Part 14

Taistelut alkoivat yöllä tammikuun 5 päivää vastaan. Kaksi kokonaista armeijakuntaa otti hyökkäykseen osaa vihollisen puolelta. Toinen näistä oli lättiläinen, s.o. kokoonpantu miehistä, joiden kotipaikka oli taistelutantereen lähiseutu. Sodassa merkitsee erikoisen paljon taistelualueen tarkka tunteminen ja täällä etenkin siis hyökkääjillä oli suuret edut puolellaan. Soiden pettävät rimmet ja vakavapohjaiset kannaksethan vain seudun asukkaat voivat tarkalleen tuntea. Toinen armeijakunta — siperialainen — taas oli saanut levätä, kuukausimääriä kun saksalaiset vähäiset puolustusjoukot sen sijaan olivat olleet yhtämittaisessa rintamapalveluksessa. Taistelujen päämääränä oli vallata Mitau — mikä kaupunki oli rintamasta vain 15—20 kilometrin päässä. Venäläiset hyökkäsivät Tirul-suon metsäalueilta ja pääsivät kolmessa kohdin saksalaisten linjojen läpi. Mitaun—Riian maantien molemmin puolin kiihtyi tykkituli erittäin ankaraksi; kaasuhyökkäyksillä yritti vihollinen lamauttaa puolustajia, mutta kaikki hyökkäykset heitettiin takaisin. Boubai-kylän luona puolusti asemia vastamuodostettu rykmentti, joka hyökkäyksen pakottamana aluksi peräytyi hiukan, mutta jo 6 p:nä saksalaiset vastahyökkäyksellä karkoittivat vihollisen ja saivat takaisin entiset asemansa. Monet sadat venäläisten ruumiit peittivät taistelutantereen.

Paremmin onnistui venäläisten hyökkäys Skangalin luona, missä he etenivät useita kilometrejä, jolloin asema jo näytti erittäin uhkaavalta. Apujoukkojen saavuttua täälläkin ankarilla vastahyökkäyksillä asema palautettiin ennalleen tammikuun 8 päivän seuduissa.

Kauimmin kestivät taistelut Mangal-kylän luona. Reservit saapuivat tänne myöhemmin ja vähälukuisempina kuin edellisiin rintaman murtokohtiin. Vain askel askeleelta toimeenpanemalla useita yksityishyökkäyksiä saksalaiset jälleen pääsivät entisiin asemiinsa vihollisen tehdessä mitä sitkeintä vastarintaa.

Taistelujen ankaruudesta ja joukkojen osaksi tulleista kärsimyksistä antaa eräs sotakirjeenvaihtaja eloisan kuvauksen:

"Tammikuun 29 oli 20 p. astetta pakkasta. Jo aamun sarastaessa tykistömme miinanheittäjien avustamana alkoi pauhata kiivaasti tehden hävitystyötään venäläisten asemilla. Myöskin venäläinen tykistö, jopa suurikaliiberiset laivatykit yhtyivät leikkiin. Siitä huolimatta kävivät taisteluihin tottuneet itäpreussilaiset rykmentit rynnäkköön, mikä nerokkaasti johdettuna vastustamattomalla voimalla edistyi. Venäläiset heitettiin ulos valtaamistaan asemista, kaksi rykmentinkomentajaa, 14 muuta upseeria ja 908 miestä saatiin vangiksi ja saaliiksi 15 konekivääriä.

"Taistelujen tuimuutta ja joukkojen kärsimyksiä niiden kestäessä tuskin voi sanoin kuvata. Tammikuun viime päivinä ei suo pakkasesta huolimatta ollut kaikkialla kulkukelpoinen. Sotilaat vajosivat rimpiin usein vyötäröitä myöten ja kaiken aikaa kylvi venäläinen tykistö kuolemaa hyökkääjien ylle.

"Kun sitten vihollinen on heitetty asemistaan, saa voittaja haltuunsa tuhoisan tykkitulemme murskaamat varustukset täynnä pirstoutuneita hirsiä, maata, mutaa, lunta ja ruumiita. Tämä barrikaadi on nopeasti laitettava puolustuskuntoon, mikä työ on erittäin vaikeaa kun maa ja kaikki esineet ovat jäätyneet. Sitten yritetään rakentaa jonkinlainen katto ja seinät suojaksi viimaa ja pakkasta vastaan, mikä öisin kohoaa aina 25 jopa 30 asteeseen Celsiusta. Vihollisen ylivoima, epäsuotuisa sää ja vaikea maanlaatu tekevät nämä taistelut sodan ankarimmiksi. Kunnon joukkomme osoittavat tuolla Kuurinmaan Aa-joen rannoilla sellaista hiljaista uljuutta ja urhoollisuutta, että he ansaitsevat koko isänmaan jakamattoman ihailun."

Todisteena siitä, että näissäkin vaikeissa olosuhteissa mieliala saattoi säilyä virkeänä jopa leikillisenä, liitettäköön tähän erään "kenttäharmaan" sotilaslehteen kirjoittama hullunkurinen, jonkinlaista suomalaista arkkiviisua vastaava runoelma.

AN DER AA.

Im Januar 1917.

Ein Gruss aus dem Schützengraben.

An der Aa ist's lustig — Huh! Es friert dort das Wasser zu. An der Aa, da liegt ein Sumpf, Drin sinkt Stiefel, Bein und Strumpf. An der Aa, am Tirulwald Hat's jetzt wieder mal geknallt. An der Aa, mit grosser Zahl Stand ein Russki-General, Schielt mit sehnsuchtsvollem Sinn Von der Aa nach Mitau hin. Sprach zu seinem Henkersknecht: "Aa und Mitau wär' mir recht, Auf du Knechtesseele du Hol' mir Aa und Mitau!" An der Aa, im Tiruwalde — Hui! Wie pfiff der Wind da kalte! Mitternächtlich durch den Draht Zu verüben Moritat Schlichen russische Kohorten Nach der Aa um da zu morden. Dort da klang — und das war fein, Hart und laut die "Wacht am Rein!" Das dem russ'schen Henkersknecht Ward im Herzen bang und schlecht. An der Aa, im Schnee und Eis Manchem wurde da ganz heiss. An der Aa ward mancher kalt, ward im Sumpf begraben bald. Russki! Russki! Lass dir raten, Lass von deinem Moritaten, Lass von Aa und Mita-u, Lass den Tirulwald in Ruh'. Auch hier steht und nicht allein — Fest und treu die Wacht am Rein!

Aa-joen talvitaistelut olivat viimeiset sotatapahtumat, joihin suomalainen jääkäripataljoona itärintamalla otti osaa. Kevät toi mukanaan suuria muutoksia. Venäjän vallankumouksen jälkeen ei itärintaman pohjoisosissa enää sattunut mitään huomattavia taisteluja. Suomalainen pataljoona siirrettiin jälleen Libauhun, missä heti alkoivat monen monituiset uudet kurssit pataljoonan sotilaskasvatuksen täydellistyttämiseksi.

LIBAUSSA 1917.

Maaliskuun 15 päivän sanomalehdet ovat saapuneet. Ne kertovat suuria uutisia. Venäjän vallankumous on alkanut. Pietarissa taistellaan, kaupungin garnisooni 30,000 miestä on liittynyt vallankumouksellisiin. Ministerit vangitut. Väliaikainen hallitus muodostettu. Mielenosoituskulkueilla on tunnuslauseenaan: "alas tsaari, alas sota!"

Saksan sanomalehdet kertovat vallankumouksesta jotakuinkin kylmästi, huomaten siinä heti englantilaisten sormet pelissä. Toisella tavalla kuitenkin suomalaiset arvostelevat asiaa. Mehän olemme itse saaneet kokea tsaarivallan painostusta, sitä vastaanhan meidän taistelumme juuri on kohdistunut. Venäjän vallankumouksellisten kanssa me tunnemme olevamme asetovereita. Vuosikymmeniä kytenyt vallankumousliike Venäjällä on usein saanut Suomessa osakseen ihailua ja myötätuntoa. Meillä oli ainakin hämäriä tietoja siitä, miten kauan ja miten vaikeissa oloissa venäläiset vallankumousmiehet ovat saaneet toimia, ennenkuin he ovat nähneet edes aamuruskon ensimäisen pilkahduksen toivomustensa toteutumiselle. Ja suomalaiset olivat jo usein pahimman sorron aikana kiinnittäneet kaukaiset toiveensa kauan odotettuun ja ennustettuun vallankumoukseen. Siltä ainakin odotettiin oikeuksiemme tunnustamista ja vihdoinkin vapautusta tsaarivallan sorrosta.

Suomalaisessa pataljoonassakin tervehdittiin vallankumousta ilolla ja innostuksella. Siinä nähtiin ensi askel maailmanrauhaan ja yleensä luultiin, että vallankumouksen johtomiehet ensi kädessä ottaisivat maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen rauhan palauttamisen. Ne kansanjoukot, jotka heidät olivat valtaan nostaneet, huutelivat parhaillaan Pietarin kaduilla: "alas sota!"

Mutta näissä toiveissa petyttiin. Vallankumouksen johtavat henkilöt Miljukow ja Kerenski pysyivät uskollisina entisille liittolaisilleen ja johtivat Venäjän uusiin onnettomiin taisteluihin. Epäilemättä on se henkilö omannut mahtavan persoonallisen voiman, joka jälleen edes hetkeksi vallankumouksen pyörteissä kokosi Venäjän murtuneen armeijan uuteen suuripiirteiseen yleishyökkäykseen. Mutta vallankumouksen vyöry oli kerran lähtenyt liikkeelle. Yhden miehen vaikutusvalta joukkoihin tai nerokaan eivät kyenneet sitä pysähdyttämään. Venäjästä ei enää ollut taistelun jatkajaksi. Se kulki kohtalorikasta tietään kaikkien vallankumouksen vaihteiden ja myrskyjen kautta lopuksi kaaokseen ja anarkiaan. Jos Venäjän vallankumousta vertaa vastaavaan mullistukseen Ranskassa v. 1789 ja sen jälkeisinä vuosina, havaitsee siinä yleispiirtein niin paljon yhtäläisyyttä, että tuntuu kuin Venäjän olot kehittyisivät suurten vallankumousten yleisen järkkymättömän ohjelman mukaisesti. Marraskuussa 1917 olivat girondistit menettäneet valtansa ja jakobiinit — bolshevikit — astuivat heidän tilalleen.

Miljukow, Kerenski, Trotzky, Ikenin y.m. ovat olleet ainoastaan vallankumouksen synkkien voimien leikkikaluja, pakotetut toimimaan, niinkuin heitä kannattavat syvät rivit ovat tahtoneet. Nuo synkät voimat, joita he nerollaan ovat koettaneet johtaa ja ohjata, ovat jo murskanneet heistä osan ja murskaavat toisetkin, milloin heidän päämääränsä käyvät keskenään ristiriitaisiksi.

Niin innostuneesti kuin suomalainen pataljoona siis aluksi tervehtikin Venäjän vallankumousta, sai se pian havaita toivonsa turhiksi. Yleinen amnestia peruutettiin pian. Meidän miehiämme Suomessa alettiin vainota entistä kiihkeämmin. Kerenski antoi selityksen, että niitä henkilöitä, jotka aseellisesti vihollisen puolella olivat taistelleet Venäjää vastaan, amnestia ei koskenut. Meiltä oli siis jälleen kielletty pääsy kotimaahamme ja kuitenkin jokainen saattoi käsittää, että me olimme taistelleet ainoastaan Suomen oikeuksien sortajia vastaan, tsaarivaltaa ja panslavisteja vastaan, siis samaa vihollista vastaan kuin vallankumoukselliset itsekin.

Mutta näitten tapahtumain johdosta pataljoonallemme paljastui eräs uusi totuus Suomen suhteista Venäjään. Meissä vakautui mielipide, että olipa Venäjällä vallassa mikä puolue, mikä kansanluokka tahansa, se on aina Suomivihollinen. Mitä olivatkaan tämän saman, nyt ohjissa olevan puolueen miehet ennen valtakunnanduumassa puhuneet Suomen oikeuksista? Eräs kadettipuolueen edustajista lausua kerran: "Samaan aikaan kuin Kuropatkin hankki häpeää Venäjän nimelle kaukaisessa idässä, samaan aikaan Bobrikoff Suomessa tahrasi kauneimman lehden Venäjän historiaa!" Yhtä ystävällisiä ja myötätuntoisia kansallemme olivat olleet muinoin Miljukowin ja Kerenskinkin lausunnot. Mutta hallituksen johtoon päästyään heidän mielipiteensä muuttuivat.

Suomalaiseen pataljoonaan oli pitkällisen maanpaon ja taistelun aikana syöpynyt entistä syvempi vastenmielisyys ja epäluulo kaikkea venäläistä kohtaan. Oli jo totuttu siihen, että tsaarivallan aikana Suomelle annetut hallitsijavakuutukset rikottiin, mutta kerrassaan masentava oli huomio, että Venäjän vallankumouksenkin miehet muuttivat hallitukseen päästyään kantansa. Saksassa olevat suomalaiset tekivät silloin sen johtopäätöksen, että Suomi ei voi Venäjältä koskaan odottaa muuta kuin joko tyranniaa taikka anarkiaa. Ei siis tullut meikäläisille kysymykseenkään yrittää tänä "svabodankaan" aikana pyrkiä kotimaahan muuten kuin aseilla ja vaatimuksena Suomen täysi itsenäisyys ja ehdoton ero Venäjästä. Nämä suuret tapahtumat idässä ovat kuin taustana sille raskaalle pitkälle vuodelle, minkä suomalaiset jääkärit viettivät Libaussa aavan Itämeren rannalla odotellen kaihoten sitä hetkeä, jolloin isänmaa heitä tarvitsi.

Saksalaisten silmissä pataljoonamme arvo ja merkitys vuoroin nousi ja laski. Silloin kun Saksan ja Venäjän kesken vallitsi aselepo ja rauhanneuvottelut alkoivat, ei kukaan ehtinyt ajatella jääkärijoukkoamme. Pataljoonalla oli raskaat päivät silloin. Mielenkiinnolla seurattiin neuvotteluja ja odotettiin Suomen kysymyksen ratkaisua ja järjestelyä.

Pataljoonalle pantiin kesän kuluessa toimeen useita uusia harjoituskursseja; jalkaväelle ensin aliupseerikurssit ja lisäksi muodostettiin erikoisosastoja, syöksy-, rautatie-, tiedonanto- y.m. joukkoja, joten koko kesä kului ahkerissa harjoituksissa. Pataljoonamme oli usein koeosastona saksalaisia komppanianjohtajakokelaita edelleen kouluutettaessa. Väliin pantiin toimeen laajoja monipäiväisiä kenttäharjoituksia useiden peninkulmien päässä Libausta.

Eräs huomattava työ tältä aikakaudelta oli suomalaisen sotilaskäsikirjan valmistaminen. Se valmistui monien kuukausien ahkeran työn tuloksena paksuna 7-osaisena nidossarjana ja on tätä nykyä käytännössä nuoren armeijamme harjoituksissa ja kasvatuksessa.

Syksyllä elämä Libaussa alkoi huomattavasti vilkastua. Koulut avattiin. Punaposkiset koulutytöt ja pojat saapuivat maaseuduilta kaupunkiin. Katuja kahvilaelämä oli silloin kokonaan muuttunut. Elämä sujui kuin rauhan aikana. Sotilaita oli Libaussa syksyn alussa verrattain vähän. Sotavankijoukot, joita kuljetettiin kaikenlaatuisiin toimiin aamuin ja illoin, muistuttivat ankaran sodan yhä olevan käynnissä. Näistä venäläiset olivat laihoja, kurjannäköisiä, kun he puukengissään laputtelivat katuja, nälkiintyneinä, masentuneina. Kokonaan toiselta näyttivät muut vangit; erikoisesti englantilaisjoukot marssivat vankeinakin niin uhkaavina ja ylpeinä, että koko katuyleisö jäi heidän jälkeensä ihmetellen katsomaan.

Syksyllä suomalaisten merkitys taas nousi. Venäläiset alkoivat yleishyökkäyksensä Galitziaan, jota seurasi pian voimakas saksalaisten vastahyökkäys. Pohjoisessakin tehtiin suuria hyökkäysvalmisteluja. Oli kuumeinen aika elokuun lopulla. Huhuja kulki hyökkäyssuunnitelmista Riian rintamalla. Kerrottiin, että Mitaun ja Libaun sairaalat tyhjennetään ja itsekin saimme nähdä erikoista liikettä Libaun satamassa ja asemilla. Pitkät tavarajunat kulettivat viikkomääriä muona- ja ampumavaroja sekä kaikenlaatuisia sotatarpeita Libauhun.

Pohjoiset sotatapahtumat seurasivat sitten nopeasti toisiaan, 1 p:nä syyskuuta saksalaiset murtivat Dünan rintaman Yxkullin luona, 3 p:nä he valtasivat Riian jatkaen nopeasti etenemistään Pietaria kohti, kunnes tuli mahdottomaksi kulettaa kuormastoja hävitettyjä teitä pitkin sotajoukon perässä. Syntyi uusi rintama muutaman peninkulman päähän Riiasta itään.

Saksassa ja varsinkin Kuurinmaan saksalaisen väestön keskuudessa vallitsi suuri riemu Riian valloituksen johdosta. Libaussa ihmiset miltei syleilivät toisiaan. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kaupunkiin tulvi sen entisiä Riiassa paossa olleita asukkaita ryhtyen jälleen hallitsemaan hylkäämiänsä koteja ja hoitamaan entisiä toimiaan. Samoin usea maaseudun hovi sai takaisin entisen omistajansa ja Libaun lehden päätoimittaja Voldemar Seeberg julkaisi päivän kunniaksi tunnelmaa kuvaavan juhlarunon vanhan Riian yhdistämisestä Saksaan.

Runossa kuvastuvat erinomaisesti juuri ne tunnelmat ja toiveet, mitä Riian valloitus herätti kaikissa saksalaisystävissä Kuurinmaalla. Kaikki olivat vakuutettuja siitä, että Riika ikuisiksi ajoiksi oli yhdistetty Saksaan.

Suuret sotatapahtumat pohjoisrintamalla eivät loppuneet vielä. 27 päivänä syyskuuta koko Libau oli yht'äkkiä muuttunut sotilasleiriksi. Koko kaupunki ihmetteli vain yhtä asiaa: "Mistä tuo suuri paljous sotilaita ja kaikkia aselajeja yhtäkkiä ilmestyi?" Olimme suurten sotatapahtumien valmistelukeskuksessa.

Kaikkia teitä pitkin marssi Libauhun joukkoja, jalka- ja ratsuväkeä, tykistöä, yhtämittaa, loppumatta. Tuli teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja. Libaun satamaan ilmestyi mahtavia kuletuslaivoja ja risteilijöitä. Koko Libau kuhisi kuin muurahaispesä. Ihmiset olivat aivan ymmällään, heidän huoneensa majoitettiin täyteen sotilaita, jopa kirkotkin olivat sotaväen hallussa. Lastauspaikoilla tehtiin työtä yötä päivää. Libaulaiset näkivät jälleen, että Saksalla on vielä voimaa ja hyviä joukkoja.

Jos Aa-joella olimme nähneet, minkä masennuksen ja alakuloisuuden sekä sekasotkun vihollisen yleishyökkäys saa aikaan, saimme nyt nähdä tarmokkaasti järjestellyn, uusien suurien sotatapahtumien valmistelun.

Huhuiltiin, että saksalaisten päämaalina oli Ösel-saari, mutta saksalaiset sotilaat arvelivat sen jälkeen lähdettävän Suomeen. Ja todellakin, suomalaista pataljoonaa alettiin taas laittaa lähtökuntoon. Saksalaisille pidettiin luentoja Suomesta ja miten siellä piti käyttäytyä. Sotilaslukusalissa ukot sankoin parvin tarkastelivat Suomen karttaa ja nähtyään siellä järven järven vieressä he huudahtivat: — Hassunkurinen maa!

Jälleen elettiin toivorikkaita aikoja. Ja varustelutyöt yhä jatkuivat. Hamburgista ja Bremenistä saapui aina 11000 tonnin laivoja, joihin lastattiin sunnattomat määrät tavaraa ja aseita. Satamassa vallitsi sellainen liike, ettei milloinkaan rauhan aikanakaan Libau ole sen vertaista nähnyt. Kuitenkin retki yhä viivästyi. Merellä vallitsi ankara syysmyrsky ja nuo tappeluihin tottuneet hyökkäysjoukot murisivat synkkinä: — Kyllähän maalla aina kelpaa taistella — aber das verdammte Wasser!

Tällä välin sai miehistö joka päivä harjoitella laivaanmenoa ja maihin nousua. Yrityshän oli ensimäinen laatuaan Saksan armeijalle ja laivastolle.

Lokakuun 8 ja 9 päivänä joukot marssivat laivoihin ja 11 päivänä tuo komea laivasto lipui aavalle merelle torpeedoveneiden ja risteilijäin saattamana.

Viikon kestäneen kiihkeän odotuksen perästä tulivat tiedot retken täydellisestä onnistumisesta. Taas liput liehuivat. Miten monena päivänä sodan kestäessä onkaan Saksalla ollut syytä liputtaa! Jääkärit iloitsivat kuullessaan Slavan uponneen. Se oli pommitellut meitä Kneis'in rintamalla järeillä tykeillään silloin tällöin. Nyt he vahingoniloisina toistelivat toisilleen: — Slava bohu!

Mutta jääkärit pettyivät jälleen toiveissaan. Saksalaisten sotatoiminta pohjoisrintamalla pysähtyi. Odotetusta Suomen retkestä ei taaskaan tullut mitään. Alkoi jälleen tuollainen katkera välinpitämättömyys kaikesta, pettymyksen aikaansaama alakuloisuus. Pataljoonan mielialaa koetettiin virkistää isänmaallisilla illanvietoilla, joiden merkitys sotilaskasvatuksessa siis vasta nyt näytti selvinneen. Alun niille antoi luutnantti Linder kolmannessa komppaniassa ja vähitellen niitä alettiin toimeenpanna koko pataljoonaa varten. Iltamahuoneet olivat aina täpötäynnä sotilaita ja epäilemättä niiden merkitys tänä raskaana, monien pettymysten ja turhiksi osottautuneiden toiveiden aikana olikin sangen suuri. Muutamat pataljoonan laulajat muodostivat Libaun neitojen ja saksalaisten "sisarten" avulla kirkkokuoron, joka lauloi monessa pataljoonan jumalanpalveluksessa, kävipä esittämässä suomalaisia laulujaan useissa juhlissa saksalaisessa sotilaskodissa ja tervehtimässä haavoittuneita ja sairaita Libaun suurissa sairaaloissa.

Ja jälleen etelästä tulevat sotatiedot täyttivät ylpeydellä kaikki rinnat koko Saksan armeijassa. 24 päivänä lokakuuta alkoi mahtava yleishyökkäys Italian rintamalla.

Ensimäinen päämajan ilmoitus oli jälleen lyhyt ja ytimekäs, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon puhuva. Se kuului:

"Die Gefächtstätigkeit in Tirol, Kärnten und am Isonzo ist merklich aufgelebt. Deutsche Artillerie hat in den Feuerkampf eingegrüfen; deutsche und österreich-ungarische Infanterie hat heute morgen bei Flitsch, Tolmein und im Nordteil der Hochfläche von Bainsizza die vordersten italienischen Stellungen genommen."

Sen jälkeen kasvoivat vanki- ja saalisluvut huimaavasti:

25 p:nä illalla ....... vankeja 10,000 26 " " .......... " 30,000, tykkejä 300 28 " " .......... " 100,000, " 700 j.n.e.

Italialaisten kärsimä musertava tappio herätti armeijassa kaikkialla hilpeätä riemua. Saksassa yleensä italialaiset olivat perin huonossa maineessa sotilaina ja heitä halveksittiin jo sodan alusta asti keskusvaltain liiton pettureina. Voitonsanomia heidän sanomalehdistönsä toistaiseksi ei ollut tilaisuudessa julistelemaan, mutta sitä kiivaampina tavottelivat sen kostonhuudot Itävallan sydänseutuja. Nyt sitä kohtasi uusi ankara koettelemus. Pilalehdet olivat täynnä kuvia sadeilmoista, joissa kenraali Cadorna sateenvarjo murskana turhaan yritteli suojata Lombardiaa vedenpaisumukselta. Lustige Blätter julkaisi ivarunon "Italiens Ca-dornenweg", josta alku kuului:

"Er hatte sich gerade vorgenommen, ein Bischen Triest in Besitz zu bekommen. Und hatte für sich und seine Gesellschaft die Siegesbericht per Draht in Bereitschaft. — Bei dieser Gelegenheit sollt’s ihn begegnen, dass es zu regnen, Feuer zu regnen Begann, das Wetter war ihm nicht hold. Da fühlte Cadorna sich aufgerollt!" — — — — — — — — "Wie dieser Feldzug vertan und verkracht das hat noch kein anderer vorgemacht. Dies nennt man: Die zwölfte Isonzoschlacht!"

Saksalaiset ja itävaltaunkarilaiset tunkeutuivat voitokkaina kuin muinoin gootit ja longobardit Lombardian puutarhaan, ollen tällä kerralla sekä ruumiillisesti että henkisesti sen asujamia etevämmät...

Marraskuun alkupuolella kuului sitten jälleen uutisia Venäjältä. Tuli tieto uudesta vallankumouksesta ja 12 päivän illalla tiesivät sanomalehdet kertoa, että Venäjän uuden hallituksen johtajat Lenin ja Trotsky ovat ehdottaneet aselepoa. Siinä oli tehty todella ensi yritys rauhan aikaansaamiseksi ja tämä tieto herätti koko Saksassa vilpitöntä iloa. Saksa oli ehdottomasti saavuttanut suuren voiton. Koko itärintama lakkasi taistelemasta. Nuo sadattuhannet vanhat maanpuolustajat, jotka vuosikausia olivat sen pitäneet lujana ja järkkymättömänä, saivat lepoa. Itärintamalla oli puolustusväkenä etupäässä vain sotavanhuksia, perheenisiä, jotka olisivat ansainneet jo ikäänsäkin katsoen saada viettää lopun elämäänsä rauhassa. Näitä miehiä vastaan olivat Venäläisten parhaat nuoret voimat taistelleet. Saksalaisten täytyi taistella etulinjassa yhtämittaa kuukaudet, vuodet. Harvoin pääsivät joukot pariksi viikoksi lepäämään. Venäläisillä oli varaa vaikka joka viikko vaihtaa etulinjan puolustajia ja suoda heille lepoa. Ja kuitenkin rintama oli kestänyt. Mitään voitonhuumausta ei Saksassa havainnut. Varsinkin sosialistilehdet jyrkästi kielsivät asettamasta Venäjälle rauhanteossa liian rasittavia ehtoja. Suuria sanoja ei tämän voiton kunniaksi pidetyissä puheissa kuultu. Kaikkialla saattoi havaita vain helpotuksen tunteen ja ilon ensimäisten rauhanneuvottelujen alkamisen johdosta. Ja Venäjän kansa myöskin halusi rauhaa, se oli kukistunut sotakiihkoilijat. "Hallitus antaa ennen surmata itsensä kuin lakkaa puolustamasta valtakunnan kunniaa ja riippumattomuutta", kertoivat Saksan sanomalehdet Kerenskin lausuneen esiparlamentissa ja lisäsivät: "Kerenski on paljon puhunut verestä ja raudasta, mutta Bismarck-ainesta tässä Venäjän Gambetta'ssa ei ollut!"

* * * * *

Näinä aikoina saattoi pataljoona jo sanomalehdistä seurata tarkalleen Suomen oloja. Suomen itsenäisyysjulistus joulukuun 6 päivänä tuotti Libaussa jääkäreille yhtä suuren ilon kuin kansalaisille kotimaassakin. Vaikeampi oli kaukaa nähdä niitä syviä ristiriitoja, mitkä raivosivat näinä historiallisina hetkinä kotimaassamme. Tunsimme kyllä punakaartin toiminnan, suurlakot, mellakat y.m., mutta arveltiin, että venäläisten poistuttua maasta Suomen olot järjestyvät itsestään. Vasta edustaja Yrjö Sirolan sanat eduskunnassa selvittivät meille tilanteen. Edustaja Sirola tunnusti silloin suoraan, että venäläinen sotaväki aiottiin pitää maassa punakaartin tukena. Päämääränä siis oli saattaa Suomi bolshevsmin pyörteisiin ja avata tälle meidän kotimaamme yli tie länsi-Europaan. Jääkärien joukossa oli paljon kunnon sosialisteja, mutta heihin oli jo imeytynyt tuo saksalainen järjestysvaisto ja he olivat mielenkiinnolla seuranneet Saksan sosialismin rauhallista oikeustaistelua. Jätättää Suomi venäläisten sotilaslaumojen tallattavaksi, antaa näiden mielin määrin sekautua isänmaamme oloihin — jättää Europan kansanvaltaisin maa, jonka olot ja laitokset olivat kehittyneet länsimaisen järjestyksen pohjalla, bolshevismin kokeilukentäksi — se tuntui mahdottomalta.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski suomalaiseen pataljoonaan tieto vallankaappauksesta Suomessa ja kansalaissodan puhkeamisesta. Kulkiessaan hävitetyllä, autiolla Kuurinmaalla ja koko rintamalla olonsa aikana olivat miehemme jo tarpeeksi saaneet kokea, omin silmin nähdä sodan ankaruuden, sen kauhut ja kärsimykset. Jyrkästi ja katkerasti he tuomitsivat ne henkilöt, jotka mielettömyydessään olivat vetäneet sen kirouksen yli synnyinmaamme.

Saapuvat tiedot punaisten ennenkuulumattomista julmuuksista etelä-Suomessa, murhista, kidutuksista, kirkkojen häpäisemisistä j.n.e. Olivatko nuo työt mahdollisia Suomen kansalle, jonka sivistystä on vuosikymmeniä saarnattu joka juhlapuheessa, joka isänmaallisessa runoelmassa laulettu?