Part 5

"Missä, missä minä olen?" Sitten hän näytti tajuavan nopeasti ja sanoi kiihkeästi:

"Ah, minähän elän vielä, ei... ei." Ja samassa hän kiskaisi auki siteensä ja veri pulppusi taas. Niin hän nukahti ikuiseen uneen, vieden mukanaan elämäntarinansa salaisuuden.

Kansanopistolla.

Mut hurskas, väärä jäärä sun kuopast ylös nosti: niin omaa hyvääns' osti -- se hyvän aie, määrä.

_Joel Lehtonen_.

-- Sillä kertaa olin totta totisesti niin kuohuksissani, että olisin ollut valmis hävittämään kaikki kansanopistot maan tasalle. Mutta sehän oli tietysti tilapäistä..

Luutnantti hymähti tapansa mukaisesti ja veti rekipeitettä paremmin ympärilleen. Kulkuset kilisivät viihdyttävästi, jalas narskui ja ohi kiiti huurteisia puita, jotka hämyyn uupuvassa talvivalossa kuulsivat sinertävinä ja ihmeen hiljaisina, niin että koko synkeä metsä tuntui kuolleelta, mutta juhlalliselta.

Olin utelias saamaan tarkempia tietoja tästä jutusta, josta kyllä olin kuullut, niin, olihan luutnantti itsekin vihkiäisissään, muutama viikko sitten viitannut samaan asiaan. Mutta jos olisin kysynyt, olisi hän tietenkin taas ruvennut laulamaan, tai tarjonnut tupakan; siitä syystä vaikenin varsin haluttoman näköisenä, tapailinpa aivan kuin unta, sillä sitä hän ei voinut sietää.

-- Sanottakoonpa mitä tahansa, karkuun siitä kyllä oli lähdettävä -- mutisi hän kuin ajatuksissaan. -- Kylä sijaitsi korkealla, avonaisella mäellä ja punikit olivat pommittaneet tykeillään talot tuleen, pysyen itse kiväärin kantomatkan ulkopuolella, joten emme voineet tehdä muuta kuin maata toimettomina hangessa ankarassa granaatti- ja shrapnelli sateessa. Ei ollut avoinna enää kuin yksi pakotie ja sitäkin vartioi vain noin viitisenkymmentä miestä sangen epäedullisissa asemissa. Pimeän tullen meidät varmaankin olisi kokonaan saarrettu, mutta sitä on tarpeetonta pohtia, ylipäällystö antoi kerta kaikkiaan perääntymiskäskyn, sille ei mahtanut mitään; eri asia on sitten, olisiko ollut syytä siirtyä kokonaista neljä peninkulmaa taaksepäin, vaikkakin seutu oli metsäistä ja asumatonta.

-- Oli kirisevä pakkanen. Jäin pienen suojajoukon kera viimeiseksi pitämään huolta siitä, ettei perääntymistä mikään häirinnyt. Koko pataljoona ja komppaniani kuormasto oli aikoja sitten lähtenyt, mutta yhä tuli palavasta kylästä milloin haavoittunut, milloin muuten eksynyt ja jälkeenjäänyt, ja ne ylimääräiset reet, jotka olin pidättänyt luonani, täyttyivät pian. Minulla ei ollut päälläni kuin tavallinen sarkatakki ja siinä paikallaan seistessä ja kiikari kädessä tarkastellessa äskeistä taistelutannerta ja kylää, jossa vihollinen nyt oli herrana, pyrki väkisinkin vilu tulemaan. Muistin taskumattiani, joka nyt olisi ollut erinomaisen tarpeellinen, mutta sen olivat tytöt vieneet mennessään -- meillä näet oli komppaniassa kaksi neitosta, toinen nykyinen vaimoni ja silloinen morsiameni muuten, jotka neuloivat pojille valkeita vaippoja, pesivät pyykkiä, laittoivat ruokaa ja auttelivat lievästi haavoittuneita. Nämä tytöt olin tietenkin lähettänyt matkaan heti peräytymiskäskyn saatuani.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin saavutimme pää-kolonnan. Mutta olipa se kulkua. Metsäinen tie oli perin huonoa ja suuria lovia täynnä. Pimeys yhä taajeni, mutta kolonna oli kerrassaan huonossa järjestyksessä; kuormastorekiä oli jäänyt sinne tänne miesrekien väliin, haavoittuneiden valitukset kuuluivat viiltävinä yhtä mittaa ja pakkanen puri. Uupuneet hevoset, jotka sitäpaitsi saivat kiskoa liian suuria kuormia, eivät jaksaneet juosta huonolla tiellä ja pitkä aika, jonka tuo nelipeninkulmainen taival kesti, tuntui sanomattoman kurjalle. Parissa kohden oli pieni tölli tiepuolessa ja silloin lähetin kysymään, eivätkö tytöt olleet jättäneet taskumattiani ja päällystakkiani sinne, mutta sitä he eivät olleet huomanneet -- etujoukoissa oli nimittäin syntynyt aiheeton pakokauhu, kuten yleensä tämänkaltaisilla retkillä.

Tuon tuostakin miehet nousivat reestä ja juoksivat tiellä jalkojaan tömistäen ja käsiään hakaten, katkerina, synkkinä ja äänettöminä. Joltakulta paleltui varpaat, toiselta kädet ja tietä tuntui riittävän loppumattomiin. Mutta perille sitä lopultakin tultiin.

Kylässä syntyi hälinä ja kauhu; toiset olettivat ehkä vihollisen olevan kintereillä. Haavoittuneille ei tahtonut löytyä majapaikkaa; oli niin hienoja huoneita ja huonekaluja ja veri saattoi ne tahrata. Pataljoonan muun miehistön asunnoksi oli määrätty suuri, mutta sittenkin liian ahdas kansanopisto ja sinne sulloutui nyt vilusta värisevää miestä epäjärjestyksessä, masentuneina ja mistään välittämättä. Telefooni soi yhtä mittaa; päämaja jakeli käskyjään. Oli hälinää, melskettä, katkeruutta ja mielten kuohua.

Pataljoonan päälliköltä sain määräyksen majoittaa komppaniat järjestykseen kansanopistolle ja pitää huolta siitä, että kaikille riitti makuupaikkoja. Kun kärtyisenä ja kylmästä kankeana astuin suureen saliin, oli se niin miestä täynnä, ettei sekaan tahtonut sopia. Olin jo haavoittuneita majoitettaessa ehtinyt tulistua ja huusin senvuoksi raa'alla äänellä:

-- Tähän huoneeseen asettuu yksinomaan ensimäinen komppania, muilla ei ole tänne mitään asiaa. Viereiseen huoneeseen sijoittuu toinen komppania.

Silloin astui eteeni opiston johtajan rouva, kookas, arvokas, jumalallista puhtautta säteilevä nainen ja sanoi:

-- Ei suinkaan. Me olemme varanneet täällä kaikille ystävällisen vastaanoton. Kaikki ovat täällä yhtä oikeutettuja olemaan.

Hermoni olivat ärtyisät, johan sen sanoin, ja minä ärjäisin ankarasti, saattaapa olla, että vielä löin jalkaa, vaikka en sitä muista:

-- Tänne ei tule yhtäkään sielua ilman minun määräystäni.

Kauhistus! Sellaista raakuutta. Rouva tietenkin poistui nopein askelin. Minä olin ruvennut vieraassa talossa vastustamaan rouvan tahtoa.

Sain kuin sainkin vähitellen majoittumiseen jonkinlaista järjestystä, mutta silloin tapahtui uusi onnettomuus. Miehet olivat ruvenneet tupakoimaan, tupakoimaan kansanopiston seinien sisällä. Siitä syntyi hirveä pahennus ja minulle riennettiin valittamaan, kuinka semmoinen menettely oli pyhyyden loukkaamista, jotakin ennen kuulumatonta, vastoin kaikkia traditsioneja. Lattialla oli olkia, joihin saattoi syttyä tuli, siitä syystä kielsin miehiä polttamasta muualla kuin avaran uunin edessä, jossa iloinen valkea paloi.

-- Hautausmaalla seisovat tykit ja kirkon torneissa rätisevät kuularuiskut, sellainen on aika nyt. Ja te tahdotte kieltää miehiä tupakoimasta. Niin sanoin. Sitten jo taas pärisikin telefooni, oli järjestettävä vartiat ja partiomiehet, oli touhua liiaksikin.

Jouduin siitä vihdoin hakemaan itsellenikin lepopaikkaa. Mainitsemani neitoset, jotka jo aikoja sitten olivat saapuneet perille, olivat saaneet ystävälliseltä talonväeltä asunnokseen pienen syrjäkammion ja sinne oli pakkautunut komppaniani vääpeli ja joukkuepäälliköt. Esillä oli voileipää ja kuumaa teetä, pistipä heti nenääni viinankin virvoittava tuoksu: neitoset olivat antaneet kylmästä kangistuneille pojille ankarat norrikupit ja sama armonosoitus tuli runsaassa määrin nyt minunkin osakseni. Ennen pitkää tuli kaikkien hyvä ja lämmin olla ja uni rupesi painamaan silmäluomiamme. Kun kova tilanpuute vallitsi, sijoitimme tytöt huoneessa olevaan vuoteeseen ja päätimme itsekin viettää yömme samojen seinien sisällä. Tietysti siinä nukuttiin täysissä tamineissa, mutta jos ulkonaiset seikat olisivat myöten antaneet, olisimme kyllä vähentäneet vaatetustamme, tytöistä vähääkään piittaamatta.

Aamulla varhain tapahtui lähtö taas; samaa latua takaisin, jota yöllä oli tultu ja taistelu oli edessä. Kuormasto, vieläpä neitosemmekin, jätettiin kansanopistolle odottamaan lähempiä määräyksiä. Mieli keventyi taas ja uusi toivo alkoi kyteä; apujoukkoja oli tulossa ja ennen pitkää oli vihollinen tunteva, ketä se oli pistänyt.

Lähtö tapahtui perin rauhallisesti. Mutta kun kaikki olivat menneet, silloin astui jälkeenjääneiden neitosten huoneeseen kansanopiston johtaja, mies ylevä ja jalo, jonka henkeviltä kasvoilta loisti siveän sielun kirkkaus ja jonka huulista saattoi nähdä, että ne tuskin olivat saastuttaneet itseään sielunvihollisen törkeän nimen lausunnalla, vielä vähemmin painuneet suutelemaan edes naisen kättä ennen papin vihkimistä. Vakavana pysähtyi hän ovelle hyvää huomenta toivottamatta ja siveellinen punastus purppuroi hänen poskipäitään, kun hän hitaasti ja juhlallisesti alotti:

-- Nuoret naiset. Ymmärrättekö, mitä te olette tehneet?

Noloina ja hämmästyneinä tytöt katselivat häntä silmiin. He eivät ymmärtäneet, heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta hänen tarkoituksestaan.

Silloin hän jatkoi:

-- Te olette viettäneet yönne samassa huoneessa nuorten miesten kanssa, miesten, joiden huulilta tulvii sopimattomia sanoja. Ymmärrättekö, ymmärrättekö, mitä se tahtoo sanoa?

Yhä vieläkin seisoivat tytöt äänettöminä, jopa loukkaantuneinakin jo, sillä he eivät käsittäneet mitään pahaa tehneensä.

-- Te raukat, ettekö todellakaan ymmärrä häpeäänne? Oletteko jo niin paatuneita, ettei edes häpeän puna syöksy kasvoillenne. Ettekö ymmärrä, että isänmaa tuollaisten miesten käsissä on ehdottomasti joutuva perikatoon, että sotajoukkoja ei voi johtaa henkilö, joka viettää irstasta elämää, joka on kylliksi turmeltunut joukkojensa edessä häväistäkseen itsensä, kuten viime yönä täällä on tapahtunut. Täällä, minun vieraanani on teidän päällikkönne röyhkeästi kohdellut minun vaimoani ja ryhtynyt omavaltaisiin määräyksiin, vaikkei hän ollut muuta kuin vieras. Sellainen mies ei koskaan voi voittaa ja te saatte nähdä, että joukot ovat ennen iltaa jälleen täällä, pelkureina perääntyen. Sydämestäni minä surkuttelen teitä.

Ja pyhää vihaa leimuten hänen sielukkaat silmänsä tarkastelivat pöytää, jossa yhä näkyi laseja ja jonka vaiheilta varmaankin yhä nousi siveän miehen sieraimia ilkeästi kutkuttava tuoksu.

Kun sitten myöhemmin neitoset ja kuormasto olivat palanneet muun joukon yhteyteen ja minä sain kuulla asiasta, niin etpä hyvä veli saata uskoa, minkälaisen kuohuvan raivon valtaan minä jouduin. Sinähän tunnet tarkoin minun elämäni, joka sangen usein on ryöpytellyt pohjasakkoja. Olenhan ollut jos jossakin leikissä mukana sekä täällä Suomessa, että jääkärinä Saksassa, enkä minä milloinkaan ole kieltänyt, enkä kiellä harha-askeleitani, joita valitan. Mutta kun nyt, jolloin tosiaankin luulin tekeväni parasta mitä taisin, kun luulin kykyni mukaan palvelevani isänmaatani, kun nyt aletaan ahdistella siveyssaarnoilla, oh, se oli jo liikaa. Joka ainoa mies, joka koskaan on elämässään syntiä tehnyt, käsittää ilman muuta, ettei sitä sillä tavoin tehdä, sellaisissa olosuhteissa, silmissä kuoleman kauhut, lopen uupuneena kylmästä ja väsymyksestä. Ja niin kirjoitin minä vihan vimmassa, jotakin, jota en enää tarkoin muista, mutta joka kuului suunnilleen seuraavasti:

Arvoisa Herra Johtaja!

Äärimmelleen hämmästyneenä olen saanut tietää, millä ennenkuulumattomalla tavalla Te olette uskaltanut loukata niitä naisia, jotka ovat jättäneet hyvät kotinsa tarjotakseen naisen auttavaa kättä siellä, missä sitä kipeimmin kaivataan, jotka ovat päättäneet tyytyä karkeaan olkivuoteeseen, ja rintaman ankariin olosuhteisiin, voidakseen tehdä niiden miesten elämän mukavammaksi, jotka ovat panneet henkensä isänmaan edestä alttiiksi. Näille tytöille Te olette mennyt tyrkyttämään siveellisyytenne näivettyneitä ohjeita, ei meidän läsnäollessamme, niinkuin mies olisi tehnyt, vaan sen jälkeen kuin me olimme menneet. Mutta minä sanon Teille, että näiden naisten siveellisyys on yläpuolella kaiken, mitä ikinä pystytte käsittämään, Te, joka varmaankin antaisitte veteen joutuneen naisen ennemmin hukkua, kuin sallisitte miehen, jolla ei ole uimapukua, hänet pelastaa. -- Mitä tulee minun määräilemiseeni talossanne, niin siihen oli minulla valta, sen käskyn aiheuttama valta, jonka pataljoonan päällikkö minulle Suomen valkoisen armeijan nimessä antoi. Myönnän kernaasti, että olin epäkohtelias arvoisalle rouvallenne, mutta jos Teillä olisi aavistuskin siitä, mitä on matkata verisestä taistelusta peninkulmamääriä kirisevässä pakkasessa, ohut takki päällä, niin Te ymmärtäisitte, että silloin miehen suuhun ovat jäätyneet sanat sellaiset kuin: "armollinen rouva, suvaitsetteko, että täytän pataljoonanpäällikön käskyn j.n.e." Muuten ovat minulle Teidän pilviäpiirtävä ihanteellisuutenne, tunkeileva jumalanpelkonne ja poroporvarillinen pikkusiveellisyytenne aivan vieraita, mutta yhtä kirkkain otsin kuin konsanaan Te, rohkenen silti astua milloin tahansa sen tuomarin eteen, joka kerran meitä kaikkia tuomitsee.

Ja sitten raapaisin sepustuksen alle nimeni titteleineen. Näepäs, veliseni, mitä vihastuksen perkele ihmisellä teettää. Kannattiko sitä nyt minunkin, monessa allikossa rypeneen, ruveta joutavuuksiin, josta ei ollut mitään hyötyä.

Kirjeeseen vastasi johtajan rouva, jolle minulla ei ollut mitään asiaa, selittäen, että hänen miehensä, ollen yläpuolella moisten sepustusten, ei voinut puuttua kirjeeseeni, ja herttaisella naisen tyylillä parjaten neitosiamme ja esille vetäen oman alttiin, mutta samalla kaiken likaisuuden yläpuolella olevan toimintansa isänmaan hyväksi. Se rakastettava, suloinen rouva! Miksi hän nyt sekoitti itsensä moiseen juttuun! Miten mielelläni olisin ottanut häntä kädestä, suudellut sitä ja katsonut sillä tavoin, josta naiset punastuvat.

No niin. Sitten ajettiin punikit polttamastaan kylästä pois ja hyvän selkäsaunan ne sillä kertaa saivatkin. Apujoukot lähtivät pois ja meidän harventunut pataljoonamme sai taas hoitaa yksin koko pitkän rintaman. Mutta sillä aikaa puuhattiin mainitulla kansanopistolla entistä innokkaammin. Johtaja oli koonnut suojeluskunnan, sitäpaitsi oli hän toiminut siihen suuntaan, että minut olisi erotettu sotaväestä kelvottomana päällikkönä. Lieneekö nyt sitten niin, että kun minulla ei ollut taloa, eikä omaisuutta varjeltavana, minua pidettiin liian paatuneena rintaman takana ojennettavaksi, vai olivatko he siellä liian hyviä minun paikalleni, jossa kukaties luotikin olisi voinut päähän napsahtaa, sitä en tiedä. Varmaa vain on, ettei minua erotettu, eipä edes, vaikka itse kahdesti pyysin siirtoa.

Sitten meitä punikit taas pahasti ahdistelivat ja alkoi jo näyttää siltä, että kansanopistolle painuminen olisi viisainta. Vaan pälkähtipä silloin päähämme pyytää johtajan suojeluskunta avuksemme. Sepä vaan ei joutanut, sillä oli perin tähdellistä tehtävää neljä peninkulmaa rintaman takana. Silloin sanoi pataljoonan päällikkö puhelimessa:

-- No niin. Punaiset ovat ennen pitkää siellä sitten ja hoitakaa asianne. Me emme voi heille yksin mitään.

Näin hän sanoi huvikseen ja lähti kuin lähtikin meille heti ankara apu. Ei se kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin, eikä tiennyt vihollisista mitään, kun me olimme jo asian saaneet toimitetuksi omin voimin.

Joka tapauksessa. Olihan se lohdullista tietää, että apua oli tulossa, varsinkin sellaisesta vakavan hengen läpitunkemasta paikasta ja koulusta, jossa varmaankin kasvatettiin tosi sankareita. -- Johtaja oli itsekin hyvästä työstään tietoinen, koskapa, sodan päätyttyä, anoi ansioistaan vapaudenristiä, vaikka hän olosuhteiden pakosta ei tosin ollut taistelua nähnyt, eikä juuri kuullutkaan. Sydämestäni toivon, että hän saisi niitä kaksikin.

Siinä olikin jo majatalo. Nousimme pois reestä ja luutnantti oli tullut oikein lämpimäksi kertoessaan. Pian höyrysi edessämme kuuma kahvi ja minä muistelin tyytyväisenä kertomusta, joka oli ollut niin ominainen hänen omituiselle ja ylpeälle luonteelleen.

Junassa.

Entisyyden viehätys on siinä, että se on mennyttä.

_Oscar Wilde_.

Ei ole juuri kiitollista yrittää kertomuksessa esittää niitä tilapäisiä mielipiteen sirpaleita, joita yhdestä ja toisesta seikasta tulee siepanneeksi juttelijain huulilta. Toisen luokan vaunussa ei sillä kertaa ollut ahdasta; minua vastapäätä istui muuan nuorukainen, joka itsepintaisesti ja tavattoman kärsivällisesti tuijotteli ulos ikkunasta, vieressämme, käytävän toisella puolen poltteli kolme herraa savukkeitaan, yksi luki lehteä, toiset vaikenivat.

-- On se hiukan kummallista, sanoi lukija vihdoin. Katsokaahan nyt esimerkiksi tätä: "Valtionhoitaja on myöntänyt eron sotapalveluksesta alikapteeni X:lle ylentäen hänet everstiluutnantiksi ja oikeuttaen hänet kantamaan virkapukua, alikapteeni Y:lle ylentäen hänet majuriksi ja oikeuttaen kantamaan virkapukua, jääkäriluutnantti Z:lle, oikeuttaen hänet kantamaan virkapukua, sekä jääkärivänrikki V:lle." Tällaista sattuu alituisesti. Venäjällä palvelleet ylennetään säännöllisesti erotessaan, jääkäreille annetaan korkeintaan lupa käyttää virkapukua. Mikä siihen on syynä?

-- Joko taas niistä jääkäreistä, vastasi toinen, samanlainen metakkahan oli jo aikaisemmin niiden sotavänrikkikoulujen johdosta. Niissähän oli, kuten tiettyä, jääkäreitä opettajina ja kun he pari viikkoa olivat poikia kouluttaneet ja saaneet ajetuksi heidän päähänsä sotilaskomennon ensi alkeet, tehtiin oppilaista upseereja, ja opettaja-vääpelit saivat nöyrästi tehdä oppilailleen kunniaa. Se johtuu siitä, ettei kaikista ole upseereiksi, olkoot he kuinka kauan tahansa sotilaina. He eivät esimerkiksi osaa ruotsia, kuinka voisivat he silloin yletä. Tai heillä ei ole koulutietoja, he eivät ole kuulleetkaan, minä vuonna Kleopatra surmasi itsensä, he eivät ymmärrä mitään Pytagoran väittämästä, kuinka he silloin voisivat johdattaa sankareita kuolemaan, vielä vähemmän komentaa komppaniaansa paraatissa.

-- Sinä ammut yli maalin, yhtyi kolmas keskusteluun, onhan Venäjällä olleiden upseerien ylentämiseen aivan luonnollinen ja oikeutettu syy. He ovat kaikki käyneet oikean sotakoulun, suorittaneet upseerin tutkinnon, jos niin saa sanoa, mutta jääkärit, miten paljon he lienevätkin kokeneet ja nähneet nälkää, he ovat kuitenkin vain yksinkertaisia preussilaisia sotilaita, joiden loistokausi on ollut ja mennyt.

Minua vastapäätä istuva nuorukainen oli kääntänyt päänsä ja näytti vilkkaasti seuraavan keskustelua.

-- Pyydän anteeksi että häiritsen, sanoi hän, mutta en oikein hyväksy perusteluanne, parempi olisi etsittävä. Puhun nyt ihan persoonallisesta kokemuksesta. Meidän komppaniassamme Saksassa oli kaksi jääkäriä...

-- Oletteko tekin ollut Saksassa, jääkärinä? kysyi muuan.

-- Olen ollut siellä lähes kaksi ja puoli vuotta... Niin, oli kaksi jääkäriä, jotka olivat päässeet venäläisestä sotakoulusta vänrikkeinä ja sitten karanneet Saksaan. Heitä oli lähtenyt kolme ylioppilasta yhtaikaa Venäjälle. Yhtaikaa olivat he tulleet vänrikeiksi, yhtaikaa olivat he saaneet komppanian johdettavakseen, mutta lomalle päästyään olivat nämä kaksi karanneet Saksaan, kolmannen palatessa Venäjälle takasin. Saksassa ei näiden vänrikkien sotilaallista kouluutusta otettu ensinkään huomioon, vaan saivat he olla tavallisina rivimiehinä, kuten muutkin. Ja vasta aikojen kuluttua heidät ylennettiin ryhmäpäälliköiksi, mieskohtaisten ansioitten perusteella. Venäjälle palannut vänrikki yleni alikapteenin arvoon ja pääsi vihdoin lomalle Suomeen, jonne melskeisten aikojen takia jäi. Kaikki nämä kolme ovat parhaita tovereitani. Kaikki he puuhasivat innokkaasti vapaussodassa, alikapteeni kuitenkin ottaen varsinaisesti vain yhteen taisteluun osaa, mutta muuten sitä enemmän touhuten. Kaikki ovat he ripeitä miehiä, tarmokkaita ja kunnollisia. Venäläinen alikapteeni on nyt majuri, ja se on paikallaan, toiset kaksi, jotka ovat siis perillä sekä venäläisestä, että saksalaisesta sotilaskasvatustavasta, ovat molemmat jääkäriluutnantteja. Kun ehkä syntyy epäilystä, lienee parasta (minulle vastenmielistä kylläkin) mainita, että luutnantit ovat hienommasta kodista, vieläpä komeamman näköisiä miehiäkin kuin ystäväni majuri.

Nuorukainen oli kertonut erinomaisen hillitysti. Syntyi äänettömyys.

-- Niin, onhan se kieltämätön tosiasia, ettei jääkäreitä juuri suosita. Se on sitäkin merkillisempää, kun kaikki kuitenkin ovat valmiit toitottamaan heidän ansioistaan vapaussodassa. Katsokaammepa vain esimerkiksi jääkärilahjaa, josta ei tahdo tulla mitään. Mutta sanokaapas nyt te, joka itse olette jääkäri, mitä siitä arvelette?

-- Pyydän, älkää puhuko siitä. Eivät jääkärit lähteneet Saksaan palkan toivossa, ei ainakaan parhaimmisto. Jos valtio katsoo olevansa heille jotakin velkaa, maksakoon sen ilman mukinaa; ellei, niin ei. Mutta että meille kerättäisiin yksityistä tietä rahoja, sitä en voi hyväksyä. Sellaista tehdään keuhkotautisten, orpolasten kotien ja muiden semmoisten hyväksi. Kaikkein viimeisintä on, että sanomalehdet siitä kiistelevät. Eikö herroille kynämiehille enää riitä aihetta otella kuninkaasta ja presidentistä, voivathan he taas muodostaa uusia puolueita, selvitellä kielikysymystä tai kinata esimerkiksi siitä, onko virastoissa käytettävä punaista vai sinistä mustetta. Pianhan tuon nyt sanomalehden täyteen kirjoittaa, kun ei niihin tosi-asioita kuitenkaan saa panna.

Nuorukaisen poskille oli kohonnut hehkuva puna, mutta hänen äänensä oli yhä tyyni ja hiljainen. Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten juna vihelsi ja hiljensi vauhtiaan. Tultiin asemalle ja kolme herraa nousi.

Vaunuumme tuli kaksi veijaria, jotka rupesivat heittämään kolmea korttia, yrittäen kaikin mokomin saada meitä mukaan menettämään rahojamme. Mutta meidän itsepäinen äänettömyytemme oli jäykkä vastaus heidän aikeilleen ja vihdoin he muuttivat paremmille työmaille.

-- Puheestanne kuulsi mielestäni jonkinlaista katkeruutta. Senkö tähden te erositte armeijasta? kysyin nuorukaiselta.

-- Ei, ei minulla ollut minkäänlaista syytä tyytymättömyyteen, enkä minä mielelläni eronnutkaan.

-- Teitte sen kuitenkin.

-- Veljeni kaatui Tampereella ja isä on kuollut. Vanha äitini kyllä tulisi toimeen, mutta minulla on neljännellätoista oleva veli, joka käy koulua. Saan yksityisen palveluksessa melkein puolta suurempaa palkkaa kuin vänrikkinä, siitä syystä minun piti jättää sotahommat. Vaikka rakkaaksi se jo oli ehtinyt käydä, vormutakki.

-- Tunsitteko te jääkäriluutnantti L:ää?

-- Häntäkö, joka kaatui, vai nuorempaako tarkoitatte?

-- Kaatunutta juuri, en tiennytkään että heitä oli kaksi veljestä.

-- Eivät he veljeksiä olleetkaan, muuten vain sukua. Tämä nuorempi tahtoo olla aika paha öykkäri.

-- Aika mestari oli vanhempikin.

-- Se oli kuitenkin jotakin ihan toista. Tämä nuorempi on mahdoton. Minä en muuten käsitä, mikä niihin poikiin oikein on mennyt. Monethan elävät kuin viimeistä päivää, luullen olevansa oikeutettuja mihin tahansa. He ovat paljon pilanneet asiaamme.

-- Kieltämättä.

-- Se vanhempi L. se minutkin sinne Saksaan lähetti. Muistan varsin hyvin, kun hän tuli asiasta juttelemaan. Minulle oli ilmoitettu hänen tulostaan ja kehoitettu samalla olemaan varovainen, koska tämä outo mies luultavasti oli muka ryssän kätyri. Olin hyvin vaitelias ja hänen oli vaikea jutella, kun en ilmaissut mielipiteitäni. Mutta miten lie siinä sanansa sovittanut, loppujen lopuksi me molemmat lämpenimme ja yhdessä sitä kirottiin ryssää. Tappelijahan se oli miehiään, tulin sen kyllä Saksassa huomaamaan, mutta hänessä ei ollut mitään matalaa.

Kun nuorukainen huomasi, että ahnaasti häntä kuuntelin, jatkoi hän ilman muuta.