Part 15

Ei! Se oli venäläistä henkeä! Idästä tarttunut ruttotauti raivosi punaisessa Suomessa!

Saapuvat tiedot Pohjanmaan noususta vapaustaisteluun. Valkoiset ovat valloittaneet Vaasan. Etelä-Pohjalaiset ovat riisuneet venäläisen sotaväen aseista, Oulu ja Tornio ovat vallatut, ensimäiset jääkärit ovat kaatuneet Torniossa.

Nyt on jääkäripataljoonan aika lähteä. Vihdoinkin isänmaa kutsuu poikansa takaisin!

Koko pataljoona oli kuohumistilassa. Nyt se oli täydelleen yksimielinen, kaikki entiset ristiriidat, kaikki katkeruus unohtui yhdellä iskulla. Pataljoonan lähetystö lähti sen komentajan hauptmanni Ausfeldin luo selvittämään tilannetta ja pyytämään häntä toimittamaan pataljoonalle luvan lähteä kotimaahan.

Samana päivänä hauptmanni Ausfeld matkusti Berliniin, mistä hän heti lähetti sähkösanoman vakuuttaen pataljoonan asiain olevan hyvällä kannalla. Alkoivat kuumeiset, kiireelliset valmistelut. On mahdoton sanoin kuvata tunnelmia pataljoonassa noina hetkinä. Miehet kulkivat kuin unissaan Libaun katuja, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin mielikuvituksen luomat kaukaiset taistelukuvat Pohjanmaalta, Savosta, Karjalasta, kukin kotiseuduiltaan. Vapautuksen hetki oli tullut vihdoinkin! "Nähdä kerran vielä kotimaa, kotiseutu ja sitten tulkoon mitä tahansa!" oli kaikkien huulilla.

LÄHTÖVALMISTUKSIA

Pataljoonan kuntoonpanemiseen kului ainakin viikonpäivät. Jälleen pidettiin tarkastuksia. Kaikki huono ja kulunut hyljättiin ja joka mies sai uudet vihreät puvut ja kunnon varustukset. Saksalaiset eivät tahtoneet lähettää ryysyistä joukkoa Suomeen. Tällä välin saapui Suomesta maan laillisen hallituksen kuriiri ja kaksi höyrylaivaa pataljoonaa hakemaan. Eräänä aamuna astui komppanian huoneistoon pari vakavaa suomalaista merikarhua puhelemaan kotimaan kuulumisia ja he lienevät harvoin läpäisseet sellaista tutkintoa, mihin he nyt antautuivat. Toinen heistä, eräs etelä-Suomen talonomistaja oli ennen sotaa pari viikkoa kitunut Turussa punaisten vankina, saanut selkäänsä ja potkuja, niin että sai niitä potea useita viikkoja. Vallankaappauksesta kuultuaan hän heti alkoi hommata pataljoonaa kotiin. Punaisista hän lausui mielipiteenään, että entiset rauhalliset ihmiset ja tuttavatkin oli vallannut sellainen kiihko, että he tuntuivat yht'äkkiä muuttuneen mielipuoliksi. Mitä he oikein vaativat ja tahtoivat, siitä harva oli selvillä. Venäläiset sotilaat kulkivat konekivääreillä varustetuissa autoissa pitkin maaseutua pannen toimeen kotitarkastuksia, eikä koko Suomessa ollut minkäänlaista hengen eikä omaisuuden turvaa.

Muutaman päivän kuluttua suomalaiset höyrylaivat Arcturus ja jokin pikku rähjä Castor, tai mikä lienee nimeltään ollut, saapuivat Libaun satamaan ja jääkärit tuumailivat, että jo viimeinkin taisi tulla lähtö. Sitä oli toivottu, jopa valmisteltu niin monet monituiset kerrat, että lopulta koko asia tuntui mahdottomalta. Jos kuka jääkäreille kuukausi sitten olisi puhunut Suomeen lähdöstä, olisi hän saanut vastaukseksi:

— Ä-ä-älä nyt viitsi ruveta visertelemään.

Mutta nyt ukot omin silmin näkivät Suomesta tulleet laivat ja niiden miehistö puhui "selevee Suomea". Ei ollut enää epäilemistäkään. Jääkärit tunkeilivat laivamiesten ympärille kysellen ja udellen.

— No mitäs sieltä Suomesta oikein kuuluu?

— Minkälaisia ne punaiset ovat tappelemaan?

— Ei suinkaan niillä järjestyksestä ja komennosta ole paljon tietoa?

Laivamiehet vakuuttelivat, ettei punaisilla ole ei johtoa ei järjestystä, mutta yhtä hyvin valkoiset tarvitsevat kokeneita johtajia ja nyt he ovat lähetetyt juuri sitä varten jääkäreitä hakemaan.

Ja meidän pojat ne röyhistelivät rintaansa, hymyillen itsetietoisina muka suuristakin johtajantaidoistaan ja salaisuuksistaan.

— Niin, onhan sitä meitä täällä opetettu — — — on kouluutettu ja komenneltu ja — — — rihm! — rintamalla sitä kans' käytiin.

— No minkälainen se ryssä oli siellä Saksan rintamalla? kyselevät laivamiehet vuorostaan.

— Hjaa ryssä! Niitä oli monenlaisia. Oli lalluja ja oli sisukkaita. Kneis'in rontilla ne ampu romvoieria että kehkesirrit hyppeli unterstantissa ja törkymyysi valu ritsiltä pitkin permantoa. Muistatko Viki?

— Ka, miksen muista! vakuutteli Viki ja laivamiehet ihmettelivät jääkärikielen uusia kulttuurisanoja ajatellen, että kyllä noilla on sotaoppi päässä.

— Saa ne pojat nyt Suomessa lyödä rihviä, jahka päästään Pohjanmaalle.

—-Ja tisipliini tehdään luja heti alussa.

— Kas se on semmonen paikka, he selittelivät laivamiehille, että ilman tisipliiniä ei sotajoukolla tee kerrassaan mitään, on se nähty jo monta kertaa.

— Mikäs se tisipliini oikein on? yritti jokin lämmittäjä kysellä.

— Jaa tisipliinikö? Se on — niin, sitä ei oikein osaa näin oppimattomille selittää, se täytyy kasvatuksen ja harjoituksen kautta saada sotamiehiin.

— Kai sitä jo lähtee mielellään Suomeen, kun on näin kauan ollut poissa? kysytään.

— Raskiipa tämän jättää tämän Libaun.

— Jo veikkonen sitä päivää on odotettu, odotettu niin kauan, ettei tahdo jaksaa enää todeksi uskoa.

Pojille teki hyvää heille osoitettu luottamus ja aivan kuin yhdellä iskulla miehet muuttuivat. Heihin tuli hehkuva into ja reippaus, jonka kaltaista pataljoonassa ei ennen oltu nähty. Heidän katseensa olivat tuimat kuin ukkospilvi ja heissä saattoi havaita sellaisen päättäväisyyden ja tarmon, että todella uskoi heidän taas kykenevän mihin tahansa. Hermostuneina he kävelivät edestakaisin odotellen lähtöä ja pitkästyen sen valmistuksia.

Vielä kerran suomalainen jääkäripataljoona kokoontui paraatiin. Pataljoonan päällikkö hauptmanni Ausfeld julisti 27:nnen Preussilaisen Jääkäripataljoonan hajoitetuksi ja luovutti sen Suomen lailliselle hallitukselle. Hallitus oli pataljoonan komentajaksi määrännyt eversti Thesleff’in, joka oli saapunut tilaisuuteen ottamaan vastaan suomalaisen jääkärijoukon.

LIPPUVALA

Libaun kadut ovat himmeästi valaistut. Talvi-illan tuulet puhaltavat mereltä kylminä viimoina kaikista kadunkulmauksista. Harvat kulkijat pysähtyvät katsomaan marssivia komppanioja. Aseettomina, juhlapuvuissaan, kypärät päässä suomalaiset jääkärit marssivat hiljaa, rauhallisesti Libaun korkeaa luteerilaista kirkkoa kohti Grosse Strassen varrella.

Kirkko on valaistu kirkkaasti kuin jouluaamuna. Äänettöminä miehet istuvat penkeillä, koko pataljoona viimeistä miestä myöten kokoontuneena. Pataljoona on vannomassa lippuvalaa ennen Suomeen lähtöä. Urut hymisevät, vienot hymnin säveleet kiirivät pitkin kirkon korkeita holveja. Saarnatuoliin astuu jääkäripataljoonan pappi puhuen lippuvalan merkityksestä.

Lippuvala on juhlallinen lupaus, minkä sotilaat kutsuen Jumalan todistajakseen tekevät ennen lähtöään taisteluun. He lupaavat pysyä uskollisina maansa lailliselle hallitukselle ja puolustaa isänmaataan henkeen ja vereen asti. Kun tämä uskollisuuden vala muinoin tehtiin maan herralle, oli tapana, että sotilaat lupauksensa vahvistukseksi puristivat maan herran kättä. Nyt asettavat sotilaat kätensä lipun ympärille merkiksi lupauksestaan olla tälle isänmaansa symboolille uskollisia, puolustaa sitä hädässä ja taisteluissa. Jos he kaatuvat lippunsa juurelle, silloin he ovat kuolleet kunniansa ja isänmaansa, oman kansansa onnen ja tulevaisuuden puolesta.

Lippuvalaa tekemään kutsutaan valitut henkilöt sotilasjoukosta. He tekevät sen komppanian tai pataljoonan puolesta, joka ympärillä seisten toistaa valan, luvaten siten yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta taistella ja kestää vaarat ja voitot yhdessä tovereina.

Jääkärit vannoivat valan jääkäripataljoonamme valkean, kauniin lipun juurella. Varmastikin on tämä hetki kautta elämän pysyvä läsnäolijain mielessä. Kaukana synnyinmaastaan, merien, maiden takana, seisoi suomalainen jääkäri joukko puhtaan lippunsa juurella valmistautuen lähtemään valloittamaan suurta maata, — vapauttamaan isänmaataan vieraan satavuotisesta ikeestä. Kaikuvalla äänellä, rinnat hehkuen uutta, ennen aavistamatonta intoa, nuo nuoret jääkärit lausuivat uskollisuudenvalansa Suomen lailliselle hallitukselle. Monen silmässä kiilsi kyynel, ja ennen kuulumattomalla voimalla kajahti lippuvalan jälkeen isänmaan virsi:

"Oi Herra siunaa Suomen kansa!"

Valot välkkyivät Libaun korkeassa, avarassa temppelissä. Kaukana Itämeren tuolla puolen, Pohjan talvisen tähtitaivaan alla vuoti vertaan kärsinyt kotimaa. Mutta jääkärien mielet paloivat kaipuusta ja halusta päästä pian sen taisteluihin antamaan uhrinsa oman maansa vapaudelle.

Tuo vihreä jääkäripataljoona ei ollutkaan enää maanpakolaisparvi. Kotimaa oli kutsunut sen avukseen, lähettänyt sanansaattajansa hakemaan poikiaan vapaustaisteluunsa ja Libaun luteerilaisen kirkon holvit kaikuivat vielä jääkärien lippuvalasta taistella henkeen ja vereen Suomen vapauden puolesta.

LÄHTÖ LIBAUSTA.

Joukko puettiin matkaa varten siviilipukuihin. Siinä ei mittailtu, ei soviteltu. Oli takki suuri tai pieni. — Se sopii! tuumaili aliupseeri ja jos kuka yritti valitella puvun huonoutta tai sopimattomuutta, lohdutti hän meitä:

— Ei teitä ole tarkoitus pukea espiskeikareiksi, te lähdette taisteluun.

Yöllä helmikuun 16 päivää vasten kokoontui komppania viimeisen kerran asuntoaulaansa. Siinä oli taas pitkä rivi sivilistejä mitä erikuosisimmissa puvuissa. Joka miehellä oli matkalaukku tai nyytti kädessä. Saksalaiset aliupseerit jättivät kaihomielisinä jäähyväiset. Katseltiin tuttua Baierin kasarmia. Siinä se seisoi jykevänä, autiona, kätkien suojiinsa monta huokausta, kaikki ne kaipuun tunteet, jotka nyt olivat täyttymässä. Ja miehissä vallitsi niin rajaton riemu, että se tuskin voi hillitä sitä ilmoille puhkeamasta. Ulkona talvituulet kohisivat ja vinkuivat, helisivät ja soittelivat huimia, vallattomia taistelulaulujaan.

— Valmiit! Ryhmäkaarto oikeaan, tahdissa — — — mars! Eteen-päin!

"Hurraa nyt komppania kotiamme kohti Suomemme suloisille saloille! — — — — — — — — Ei löydy maata sen armaampaa!"

Lähtöaamu valkeni kylmänä ja tuulisena. Miehet värisivät laivankannella odotellessaan ohuissa siviilipuvuissaan. Libau heräsi tavalliseen työhönsä ja askareisiinsa ikäänkuin mitään erikoista ei olisikaan tapahtunut. Mitäpä sen asukkaat välittivät jonkin jääkäripataljoonan lähdöstä. He olivat nähneet sellaisia monia sekä tulevan että menevän. Satamassa alkoi päivän työ. Juna tuli puhkuen laivarantaan, nosto- ja lastauskojeet alkoivat rämistä. Venäläisiä vankeja marssi tavaramakasiineihin työhön.

Kello 11 seuduilla pataljoonamme saksalaiset upseerit saapuivat laivalle jättääkseen jäähyväiset. Ennen lähtöä oli pataljoonassa joka mies korotettu, oli leivottu upseereja jos minkin arvoisia, että koskaan ei saattanut tietää, miten suuren herran kanssa oli kunnia keskustella.

Useita puheita pidettiin sekä saksalaisten että suomalaisten taholta. Kaikille oli yhteistä mielikarvaus siitä, etteivät vanhat tutut upseerimme saaneet lähteä mukaan. Saksa ja Venäjä näet taas hieroivat rauhaa ja aselevon aikana saksalaiset eivät saaneet edes lupaa Suomeen lähtöön. Ero tuntui sangen katkeralta. Olivathan meikäläiset vielä tottumattomia suuripiirteiseen sotatoimintaan. Suomessa olisi nyt juuri tarvittu noiden kokeneiden ammattisotilasten kykyä ja taitoa. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta, Saksan ja Suomen soturiliitosta ja yhteisistä kestetyistä vaaroista ja taisteluista.

Laulut kajahtivat puheiden lomassa, "Die Wacht am Rein", "Maamme" ja monet muut vuoroin kummallakin kielellä. Nyt eron hetkellä jääkärit huomasivat, miten syvät siteet yhdistivät heitä jaloon Saksan kansaan, joka jo oli tehnyt ja vielä tuli tekemään maallemme niin monta todellista ystävän palvelusta. Saksan voittoisa armeija oli kukistanut tsaarivallan Venäjällä, sen iskut olivat tehneet vallankumouksen mahdolliseksi. Puhukoot ympärysvallat pienten kansojen oikeuksista miten kauniita sanoja tahansa, missä maailman kolkassa he voivat toistaiseksi näyttää edes yhden sorron ikeestä vapauttamansa kansan? Saksa taas oli jo ennen meitä vapauttanut koko itä-Europan tsaarivallan ikeestä, luonut itsenäisen Puolan ja Ukrainan. Olkoon, että se on tarkoittanut nuo valtiot itselleen suojamuuriksi Venäjää vastaan, joka tapauksessa ne maailmansodassa Saksan aseitten avulla ovat saaneet vapautensa ja itsenäisyytensä. Kaukana siitä, että silmittömästi, sokeasti olisimme ihannoineet kaikkea saksalaista. Näihin suurtekoihin me suomalaiset kiinnitimme toiveemme, ja niin kauan kuin ne teot himmentymättöminä säilyvät historiassa, niin kauan me pienen poljetun kansan pojat emme voi olla ihailematta sitä kansaa, joka rehellisesti täytti lupauksensa ei ainoastaan meitä, vaan monta muuta yhtä raskaan ikeen alla huokaavaa kansakuntaa kohtaan!

Laiva irtautuu satamasta. Rannalla seisoo parvi, 27:nnen Jääkäripataljoonan upseerit kunniaa tehden. Kajahtaa voimakas hurraa jälkeen jäävien ja koko Saksan voitokkaan armeijan kunniaksi.

Arcturus lipuu aallolta aallolle kohti aukeaa Itämerta. Libau jää kauas. Silloin pieni nopea alus kiitää rinnallemme. Jälelle jääneet upseerit olivat rynnäköllä vallanneet pienen rannikkolaivan ja seurasivat matkuettamme ulos aavalle asti. Vihdoin tuo pikku alus ei kyennyt enää kilpailemaan uhkean Itämeren laivamme rinnalla. Se kääntyi takaisin viime jäähyväiset jätettyään. Suomalainen pataljoona kiiti eteenpäin pohjoista kohti. Aavalla merellä nostettiin Suomen lippu laivan perään. Se hulmusi ja lepatti ylpeänä, vapaana, satojen riemusta loistavien katseitten ihailemana.

KOTIMATKA.

Arcturus kyntää Itämeren aaltoja. Vesi solisee, läiskyy suurina suolaisina pisaroina laivan kannelle. Pohjatuuli peuhaa ja pelmuaa touveissa, myllertää meressä, räiskii ja pärskii kuin mikäkin ilakoiva merielävä.

Laivan keula ja kannet vilisevät miehiä. Etukannella katselija vasta oikein nauttii nähdessään, miten keula puskee tumman, vellovan aallokon pintaan ja syöksyy sähisten ja kohisten eteenpäin. Vesi yrittää vastustella, aallot lyövät koko kyljellään voimakkaasti vastaan, käännähtävät siinä selkäpuolelleen, paremmin oikein hartiain-voimalla laivan runkoa puskaistakseen, mutta niiden voimanponnistukset ovat turhat. Minkäpä sille tekee väkevämmälleen ja terävämmälleen muuta kuin katkeaa ja murskautuu, ja Arcturus ihan kuin leikillään siinä kikkaa katkaisee aallon toisensa jälkeen ja lipuu paksua savua piipuistaan pursuttaen yhä avarammille ulapoille Suomen lippu mastossaan hulmuamassa.

Taivas on pilvessä, Itämeri pauhaa synkkänä, mustana, väliin vaahdosta valkeana. Sen katselijoilla posket ja otsa polttavat kuin kuumeessa. Suonen lyönti tuntuu ohimoissa. Tuo kylmä talvinen tuuli tekee sanomattoman hyvää. On nautinto antaa sen viilentää koko kasvoja sulkea silmänsä ja tuntea kiitävänsä hyvää vauhtia pohjoista kohti.

Kaukana aallokko pärskyy ja roiskuu suurina, valkeina vaahdon peittäminä vuorina. Vasemmalla näkyvät Saksan rannikon kalliot ja laaksomaat. Koko valoisan ajan päivästä kuljemme rannikon suojassa. Sitten yöllä yht'äkkiä kaikki valot sammutetaan ja pimeä laiva syöksyy suurimmalla vauhdillaan puhkuen ja sähisten synkän Itämeren yli suoraan Ruotsin rannikkoa kohti.

Aamun sarastaessa on uusia saaria ja rannikko taas näkyvissä, Ruotsin ranta. Arcturus on ankkurissa peilityynessä lahden poukamassa. Olemme onnellisesti päässeet Itämeren yli. Saksalaiset lentäjät olivat kertoneet venäläisten torpeedoveneitten ja parin risteilijän lähteneen merelle ajamaan takaa meikäläisiä. Nyt olimme jo saavuttamattomissa.

— Mutta miksi tässä odotellaan? kyselevät jääkärit kärsimättöminä. — Eikö sitä paineta taas eteenpäin: Pohjalaiset ne ottavat kohta Tampereen ilman meitä.

— Helsingin ottavat ja kuka sinne sitte enää kehtaa mennä.

Päivämies koettaa rauhoitella: — Älkää hätiköikö, jaksetaan kai sitä toistakin laivaa odotella!

— Ka mitä toista laivaa?

— Castoria, tykistön laivaa!

Nyt muistavat miehet, että eskaaderiimme tosiaankin kuului toinenkin, mitätön, pieni alus, johon tykistö oli sijoitettu. Sitäkös alettiin nyt naljailla.

— Mokomakin kanuunavene! Olisi heitetty sille köydenpätkä ennen merelle lähtöä, niin olisimme jo molemmat täällä.

— Vielä sitä sammakkoa ruvetaan tässä perässä laahaamaan.

— Onko siinä ropelliakaan. Taitaa liikkua tuulen voimalla.

— Ja mihinkä se silloin pääsee tällä vastatuulella. Takaisin se on seilannut Libauhun.

— Vai että "Castori" piti panna tuolle nimeksi.

— Mokomallekin rääppänälle!

Puolen päivän aikaan vasta Castorin savu alkaa näkyä taivaanrannalla. Merenkäynti on ankara. Tuo pieni laivanpahanen keikkuu ja tanssii aallokossa, väliin katoaa syvyyteen niin että piipuista tupruava savu vain sen paikan ilmaisee, väliin taas heilahtaa maan ja taivaan välillä, että päätä huimaa sitä katsellessa. Viimeiset voimansa ponnistettuaan se pihisten ja ähkyen saapuu Arcturuksen rinnalle huohotellen matkan vaivoista. Suurin osa miehistöä on merikipeänä.

Päivät jatkavat taas matkaa yhdessä. Ruotsin rannikon päivänpaisteiset viirut lännessä näyttävät lipuvan ohi pitkänä, loppumattomana aallonharjana.

Tukholman leveysasteen pohjoispuolella alkaa ilmestyä jääsohjoa. Pohjoisempana se yhä laajenee velloviksi kentiksi ja niiden takana läikkyvät jäälautat säihkyvän kirkkaina. Arcturuksen työ alkaa käydä yhä raskaammaksi. Kohta on edessä luja, hellittämätön, silmänkantamattomiin ulottuva jääkenttä. Arcturus puskee uljaasti sen sisään halkoen leveän vanan. Castor pysyttelee nyt hartaasti perässä, laivan kylki jytisee, jääkenttä halkeilee kumahdellen. Rouskuen ja sähisten jää keulassa murtuu. Mutta tuo kiinteä kenttä käy yhä lujemmaksi ja taipumattomammaksi, laiva tutisee, saa yhä ankarampia tölmäyksiä. Sakeana pursuaa savupatsas taivaalle piipuista ja koneet jyskyttävät raskaasti, epätoivoisesti. Vihdoin Arcturus pysähtyy. Sen voimat ovat uupuneet. Kärsimättöminä kulkevat jääkärit jäätiköllä.

Sampoa odotetaan päivä jopa toinenkin. Sen seikkailut ovat kaikkien huulilla. Missä kummassa se nyt viipyy?

Sitten vihdoin illan hämärtäessä näkyy kaukana savua.

Sampo näkyy! Kaikki miehet kapuavat kannelle. Ankara on työ murtajallekin. Sen laaja runko hiljalleen kuitenkin kasvaa jäätiköstä. Uljaasti se painaa röykkiöt allensa, sen laidoissa pursuu ja vaahtoo sininen aallokko.

Eläköön-huudoilla Arcturuksen miehistö tervehtii saapunutta pelastajaa.

Laivue alkaa taas pyrkiä pohjoista kohti. Castor on jätetty lepäämään. Sen miehistö muutettiin Sampoon. Pakkanen kiihtyy. Sammon äsken avaama uoma on jäätynyt uudelleen. Yötä päivää koneet ryskävät, laivan kyljet vinkuvat ja voihkivat, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä tahansa.

Vihdoin monen päivän matkan perästä itäiseltä taivaanrannalta kohoaa pieni nyppylä yli jäätikön. Kannet ja laivan keula ovat mustanaan miestä. Kiikarit kulkevat kädestä käteen. Ensimäinen majakka Suomen rannalla on näkyvissä. Yht'äkkiä alkaa sydän sykkiä niin rajusti kuin se tahtoisi repäistä rinnan. Kasvot sävähtävät tulipunaisiksi. Sanomaton, kuvaamaton lämpö, huumaava riemun ja onnen tunne täyttää koko olemuksen. Kyyneleet, joiden lähteittenkin jo luultiin iäksi kuivuneen, ovat väkisin kihota silmäkulmaan.

Tuolla vasemmalla kirkastuu pilvien keskeltä ensimäinen saari, oikealta toinen. Suomen ranta on näkyvissä. Lähemmäs tultaessa näkyvät nuo tutut ruskeat kalliot ja harvat havumetsät. Itämyrsky pauhaa, vinkuu ja puhaltaa, jääkentät kimaltavat päivän säteissä. Kaikkialla touveissa, mastoissa, merellä ja saarilla, soi ja heläjää kuin ennenkuulumaton musiikki. Suomen metsien humina kuuluu kaukaisena valtavana tervehdyshymninä ja hivelee rintaa. Kylmä tuuli viilentää kuumeisia hehkuvia poskia ja otsaa.

Kaikki miehet ovat kannella. Päiväkauden he seisovat siinä sanattomina, liikkumattomina, katsellen ahmien kauan kaivattuja Suomen rantoja, hengittäen sen tuulia, havumetsien tuoksua. "Yö on iäks' mennyt pois!" Vihdoin saapuvat ensimäiset ihmiset, suomalaiset pojat ja tytöt mikä suksilla mikä jalan. Tulee miehiä valkeat nauhat käsivarressa — suojeluskuntalaisia. Laivan ympärille kertyy parvi väkeä. Eläköön-huudoilla he tervehtivät jääkäreitä. Parvi kasvaa. Saattajat juoksevat laivan perässä kilometrejä. Toiset jäävät uupuneina jälkeen, mutta saarilta ja mantereelta saapuu yhä uusia joukkoja liput mukanaan. Arcturuskin liputtaa, mastosta mastoon liput liehuvat, vimppelit välkkyvät ja ilakoivat. Tämähän on riemusaattoa.

Eräs äiti huomaa laivan kannella poikansa, ojentaa kätensä ja painaa sitten huivin silmilleen. Poika tempaa valokuvansa, taskukirjansa, ja heittää kaikki jäälle äitinsä jalkojen juureen.

Vaasan satama kohoaa uljaana, kevättalven laskevan auringon valaisemana. Sankat väkijoukot täyttävät laivasillan. Laulu kajahtaa, liinat liehuvat. Pataljoona marssii illan hämärtäessä kaupunkiin sankkojen tervehtivien väkijoukkojen ohi.

Pohjanmaalla ovat talonpojat alkaneet vapaustaistelun. Niin voimakasta valveutuneen kansan nousua ei Suomi ole milloinkaan ennen nähnyt. Rintama on keski-Suomessa. Valkoisen armeijan tykit jylisevät Tampereella.

Ja Suomen jääkärit ovat kotimaan kamaralla.