Part 4

"Kyllä on raukkamaista... raukkamaista, että näin pelkään. Sillä minä pelkään, sinä tiedät sen kuitenkin. Mutta minä en voi sille mitään, en kerrassaan mitään... Enkä pelännyt ennen."

-- En vastannut. En sanonut, että tässä ei edes voinut olla vaaraa. Enkä pilkannut häntä.

Luutnantti vaikeni ja tuijotti minuun suurilla kauniilla silmillään, joiden terät olivat luonnottomasti laajentuneet hämärässä. Syntyi äänettömyys. Palotorvi törähteli kaupungissa ja minä huomautin:

-- Jossakin on tulipalo.

Hän jatkoi yhä tuijotustaan ja hänen herkät sieraimensa laajenivat.

-- Niin, silloin pelkäsin, paljoa enemmän kuin olen tässä saanut esille.

Ja hetken päästä hän jatkoi:

-- Enkä kuitenkaan ole pelkuri.

Puna syöksähti hänen poskilleen. Se oli hämärässä kuin mehulasin varjo valkealla pöydällä. Koko hänen kasvonsa, loistavine silmineen, kalpeine, nyt punastuneine, hienoine piirteineen kuulsivat hämärästä kuin rubiinin heijastus liljan lehdellä.

Lähetti.

Talven täytymys suo sovat kovemmat kuin kuolon-kovat rinnan riidat ovat.

_O. Manninen_.

-- Siis tämän kirjeen te viette paikkaan, jonka teille kartalta näytin, sille henkilölle, jonka osote on kuoressa; sen tehtyänne palaatte heti takasin. Oletteko ymmärtänyt?

-- Olen, herra hauptmanni.

-- Matkaan, kehoitti hauptmanni vielä, ja jääkäri teki äkkikäännöksen lähtien väsymyksestään huolimatta ripeästi astelemaan lumista tietä.

Oli surkean talviretken aika. Oli marssittu vuorokausimääriä, pakkasessa, eksyksissä, viimeisilleen uupuneina, miltei kokonaan levähtämättä. Tuskin tiedettiin missä oltiin, ylipäällystö jakeli käskyjä, jotka tuntuivat olevan ristiriitaisia, asema oli epäselvä, ryssät, jotka niin odottamatta olivat puhkaisseet saksalaisten rintaman, uhaten Mitaun tärkeätä kaupunkia, näyttivät yhä olevan hyvissä voimin, saavan yhä uutta väkeä, ja lakkaamatta satoivat heidän granaattinsa, suomatta rauhaa yöllä tai päivällä.

Yöt oli vietettävä joko hangella tai rikkiammutuissa ulkohuonerakennuksissa, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Saappaat, jotka vuoroin kastuivat, vuoroin jäätyivät, saivat yhtä niittaa olla jalassa ja oli hetkiä, jolloin tylsyneenä ja ylenmääräisen ponnistuksen lamauttamana saattoi odottaa kuolemaa. Vaikeata on käsittää, kuinka ihmisruumis sellaista voi kestää, mutta sotilas kestää, vieläpä on hänen sairastumisensa omituisen harvinaista.

Selvää oli, että lähettiä väsytti ja että tuntui raskaalle lähteä tuolle monia kilometriä pitkälle taipaleelle, ankaran päivämarssin jälkeen, toisten jäädessä lepäämään. Heti kun tie oli kaartunut metsän taa, muuttuivatkin alussa niin ripeät askeleet pitemmiksi ja laahustaviksi ja pää painui tylsästi etukuukkaan. Oli toki sentään selkäreppu poissa harteilta, ainoastaan leipälaukku ja kenttäpullo hetkahtelivat tahdikkaasti vyötäisillä.

Tie painui lumiseen metsään, mutta vähän ajettu kun oli, antoi se pahasti myöten jalan alla ja joka askel petti hiukan. Mieli turtui omituisesti; ei enää syntynyt eloisia mielikuvia, kuten kävellessä tavallisesti, valtasi vain eräänlainen tylsä tiedottomuus, niin ettei huomannut hetkien pituutta, tuskinpa enää väsymystäkään, siirteli vain jalkoja kuin kone, ja kysyi ponnistusta pitäytyäkseen siksi valveilla, että älysi kulkea kartan mukaan.

Muutenhan oli kyllä aika juhlallista. Korvissa tykkien mahtava jylinä ja granaattien räjähdykset, aivan lähelläkin toisinaan, mutta siihen oli jo niin tottunut. Sitäpaitsi oli hän yksin lumisessa synkeässä metsässä, alueella, jossa ei niin tarkoin tiennyt, milloin joutui vihollisen käsiin. Normaalioloissa olisi mieli varmaankin jännittynyt ja valppaus teroittunut äärimmilleen, mutta nyt muutteli jalkojaan mistään välittämättä, sivulleen katsahtamatta, huomaamatta luonnon kauneutta ympärillä tai tajuamatta tilanteen jylhää suurenmoisuutta, yhden ainoan selkeän ajatuksen, käskyn, ollessa iskeytyneenä aivoihin. Eteenpäin, eteenpäin, sokeasti sinne, mihin oli määrätty, se oli luonnon laki, pakko, elin-ehto, vaikkei elämälleen mitään arvoa tajunnut sillä hetkellä panevansa.

Niin kului aika. Kivääri ei enää painanut kaulaa, kuten harjoituksissa muinoin, hermoista oli ikäänkuin tunto poissa, eikä millään muotoa halunnut tehdä pienintäkään tarpeetonta liikettä. Ja sitten tuli vihdoin määräpaikka.

-- Hyvä on, poikani, sanoi viestin vastaanottaja. Ja kun hän ilmeisesti huomasi lähetin väsymyksen, jatkoi hän vielä. -- Mutta levätkäähän hiukan; miehet, antakaa hänelle teetä.

Lähetille tuotiin keittoastian kannellinen sakariinilla imelöityä teetä ja kun hän tunsi suloisen lämmön raukaisevan ruumistaan, teki hänen mielensä nukkua siihen istuvilleen ja heittää kaikki muu herran huomaan. Mutta käsky, sotilaan laki ja elämä, poltti ihan tiedottomasti häntä ja korvissa soivat hauptmannin sanat: ... "sen tehtyänne palaatte heti takaisin."

Hän kimmahti pystyyn, nyökkäsi saksalaisille tovereilleen ja lähti sitten sanaa sanomatta taipaleelle.

Ilta alkoi jo hämärtyä. Etäältä kuului yhä kiihtyvä tykkien jyly ja taivas oli siellä käsin verisiä salamoita täynnä. Silloin tällöin erotti kiväärin laukauksia, mutta erittäinkin konekiväärin räikeän rätinän. Ja valoraketit lensivät kuin pyrstötähdet, tai huikaisevat meteoorit synkänsinistä tähtitaivasta kohti, vaipuen sitten sammuvina hankeen jälleen.

Sitten, miten kauan hän jo lieneekään astuksinut, hän ikäänkuin heräsi, ponnistautui katsomaan ympärilleen ja säpsähti. Paikka oli outo, tätä tietä ei hän äsken ollut kulkenut; korkea metsäinen harju esti etulinjan taisteluvalojen nyt näkymästä ja yö yhä pimeni. Ei ollut mikään ihme eksyä täällä lumisessa metsässä, missä polkuja risteili joka suunnalle, mutta nyt oli mahdotonta kartankaan mukaan enää määritellä paikkaansa, eikä tässä nähnytkään. Hetkeksi hänet valtasi kiihtymys ja askeleet kävivät ripeämmiksi. Tykkien jylyä kohti, sehän oli selvää, mutta kummallista, että metsä yhä vaan sankkeni, eikä hän tavannut ketään, ei niin ketään, yhä lumisemmaksi vaan muuttui tie. Kas, hikeäkin alkoi pisartua otsalle; sitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.

Hän kulki ja kulki, pääsemättä asemastaan selville. Vähitellen alkoivat hänen askeleensa jälleen muuttua laahaaviksi ja äskeinen välinpitämättömyys ja tylsyys vallata hänet. Hän itsekin huomasi jalkojensa horjuvan ja naurahti omituisen veltosti ja äänettömästi, sillä selkeästi hänen mieleensä välähti iloinen kuva, kuva siitä, että hän nyt oli aika tuulessa.

Hänen huulensa jäivät auki riippumaan ja hän huohotti tiheästi, vaikka hyvin hillitysti; sitten hän huomasi tuon huohotuksensa ja niin paljon oli ankara sotilaskouluutus häneen vaikuttanut, että hän tässäkin taudinomaisessa tilassa vaistomaisesti heti sulki suunsa, vieläpä yritti purra hammasta. Sillätavoin voimiaan pinnistäen onnistui hänen vielä kulkea jommoinenkin matka aika ripeästi.

Mutta sitten häneen koski kipeästi, kaikkialle yli koko ruumiin, ja hänen kasvonsa vääristyivät tuskaisesti. Taas hän huomasi horjuvansa; hän kouraisi leipäpussiaan, koska hänen mieleensä ensin juolahti syödä vähän siten vahvistuakseen; syödä ei hän kuitenkaan voinut, eipä edes ottanut leipää pussistaan, vaan painui sensijaan tiepuoleen istumaan. Kuinka siinä oli hyvä olla. Raukaisi niin suloisesti ja pää pyrki väkisinkin painumaan rinnoille. Mutta älysipä hän sitä vaistomaisesti vielä vastustaa, puri taas hammasta, karkasi pystyyn ikäänkuin suutuksissaan ja yritti ottaa pari kolme juoksuaskelta. "Vai hankeen kuolemaan, johan nyt jotakin, tämmöisessä pakkasessa. Mieletönhän olen", mutisi hän itsekseen ja teki sisukkaasti taivalta taas. Mutta jonkun matkaa kuljettuaan pääsi häneltä ikäänkuin valitus: "ei, ei mene enää hammasta purren... ei mene, ei mene" ja hänen kurkkuunsa tuli kuin itkun karheus, kiukkuisen lapsen kyyneleinen purkaus, kun ei hänen oikkujaan täytetä. Eteenpäin hän kuitenkin yhä laahusti. Ja kas, siinähän oli ristiin rastiin kulkevia jälkiä vihdoin, todistaen sotilaiden tässä liikkuneen ja tuoretta verta, suuri läiskä, joka pimeässäkin kaameasti hohti valkealla hangella. Mikä ilon merkki eksyneelle! Hetki vielä ponnistusta, varmaankin oli hän sitten löytävä jonkun.

Yhtäkkiä sattui hänen silmiinsä suuri vaja, joka sijaitsi vähän matkan päässä tiestä, puiden pimennossa. Sydän ailahti lämpöisesti ja askel keventyi; tiheitä jalkapolkuja johti vajaan ja hän tajusi siitä, että joku sotilasosasto varmaankin majaili siellä.

Vajan ovi oli suljettu, mutta ei lukossa. Hän aukaisi sen ja kurkisti sisään: lämpöiseltä ei huone juuri tuntunut, mutta aivan oikein, saksalaisia siellä makasi, tiheisiin riveihin sulloutuneina, aika paljon. Hämärästi hänen mielessään väikkyi ajatus, että nyt olisi herätettävä joku nukkuneista ja kysyttävä tietä kotiin tai ainakin, millä seudulla hän oli. Mutta samalla hän tunsi niin herpaisevaa väsymystä ja voimien puutetta, että hän ymmärsi matkan jatkamisen mahdottomaksi ja päätti yöpyä tähän. "Mitäs suotta herätän toisia sammuneita, ennätänhän sen aamullakin, en kuitenkaan kykene nyt lähtöön." Niin mutisi hän itsekseen, sekavan, jotakuinkin tiedottoman ilon vallassa, joka johtui siitä, että hän nyt tunsi jännityksen lauenneen ja saattoi antautua pohjattoman väsymyksensä valtaan. Nälkä ei hänen ollut yhtään, senvuoksi hän ilman muuta paneutuikin kahden sikeästi nukkuneen saksalaisen väliin ja vaipui heti, kylmästä huolimatta, uneen.

Hän heräsi ankaraan viluun ja kavahti istumaan, puistatuksen kiitäessä läpi kangistuneitten jäsenien ja hampaiden hakatessa kaalia sinertävien huulien takana. Missä, missä ihmeessä hän oli? Harmaa talviaamu jo vaaleni, mutta kaikki oli outoa hänen ympärillään ja sanomattoman hiljaista, vain tykkien jyske kuului valtavana ulkoa. Vähitellen hän sai palautetuksi mieleensä eiliset retkensä ja heti valveutui velvollisuudentunto, ja huoli saamansa käskyn täyttämisestä alkoi häntä painaa. Hän vilkaisi ympärilleen, tunsi voiman palaavan ruumiiseensa ja mutisi itsekseen.

"Kylläpä makaavat pitkään. Väsyksissä kai ovat olleet hekin."

Ja sitten hän alkoi nyhkiä vierustoveriaan hereille, saadakseen selville, millä seudulla hän oikein oli; mutta toinen ei vaan havahtunut hänen yrityksistään huolimatta.

"Väsyksissä, väsyksissäpä on poloinen", ajatteli hän, vilkaisten sivumennen nukkujaan, minkä nyt yleensä saattoi nähdä hämärässä kämpässä, kääntyi sitten toisen naapurinsa puoleen ja uudisti saman tempun.

Mutta kun tämäkään ei liikauttanut jäsentäkään, alkoi häntä oudoksuttaa ja terävästi hän vilkaisi makaavan kasvoihin. Luoti oli pahasti murskannut toisen ohimon; mies oli kuollut. Vasta silloin hän nopeasti tajusi viettäneensä yön vainajien parissa ja kaamea tunto valahti hänen mieleensä. Kaikki nämä miehet olivat kaatuneita saksalaisia sotilaita, jotka oli kannettu tänne vajaan myöhemmin haudattaviksi.

Hän nousi nopeasti, otti kiväärinsä ja astui ulos. Korjatessaan leipärepun asemaa vyöllään valtasi hänet äkkiä hiukaiseva nälkä ja hän päätti syödä. Kun ulkona ei ollut sopivampaakaan paikkaa, istuutui hän vajan kynnykselle, leikkasi kelpo viipaleen leivästään, joka tosin pyrki olemaan jäässä, veti päälle vähän rasvaa ja niinikään jäätynyttä marmelaatia ja aterioitsi hyvällä ruokahalulla, tuntien yhä virkeämmän elinvoiman virtailevan suoniinsa.

Miten lienee siinä hänen silmiinsä pistänyt että eräällä vainajista oli erinomaisen hyvät saappaat. Lopetettuaan ateriansa ja korjattuaan ruokavaransa pussiin, astui hän senvuoksi uudestaan vajaan, veti vainajalta saappaat, heitti pois omansa, kiskoi kuolleen saappaat jalkoihinsa ja lähti sitten etsimään komppaniaansa, suunnaten kulkunsa tykkien jylisevää ääntä kohti.

Mikä hän oli?

Matkan jaksoi tummaan majaan. Verin maksoi heiton vajaan.

_O. Manninen_.

Riianlahden rannalla taistellessamme oli erään valtavan suojakämpän viereen rakennettu pieni asuinmaja, johon työläästi mahtui kuusi miestä majailemaan. Sen asema oli siitä hyvä, että ryssät eivät saattaneet ampua siihen aasinhännällään, pienellä, viistosti vasemmalla olevaan niemeen sijoitetulla tykillään, joka tuon tuostakin tuiskahutti joukkoomme vonkuvan granaatin; suojakämppä oli nimittäin edessä. Sensijaan oli se aivan avoinna edestäpäin tulevalle tykkitulelle.

Tässä kämpässä asuivat mitä parhaimmassa sovussa muuan hilfsgruppenführer ja viisi miestä, ja elämä muodostui hyvin perhemäiseksi, koska asukkaiden harvalukuisuus oli omiaan toiselta puolen lähentämään välejä, toiselta puolen usein sallimaan hiljaisuudenkin vierailut.

Päähuomio kohdistui tanakkaan, korkeaotsaiseen mieheen, jolla oli pyöreät, jopa nerokkailtakin näyttävät kasvot ja joka jo oli ehtinyt noin kolmenkymmenen vuoden ikään. Hänellä oli omituinen vieraista kielistä periytynyt nimi, puheliaalla päällä ollessaan hän väittikin polveutuvansa vanhasta ranskalaisesta aatelissuvusta, mutta hänen silmissään oli vilkuileva, usein väistävä, vaan erittäin terävä katse, joka ikäänkuin tunkeutui läpi ihmisen. Se, mikä eniten teki hänet mielenkiintoiseksi, oli kuitenkin hänen salaperäisyytensä, taidokas varovaisuus, jolla hän kertoili varhaisemmista vaiheistaan, vaikka hän usein innostuikin hyvin laveasti juttelemaan elämyksistään. Oli mahdotonta saada kokonaiskuvaa hänen elämänsä juoksusta, varmalta vain tuntui, että se sisälsi merkillisiä seikkailuja ja todennäköisesti myöskin jotakin valonarkaa.

Hänelle oli ominaista katkeruus, jonka syytä ei aluksi tiedetty. Mutta sitten alkoi kuulua huhuja, että häntä epäiltiin vihollisen kätyriksi ja kerran, puheliaalla päällä ollessaan hän itse kertoi asiasta. Hän oli Suomessa ollessaan viimeksi toiminut erään venäläisen everstin moottoriveneen kuljettajana Viaporin linnoituksessa -- mekanikko kun oli ammatiltaan. Mutta sinnekin oli vierinyt jääkäriliikkeen mainingit ja kun hänellä oli selvittämättömiä asioita ryssäin kanssa (näistä asioista ei hän koskaan tarkemmin kertonut), päätti hänkin lähteä matkalle. Everstin huoneessa tiesi hän säilytettävän erittäin täydellistä karttaa Viaporin linnoituksesta ja nyt alkoi hän miettiä, miten saisi otetuksi tuon kartan mukaansa. Hän varasi tarkasti kartan näköisen taitepaperin taskuunsa, meni everstin konttorihuoneeseen sellaisena aikana, jolloin tiesi siellä olevan vain yhden henkilön ja pyysi tavata everstiä. Kun everstiä mentiin hakemaan sisähuoneista ja konttori jäi ilman vartiaa, vaihtoi hän nopeasti kartan taskussaan olevaan paperiin, kyseli everstin tultua yhtä ja toista joutavaa ja lähti sitten viipymättä Saksaa kohti. -- Näin hän itse kertoi.

Mutta kun hän oli ehtinyt Haaparantaan, otti sikäläinen etappimies kartan häneltä pois, lähetti sen Tukholmaan omana saaliinaan, saaden hauptmanni Heldtiltä monet kiitokset hyvästä toiminnastaan -- häntä, kartan oikeata hankkijaa, seurasi sitävastoin Tukholman vakoojakonttoriin kirje, jossa hänet leimattiin hyvin epäilyksenalaiseksi henkilöksi, mahdollisesti ryssäin kätyriksi, ja jonka takia hän sai kestää mitä ankarimman kuulustelun. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun hän kuitenkin oli ollut niinkin ahtaalla venäläisten santarmien käsissä ja kolme vuotta kierrellyt yksinäisenä erämiehenä Nuortin äärettömässä erämaassa, lapin kolttain asuinsijoilla.

-- Mistä syystä sinua santarmit vainosivat? kysyttiin.

Mutta kas sitäpä ei olisi saanut tehdä. Heti hän tuli tuppisuuksi, pälyili räpyttelevin silmin, eikä moneen herran päivään sanonut luotua sanaa. Häneltä ei milloinkaan sopinut mitään kysyä, ei osoittaa erikoista, ei ainakaan huomattavaa uteliaisuutta, sillä silloin hän pitkiksi ajoiksi muuttui kummallisen synkkämieliseksi ja jokin ahdistus näytti häntä painavan. Aluksi tehtiin juuri siinä virheitä, varsinkin kysellessämme hänen kotioloistaan ja vanhemmistaan, joista hän ei sitten myöhemminkään kertonut kuin hämäriä, tarunomaisia viittauksia, synkkävärisiä tapauksia, jotka kummallisesti sekoittivat juuri sinä hetkenä kuin luuli pääsevänsä jostakin selville; ja silloin tällöin hän naurahtaen ja salakähmäisesti viittasi ranskalaiseen alkuperäänsä.

Kämpässä maattiin kuten muuallakin kaksinkertaisella lavolla. Seinät olivat hatarat ja katto laudoista kyhätty, joten kylmä tahtoi ahdistaa marraskuun öinä ja vaivaisessa takassa poltettiin tulta yhtä mittaa. Hänen sijansa oli aivan lavon reunalla, niin että tuli valaisi hänen kasvonsa. Ja usein huomasi näiltä kasvoilta kuvastuvan kipeän ikävän ja kummasti paloivat pienet silmät tuijottaessaan tuleen. Silloin, jos sopivasti osasi alotella, saattoi hän ruveta kertomaan Lapin-matkoistaan, elämästään äärettömissä erämaissa. Hän innostui, poskille kohosi puna ja useimmiten hän nousi istumaan. Hän tunsi Kuolan, Aleksandrovskin, Kannanlahden. Hän oli viettänyt kuukausia Nuortijärven rannoilla, samoillut Nuorti- ja Jaurijokien varsia reppu selässä ja kivääri olalla kuin sotilas ja viipynyt kolttain majoissa. Kun hän kuvaili, miten yksinäiselle erämiehelle metsäpurot helmeilevinä lirisevät, kuinka tunturien laet hohtavat ja vesistöt välkkyvät erämaissa, joiden metsiin kirves ei ole koskenut, silloin saivat hänen sanansa siivet, hän unohtui kuvailuunsa, hän oli runoilija, ei tyhjänpäiväinen luonnon ihastelija, vaan syvä, omaperäinen ja tarkkanäköinen salojen palvoja, joka sai kuuntelijan hämmästymään. Toisinaan hän kertoili tarinoita lappalaisista. "Älä mene koltan koppiin, ennenkuin joku on sinut ensin ulkona huomannut", hän sanoi. "Eikä tarvitse kauan ulkona seista, kyllä se kurkistaa, sillä on omat vaistonsa. Äläkä käsittele veistä sopimattomasti poron lihaa syödessäsi, silloin katsoo sinua koltta pian kierolla silmällä, ja se ei hyvää ennusta." -- Sinne, koskemattomiin erämaihin poltti hänen mielensä ja sinne hän vannoi menevänsä, jos vielä milloin Suomeen selviytyisimme.

Saattoi pitkiksi ajoiksi unohtua häntä kuuntelemaan, kun hän haasteli vuoteellaan ja tuli heitteli valoja ja varjoja hänen kiihtyneille kasvoilleen, tykkien kumeasti jylistessä ulkona. Ja useinpa silloin halusi kysyä, mistä syystä hän kokonaista kolme vuotta oli harhaillut metsissä, hän, joka kuitenkin oli niin etevä mekanikko ja luotu siis vilkasliikkeistä yhteiskuntaa varten. Mutta sitä ei uskaltanut tehdä, sillä, kuten sanottu, kysymystä seurasi jäykkä äänettömyys.

Rintamallakin, varsinkin alkuaikoina, häntä epäiltiin ja hän tiesi sen. On selvää, kuinka katkerasti tämä epäily poltti häntä ja on varmaa, että se oli väärä. Kun hänen rohkeutensa muutenkin oli moitteeton, paisui se tästä katkeruudesta uhmaavaksi, tuntuen ihan siltä kuin olisi hän etsinyt kuolemaa. Mutta milloinkaan hän ei esiintynyt kerskaavasti, pöyhkeillen pelkäämättömyydellään, vaan täytti tehtävänsä vaatimattomasti, mutta kunnollisesti. -- Niinpä kerrankin, kun zugführer oli jostain saanut grammofoonin, joka kuitenkin oli aivan rikki, tuotiin se mekaanikollemme korjattavaksi ja hän ryhtyikin sitä näpräilemään, vaikka työkaluista oli ankara puute. Juuri silloin kunnioitti ryssä suomalaisjoukkoa uskomattoman kiivaalla rumputulella. Kaikki miehet komennettiin suojakämppiin, niinpä painuivat pienen majan pojatkin matalasta ovesta pimeään sankarikammioon, jonka monta metriä vahvan katon alla oli hyvä turva ja jonka olki-peitteisellä lattialla miehiä makasi melkein päällekkäin, tuikuttavan kynttilän valossa haastellen ja poltellen paperossejaan. Hyvä oli siellä kellettää ja kuunnella helvetillistä melua ulkoa, kun granaatit viskelivät kämppiä ilmaan ja myllersivät maata syliä syvältä. Mutta gramofoonin korjaaja jatkoi kaikessa rauhassa työtään ohuen lautakaton alla, josta ei hänelle ollut vähääkään turvaa. Ja kun hän oli saanut koneen kuntoon, nosti hän penkin ulos, suojakämpän oviaukon kohdalle, puuhasi siinä hetken ja lasketteli meille sitten komeasti Kolmikymmenvuotis-sodan marssin, istuen itse tyytyväisenä piippua imien penkin toisessa päässä, ryssän pommien viuhuessa hänen ympärillään.

Siihen aikaan puuhailtiin kovasti erinäisten komennuskuntien Suomeen lähettämistä ja listoja kierteli komppanioissa ehdokkaiden nimiä täynnä. Huhuiltiin mentävän Muurmannin rataa hävittämään ja auttamaan siellä työskenteleviä saksalaisia vankeja pakoon. Kuinka hän silloin touhusi, yrittäen päästä mukaan, mutta hän oli merkitty mies, musta epäilyksen varjo lepäsi hänen yllään, eikä hänen nimeään otettu listoille. Hän, jos kukaan olisi tietysti ollut tuollaiselle retkelle sopiva, hänhän tunsi seudut tarkkaan, hänellä oli kokemusta erämaan retkiltä ja häntä kannusti palava halu. Mutta se oli mahdotonta.

Lakkaamatta hän nyt haasteli noista kaukaisista seuduista. Hän kertoi meille Solovjetskoin luostarista, jossa hän usein oli käynyt, ylisti sen rikkauksia ja aarteita. "Se kun kaapataan, pojat", sanoi hän, "silloin ei meitä koskaan enää köyhyys paina. Pystytämme majan erämaahan, tunturin juurelle, kirkkaan joen partaalle ja vietämme ihania päiviä. Kultaa sopii huuhtoa jos huvittaa, minä tiedän paikkoja, missä sitä on, tai pyydystää helmisimpukoita lautalla maaten, lämpöisen kesä-auringon paahteessa. Ja korviin kantautuu erämaan tuhannet äänet, virtaavan veden haastelu, jota salon asukas ymmärtää, ja välkkyy tunturin lumihohteinen huippu."

"Olisitko ryöstöön valmis mies?" tuli siinä mieleen ja samalla taas olisi halunnut kurkistaa hänen salaperäisen olentonsa uumeniin. Mutta hän innostui yhä kiihkeämmin kuvailemaan elämää salon sydämessä ja kun hänelle vihdoin selvisi, että hänen oli mahdotonta päästä mukaan, painui hän umpimieliseksi, päästäen vain silloin tällöin suustaan jonkun katkeran katkonaisen lauseen, synkästi rypistäen kulmiaan. Unissaankin hän oli levoton; sen saattoi huomata, kun öisin, vahtivuorosta palattuaan katseli takan himmeässä kajossa hänen käännähtelyään vuoteella ja tarkkasi katkonaisia unistelusanoja.

* * * * *

Aikoja kului. Pataljoona siirrettiin rintamalta, jossa kuoleman alituinen läheisyys oli antanut ankaralle elämälle suurpiirteisen leiman, Libaun matalampiin, vaikka tosin ajoittaisten huvitusten elähyttämiin oloihin. Ikävä, vajavainen ravinto ja tiedottomuus tulevista päivistä viipyivät yhä vieraina, ja miehiä vaivasi rahan puute tuntuvammin kuin ennen.

Silloin huomattiin, että komppanian ruokavaroista puuttui tuon tuostakin melkoinen määrä, ja kun ennemminkin oli saatu ilmi ikäviä tapauksia ruuan jaon suhteen, päätettiin pitää silmät avoinna.

Ja niin saatiin selville, että sankarimme mekaanikko oli valmistanut itselleen ruokavajan avaimen, käyden tavan takaa ottamassa itselleen luvatonta leipää. Aluksi hän lienee tehnyt sitä vain tyydyttääkseen nälkänsä, mutta vähitellen oli himo voittanut ja hän lienee myönytkin kähveltämiään muonavaroja.

Seurasi tietysti ankara selkäsauna tovereilta, tavanmukainen remmiapelli, jonka avulla sisäistä järjestystä ylläpidettiin komppaniassa; mutta tunnustamaan ei syyllistä saatu. Sitten oli taas kaikki hiljaista niinkuin ennenkin, selkäänsä saanut vain hiljaa valitteli yöllä kipujaan, mutta lähti aamulla harjoituksiin kuten toisetkin. Harjoituksista palattuaan alkoi hän puhdistaa kivääriään ja löi suuren rautanaulan sänkynsä laitaan, johon kiinnitti puhdistusnarun. Mutta kun toiset lähtivät ruokaa hakemaan, jäi hän jälkeen ja äkkiä kuului kumea laukaus tyhjentyneestä kasarmihuoneesta. Kun riennettiin katsomaan, makasi hän maassa verissään, rinta luodin läpäisemänä. Hän oli asettanut kiväärinsä liipaisimen naulaa vasten, kääntänyt suun sydäntään kohti ja laukaissut.

Mutta vielä oli hänessä eloa, sillä luoti ei ollutkaan sattunut sydämeen. Ja kun toverit kysyivät, koskiko häneen, vastasi hän hiljaa.

"Ei se ollut mitään, ei mitään sen suhteen kuin selkäsauna."

Kun hauptmannille ilmoitettiin asiasta, värähteli liikutus sotilaallisilla kasvoilla. Varmaankin hän avarasti ymmärsi ihmiselämää, tajusi, kuinka epätoivo johtaa toisen erheisiin ja rikoksiin, toisen sankaritekoihin ja kunniaan. Eikä hän käynyt tuomitsemaan sinne eikä tänne, vaan sanoi yksikantaan.

"Sotilas hän oli, teki, minkä sotilas siinä voi tehdä."

Mutta sairaalassa, taitavien lääkärien hoidossa, kuoleva toipui vielä. Leikkaus onnistui hyvin ja sydän oli terve. Mitä parhainta toivottiin.

Potilas heräsi, harhaileva katse kiiti ympäri huonetta hämmästyneenä ja huulet kuiskasivat: