa, että Saksan ministeri von Lucius, joka oli pahana esteenä aktivistien suunnitelmille kutsuttaisiin pois.

Paria päivää myöhemmin piti väsymätön Jonas Castrén erinäisille ruotsalaisille upseereille ja aktivisteille illalliset, missä oli läsnä myöskin muutamia suomalaisia. Koko sillä paatoksella, mikä tuolle vanhalle poliitikolle oli ominaista, hän vetosi läsnäolevien ruotsalaisten toimintatahtoon. Mitä saattoivat nämä vastata muuta kuin että he »tekisivät kaiken voitavansa vaikuttaakseen asianomaisiin»? — »Paljon puheita, mutta vähän todellista tulosta», olen merkinnyt päiväkirjaani, ja samaa saattoi sanoa useimmista näistä kokouksista ja keskusteluista. Kauan hankkeissa ollut aktivistinen aikakauslehti saatiin sentään ennen pitkää toimeen. Sen nimeksi tuli »Svensk Lösen». Päätoimittajana oli runoilija Sven Lidman.