Part 3

Kun granaatti lennähti melkein jääkärien sekaan, hätkähti hirren päällä istuva uneksija hiukan, katsoi mutaiseen kuoppaan, johon suon vesi nyt pyörteisenä syöksyi ja kopeloi tulitikkuja taskustaan. Kun hän vihdoin sai valkean, huomasi hän paperossinsa, joka pitkän aikaa oli ollut sytyttämättä hänen hampaittensa välissä, niin kastuneeksi, ettei se enää ottanut tulta.

Zugführerin konjakit.

Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa kaikista töistä, niin elon päivistä kuin elon öistä. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa.

_Eino Leino_.

Useinhan moititaan sotilaita siitä, kuinka ahnaasti he imevät itsensä viinaa täyteen, vieläpä rintamallakin, tärkeässä ja valppautta vaativassa asemassakin ollen. Ei oteta huomioon, että mies, jonka elämän juoksu minä hetkenä tahansa saattaa katketa, ikävystyy, kyllästyy kaikkeen siihen, jota siviilihenkilö nimittäisi kurjuudeksi, kyllästyy odottamaan taistelua, ruokaa, lähtökäskyä tai kärsimään vilua; ja tilaisuuden sattuessa kumoaa ankaran ryypyn. Hänen mielestään on hävinnyt terveysopin säännöt ja pykälät, eikä ole juuri pelkoa, että haiskahtaisi henki viinalle sopimattomassa paikassa, arvoisien tätien ja sukulaisrouvien häpeäksi, sillä tappelussa on viinan villitsemä mies, milloin ei ole mennyt liiallisuuteen, aina osoittanut olevansa selkeän veroinen, jopa tulisempikin. Kohtuus on tietysti tarkoin vaarinotettava, ja harvoinpa on parjaajilla tiedossaan yhtäkään ainoata tapausta, jolloin sotilas olisi humalan takia laiminlyönyt velvollisuutensa, ainakaan rintamalla; siitä varoittaa henkilökohtainen vaara ja itsesäilytysvaisto. Mutta kuinkahan on useinkin soimaajien laita? "Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko käyskelee päivänsä täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan."

Silloin oli rintamalla tukala aika; ainainen tihkusade oli muuttaa Missen keltavetisen suon löyhkääväksi järveksi, hivuttava nälkä vei voimat ja pani kiristämään nahkavyötä; ja päivät kuluivat sanomattoman vitkaan yksitoikkoisessa työnteossa. Mutta hauptmanni käveli ympäri punoittavana ja pahatuulisena, säännöllisesti pienessä hiprakassa, minkä kaiketi katsoi parhaaksi päästäkseen ikävästä näinä taistelutoiminnasta köyhinä viikkoina. Ja nyt oli myöskin zugführer keksinyt itsellensä mannaa ja palsamia, koska istui saksalaisen luutnantin kanssa kämpässään silmät killillään ja suupielissä onnellinen myhäily; ja silloin tällöin kuului sieltä lasien kilinä ja remahtava ryyppy-kehoitus. Ulkona ei zugführeristä kuitenkaan saattanut huomata muuta kuin että oli kasvoillaan nuorekas punerrus, silmissään tyytyväinen kilo ja että hänen ympärillään liikahteli tuo tuttu tuoksahdus, josta tunnemme hermonsa onnekkaaseen tasapainoon huumanneen miehen.

Tämä kaikki kaiveli väsyneitten miesten luontoa, kun he sateesta märkinä nostelivat turpeita suosta, tai kantoivat hirsiä huojuvilla puolapuukäytävillä, ja tapahtui, että kun päivystävä ryhmäpäällikkö, jona sattui olemaan vehkeistään tunnettu ja iloinen mies, tuli kämppään saadakseen lähempiä määräyksiä juuri lähdössä olevaa partiota varten, hänen silmiinsä osui kaksi mustaa konjakkipulloa, jotka viekoittelevasti kiilsivät hyllyn nurkkauksesta. Zugführer itse ja hänen toverinsa saksalainen luutnantti makasivat vuoteillaan puolinukuksissa ja pöydällä oli laseja, joita vielä ei oltu tyhjennetty. Silloin ryhmäpäällikön mieltä oudosti kouraisi, viekkaat silmät vilkuilivat pulloihin päin, mutta asiansa toimitettuaan oli hänen muitta mutkitta poistuttava.

Joukkueessa oli mies, ruumiiltaan kuin Herkules, voimakas ja notkea ja urheilijana tunnettu laajoissa piireissä ennen Saksaan lähtöään. Hänelle oli ruumiinharjoitus siinä määrin imeytynyt veriin, että hän rintamallakin useasti harjoitti Müllerin systeemiä, pesi sitten ruumiinsa suon lammikossa, pyyhkieli sitä karkeaan käsiliinaan, ja niin oli mies kuin uudesti syntynyt taas. Kun ryhmäpäällikkö, jonka mielessä vielä viipyi pullojen kimmellys, miettiväisenä asteli puolapuu-käytävällä, näki hän alastoman olennon hurjasti huitovan raajojaan kämpän vieressä, lauhkean kesä-illan hämärässä. Ryhmäpäällikkö istui hirrelle, joka siihen oli tuotu nostettavaksi kämpän katolle, ja hänen silmilleen oli ilo seurata teräslihaksisen ruumiin ankaraa, mutta säännönmukaista ponnistelua. Ja siinä yhdessä vilauksessa välkähti tuuma hänen päähänsä: tuommoinen notkea ruumishan kykenisi hiipimään äänettömästi kuin kissa. Omatunto sai tässä tapauksessa nöyrästi vaieta, sillä eiväthän toki rintamalla olleet voimassa omistusoikeuden kaaret ja pykälät. Kuluipa hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin alaston mies oli kyllikseen reuhtonut, peseytynyt ja kuivannut ruumiinsa, ja hämärä oli sillä välin tihentynyt melkoisen tummaksi. Silloin astui ryhmäpäällikkö pukeutumisen aikeissa olevan miehen luo ja sanoi hänelle:

"Nyt, poika, olisi tuohon ryhään tuima konjakkitäräys hyvin tarpeellinen."

"Ooja, se kävisi laatuun."

"Kuuleppas mies, onko nyt aivan paikallaan, että kihot täällä leiskuvat koko päivän pienessä hiprakassa ja miehistö ei saa maistaakaan, miehistö, joka työn tekee. Eikö se kohta kaipaisi mielestäsi hiukan korjausta?"

"Minusta se on ilmeinen vääryys."

"No, seuraa sitten mukanani. Zugführerin hyllyllä on kaksi komeata pulloa. Hiivit sisään kuin haamu, äänettömästi ja hiljaa, nappaat pullot käsiisi ja sitten ulos aika kyytiä. Minä aukaisen sinulle oven."

"Peijakas, mutta jos joudun kiinni."

"Etkä joudu. Ja syytä minua sitten; kun ollaan yhdessä juonessa, niin olkoon vastuukin yhteinen. Ala laputtaa."

Suureksi kummaksi hautavahdeille, jotka äänettömässä yössä tuijottelivat Missen sumuiseen notkoon, kuljetti ryhmäpäällikkö alastonta miestä pitkin rintamalinjaa. Zugführerin kämpän kohdalla he pysähtyivät ja kumpikin kuunteli henkeä pidättäen. Kaikki oli haudan hiljaista. Sitten raotti ryhmäpäällikkö ovea ja silloin tunkeutui korviin matala ja tyyni kuorsaus. Yhä leveämmälle aukeni ovi ja alaston mies vilahti notkeasti kuin kummitus sisään, seisoi hetken pamppailevin sydämin ja kiiluvat silmät etsivät ahnaasti pitkäkaulaisia hyllyn pimennosta. Huomasi, kyykistyi, sieppasi nopeasti käteensä ja oli lähdössä jo, mutta kuinka olikaan, kyynärpää sattui verhoon ja jotakin pudota romahti lattialle, synnyttäen melkoisen kolinan. Samassa käännähti saksalainen luutnantti ja kysyi unisesti.

"Was ist los?"

Silloin seisoi ryhmäpäällikkö ovella tyynen rauhallisena ja hänen ohitseen livahti alaston pullovaras notkeasti kuin kärppä. Ja sotilaallinen ilmoitus kuului:

"Gruppenführer vom Nachtdienst."

Tähän ääneen zugführerkin heräsi, kavahti vuoteessa istualleen ja kysyi:

"Mitä on tekeillä?"

"Ilmoitan, että patrulli on palannut, kohtaamatta missään vihollista."

"Hyvä on, saatte mennä."

Ryhmäpäällikkö poistui jytisevin askelin ja ajatteli mielessään, että mitähän, jos patrulli, joka vastikään oli lähtenyt, kuitenkin joutuisi taisteluun ja hänen äskeinen ilmoituksensa saisi niin ollen arvoituksenomaisen luonteen.

Kuinka olikaan, seuraavana päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita. Ensinnäkin sai saksalainen luutnantti kutsun mennä päämajaan; toiseksi palasi muuan ryhmänjohtaja, zugführerin hyvä ystävä ja koulutoveri Tuckumin kaupungista mukanaan keksiä, sokeria, marmelaatia, hunajaa ja herra ties mitä kaikkia herkkuja. Ja luultavasti nyt tuumattiin niin, että koska sinulla on sitä hyvää ja minulla tätä hyvää, niin kokoonnutaanpas nyt kerran yhteen ja pannaan pienet kekkerit toimeksi. Joka tapauksessa kerääntyi zugführerin kämppään illalla joukko ryhmäpäälliköltä, tee ja keksit maistuivat erinomaisesti marmelaatin kanssa, mutta erittäinkin sen päälle helmeilevä totivesi. Vilauksessa tyhjennettiin yksi pullo, joka edellisenä iltana oli jäänyt melkein täysinäisenä pöydän alle ja muuan ryhmäpäällikkö virkkoi:

"Nythän tänne on joulu tullut! Kämppä n:o 2:ssa näkyivät pojat olevan perin iloisella päällä ja lauloivat kuorossa:

"Ei minun henkeni viinalle haise, eikä purutupakalle, vaan se haisee kuin herrain henki Saksan samppanialle."

"Vai niin", vastattiin, "saksalaiset ehkä ovat myöneet heille jotakin."

Ja se juttu unohdettiin siihen. Mutta kun ensimäinen pullo oli loppunut, sai äskeinen välikysymys kokonaan toisen luonteen. Zugführerin piti nimittäin ottaa lisää konjakkia, ja asiastaan varmana hän kopeloi hyllyn nurkkaa ollenkaan katsomatta sinnepäin. Nurkka oli kuitenkin tyhjä ja tyhjänä se pysyi kaikista huudahduksista ja kummastelusta huolimatta, eikä auttanut muu kuin lainata saksalaisen luutnantin kirstusta. No, sen vietävä, eihän voinut konjakkipullo itsestään lähteä kävelemään. Varmaan oli tämä juttu yhteydessä sen kanssa, että kämpän n:o 2:n pojat lauloivat. Ne peijakkaat, kellä oli ollut rohkeutta tällaiseen tekoon.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala zugführerin kämpässä ja nuorissa miehissä alkoi herätä ankara sotainen halu, jota kostonhimo ja katkeruus konjakkipullojen menettämisen johdosta erinomaisesti kannustivat.

"Anna vahti-vuoroja sen kämpän miehille niin että tuntuu. Seisokoot sateessa muutamia tunteja liikaa, niin oppivat tietämään ketä ovat pistäneet."

"Lähetä heti patrullille joka ainoa mies."

Senkaltaisia, yhä kiihtyviä huudahduksia alkoi sadella yhä tiuhempaan.

"Se olisi matalaa", sanoi silloin zugführer, joka oli kaikkein kuumimmillaan.

"Mutta tehkäämme rehellinen viikinkiretki heidän kämppäänsä ja jos siellä mitä on takaisin ottamista niin ottakaamme."

"Se on toista", sanoi siihen zugführer, "yö on sateinen ja pimeä, eikä siellä ole helppo tuntea toisiaan; mutta muistakaa, ettei kukaan saa tietää minun olleen mukana."

Niin lähtivät iloiset miehet ankaralle retkelle, varustettuina pistooleilla, jotka aina riippuivat heidän vyötäisillään; pälkähtipä erään päähän ottaa haudan kaapista käsigranaattejakin mukaan. Vartiat sivuutettiin etäämpää ja uhkaavana alkoi ketju kiertyä sateisessa yössä kysymyksenalaisen kämpän ympärille.

Kämpässä miehet makasivat syvässä unessa täysissä pukimissaan, kuten aina; kukaan ei aavistanut vaaran lähestyvän. Ja ulkopuolella haamut, jotka taisteluhaluisina yhä lähenivät, vaivasivat aivojaan, millätavoin he oikein tekisivät ryntäyksensä, tarvitsematta näyttää kasvojaan. Silloin pälkähti sen miehen päähän, joka oli ottanut käsigranaatteja, oiva tuuma. Hiljaa hän kiipesi kämpän matalalle turvekatolle jonka keskellä pieni peltinen savupiippu törröttävänä kuvastui synkeää taivasta vasten, ja yks kaks oli granaatin sytyttäjä temmattu ulos ja granaatti itse kiiri kolisten kämpän ahjoon. Tämä ahjo oli matala, tiilistä kyhätty, neliönmuotoinen kiuas, jossa oli peltinkappale hellana ja jonka toisesta laidasta mainittu savutorvi johti katolle. Kuuluipa nyt ankara täräys kuin kanuunan laukaus. Kämpässä pyöri ja viuhui hirmuisella vauhdilla tuhkaa, tiilinkappaleita, kypenöitseviä kekäleitä ja granaatin siruja, kuitenkaan kenellekään vahinkoa tekemättä. Tukka harjaksi kohonneena syöksähtivät miehet pystyyn ja unenpöperöisinä luullen, että vihollinen oli heidät yllättänyt, tempasivat he kiväärinsä ja ryntäsivät hirmuisella voimalla ulos.

Pamaus oli kuitenkin liiallisella jylinällään pelästyttänyt piirittäjät; kenties oli ulkoilma hieman ehtinyt jo jäähdyttää heidän tulisia otsiaan ja sotaista intoaan. Joka tapauksessa he viipymättä kiiruhtivat pakosalle toisten rynnätessä heidän jälkeensä.

"Omia ryhmänjohtajia."

"Ahaa. Se oli kosto konjakista."

"Malttakaahan pirut, jos saamme teidät kiinni."

Sellaisia huudahduksia kuului yön hiljaisuudessa ja kummastuneet hautavahdit heristivät korviaan. Mutta kuuluipa zugführerinkin huolestunut ääni:

"Varjelkoon, jos joku sisällä vahingoittui."

Ja nyt kajahteli kuumeisia askeleita puolapuukäytävillä, kuului läähättävää etsintää ja sihisevää riemastuksen naurua. Vihdoin huusi joku:

"Mennään kämppään pojat, mitäs niitä piruja suotta etsitte."

Sitten syntyi hiljaisuus ja tällä harvinaisella tavalla herätetyt miehet ryhtyivät hautavahdeilta kyselemään, tiesivätkö nämä mitään yörauhan häiritsijöistä. Silloin, yhtäkkiä, viilsi korvia terävä laukaus-sarja, Missejoen usvaisella rannalla rätisivät kiväärit, kuului komentosanoja ja haavoittuneiden valitushuutoja. Kuin ammutut kiiruhtivat silloin sekä äskeiset piirittäjät että piiritetyt rintasuojuksen aukosta kylvöheinäpellon sakeaan timottiin ja ryntäsivät alas jokirantaan, missä partio-joukko oli joutunut taisteluun. Ja kuuma ottelu syntyi nyt ryssän ja äskeisten kahakoitsijoiden välille ja veljiä olivat riitamiehet taas. Mutta pian lakkasi ammunta ja ryssä kääntyi pakosalle. Patrulli, joka vähälukuisena oli joutunut ahtaalle, kiitteli odottamatonta apujoukkoa ja innokkaana johti zugführer pojat takaisin, nauravien äänten kertoillessa patrullimiehille, minkäkaltainen hälyytys ja ennenkuulumaton aseihin kutsu oli ollut.

Pelko.

Todellinen pelko, se lienee perintämuisto alku-elämän kummituksellisista kauhuista.

_Guy de Maupassant_.

Ihan itsestään irtaantui kellastunut koivunlehti ja leijaili väristen eteemme pöydälle. Syysilta hämärtyi ja kylmeni; verannalla ei enää oikeastaan ollut mukava viipyä... Tuon lehden johdosta ehkä lakkasin katselemasta sinisenharmaata, hiljaa aaltoilevaa merenpintaa ja värikylläistä metsää, jonka yläpuolella kummallinen pilvi sukeltausi ruskon hehkuvaan punaan, näyttäen tulivuoren purkaukselta. Luutnantti luki yhä sanomalehteä; puolikuut hänen kapean, siromuotoisen kätensä kynsissä olivat kuin chrysanthemumin valkeat ripset kaarevilla ruusunlehdillä.

Kuului tahdikasta astuntaa, muuan jääkärivääpeli johti joukkuettaan ohitsemme ja tervehti meitä. Silloin luutnantti laski alas lehden, joka oli kätkenyt hänen kukkamaisen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa ja sanoi ikäänkuin sivumennen:

-- Tuo juuri oli yksi niitä.

Mitä hän tarkoitti? Me olimme sangen kauan olleet ääneti; sitä ennen olimme puhuneet hänen kesälomastaan ja erään kuolleen miehen hourupäiseksi tulleesta tyttärestä. Mutta nyt hän sanoi: "tuo juuri oli yksi niitä".

-- Etkö kuule, hyvä mies? hän kysyi.

Saattaa olla, että tylsästi olin tuijottanut häntä silmiin, mitään näkemättä ja tarkoittamatta, sillä ajattelin. Hänen ärtyisä kysymyksensä välähytti kuitenkin yhtäkkiä mieleeni, että me olimme alussa, kaikkein ensiksi, puhuneet eräästä rintamataudista, omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa; nähtävästi hän viittasi tuohon keskusteluun. Sitä ennen olin jo vastannut hänelle:

-- Kuulen, kuulen kyllä.

-- Tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin pöllön, joka ei näe päivällä... Ei ole pahalla sanottu, veliseni (hän hymyili raukeasti). Mitä kummallista siinä oli. Minä olen asunut samassa kämpässä ja tunnen hänet tarkkaan... Ei, oli se kuitenkin sangen kummallista.

Minä vaikenin. Hän ryyppäsi teelasistaan, joka oli tyhjä; oli ilmeistä, että hänen täytyi huomata punainen mehulasi sen vieressä, mutta siihen ei hän koskenut.

-- Se tapahtui silloin, pimeänä aikana, syksyllä, kun me viruimme kaikkein tiedottomimmassa ikävässä, ilman kynttilöitä, ilman muuta valoa kuin märät päreet, ja kun komppania oli siirretty rannalle, reserviasemaan. Me asuimme samassa kämpässä, ja joku oli jo huomauttanutkin siitä, että hän pelkäsi. Mutta sitä en silloin muistanut yhtään. Olimme joutuneet partiopariksi, vaeltamaan kahden edestakaisin hiekkaisella rannalla, kaatuneen puun ja etulinjan piikkilanka-aidan väliä, tiedäthän.

-- Oli pakastuva, kuulas syksy-yö ja niin ahdistavan hiljaista, että toimintahalu sammui ja mieli harhautui haaveisiin. Synkän sininen taivas kaareutui tähdikkäänä kuin satukuningattaren vaippa, mustat mainingit solisivat rantaan ja ryssän valonheittäjän sädekimppu liiteli niiden yllä ihmeellisenä ja terävänä, kirkastaen tuon tuostakin kappaleen harjun valtavaa hongikkoa, osan rantahiekkaa tai piikkilankaesteen suippokärkisiä paaluja, joiden juurella, kuihtuneissa korsissa, riippui suuria kastehelmiä, kimaltaen kuin hyljätyn kyyneleet. Hitaat askeleemme kuuluivat selvästi, mutta muuten ei ääntäkään, ei merkkiä elollisesta olennosta, vain aaltojen uupuva loiske. -- Jo silloin sen huomasin; kun valonheittäjän huikaiseva juova sattui meihin, sokaisten silmämme, kyykistyi hän nopeasti ja tarkkasi minua tuskallinen ilme kasvoillaan, noilla hiukan veltoilla, hyväntahtoisilla, lihavahkoilla kasvoilla, jotka nyt olivat niin kalpeat. Huomasin sen, mutta jatkoin hidasta astuntaani enkä sanonut mitään; me emme olleet koko aikana sanoneet mitään, ja hän tuli jälleen rinnalleni, ikäänkuin hiukan kyyristyneenä vielä, nöyränä ja arkana.

-- Sitten alkoi edestämme kuulua läheneviä askeleita: zugführer varmaankin oli tarkastuskäynnillään. Toverini pysähtyi, kuunteli, kyyristyi veneen taa, joka juuri oli kohdallamme -- muistathan tuon vanhan, kumoonkäännetyn veneen, jonka alla toisinaan salaa tupakoimme sateisina iltoina -- käänsi vapisevin käsin varmuussiiven ja odotti.

"Sehän on yövuorossa oleva upseeri", sanoin matalalla äänellä, ottaen kuitenkin kiväärin olaltani.

"Halt, wer da?" (Seis, kuka siellä?) kysyi hän väräjävin äänin.

"Offizier vom Nachtdienst!" (Yövuorossa oleva upseeri), kuului vastaus.

-- Mutta siihen hän ei tyytynyt, piti olla tunnussana; eikä hän senkään jälkeen tullut pois veneen takaa. -- Kun olimme selviytyneet upseerista ja jälleen astelimme rinnattain, vilkaisi hän minuun parikin kertaa arasti, suurilla, kummallisen lempeillä silmillään, joista välähti pingoittunut tuska. Ja me vaikenimme jälleen kuin yö, jonka äänettömyydessä suuret tähdet loistivat.

-- Minua alkoi omituisesti kiusata, kaikki kerrassaan, hänen nöyryytensä, hiljaisuus, yön tenhoisa loihtu. Ja niin aloin kerätä ajopuita rannalta, pyöreitä pölkkyjä, lautoja, vettyneitä laivan jäännöksiä, joita me poltimme kämpissä, muistathan, kuivan puun puutteessa. Minä sälytin raskaita taakkoja hänen leveille hartioilleen, eikä hän vastustanut, vaikka valonheittäjä häntä kiusasi. "Toimintaa tässä tarvitaan", ajattelin, mutta se johti meidät jutteluun.

-- Niin olimme vihdoin tulleet sille kohdalle, johon harjun juoksuhaudasta erkaneva tulotie päätyi, paikalle, jossa partio-vaihdos tapahtui, ja meidän oli lähdettävä etulinjan puoleiselle osalle, -- piikkilankoihin asti. Aluksi hän hidastutti käyntiään, sitten pysähtyi hän kokonaan sanaa sanomatta ja katsoi merelle.

"No!" kehoitin häntä.

"Tokko... tokko enää kauemmas... kannattaa mennä kauemmas. Onhan siellä seisova vartio, harjulla." (Hän tarkoitti rintamalinjan pohjoisinta kaksoisvartioa, joka seisoi jonkun matkaa edessämme, rantaäyräällä, vankassa neliössään).

-- Hän oli paljastanut itsensä; hänen äänensäkin sen teki. Kätkin pilkan, johon minulle syttyi halu, ja sanoin vakavasti:

"Onhan se meidän velvollisuutemme, partioalue on kerta kaikkiaan määrätty."

"Eihän siellä ole ketään", hän huomautti.

"Sen parempi meille."

"Mutta valonheittäjä! Näkevät, ampuvat. Emmehän siellä mitään hyödytä. Turhaa, aivan, aivan turhaa."

"Määräys kuin määräys."

Hän kiihtyi hieman.

"Ampuvat taas... voi sattua, suotta. Eihän sellaisella urhoudella ole mitään tarkoitusta... Eihän voi olla tarkoitus, että sotilas suotta panee henkensä alttiiksi."

Silloin pilkkasin häntä.

"Määräys, johan sanoin. Ja mitä sinä hengestäsi, ei se ole kalliimpi kuin muidenkaan. Kun on käsketty panemaan alttiiksi, niin pane, sillä hyvä. Ja veikkonen, tässä toimessa ei kyllä hengestään pääse, ei vaikka koettaisi... No, alahan laputtaa!"

-- Vaaraa ei tosiaan ollut juuri laisinkaan, mutta hän ryhtyi tenään, kummallisen kiihkeästi, heikoin äänin.

"Ei jokaista järjetöntä määräystä tarvitse henkensä kaupalla noudattaa.... Ymmärräthän sinä itsekin, ettei matkan jatkamisesta ole mitään hyötyä."

"Mitä hittoa sinä siitä hengestäsi? Jos kuolet niin kuolet. Äitisi pirahuttaa pari kyyneltä ja heilasi suruharso tuottaa sulhasonnea. Katoamisesi ei maailmassa tunnu enempää kuin kärpäsen ryyppy viinapikarissa."

"Älä sano... älä ole niin varma. Minä olen kirjoitellut... runoillut. Ja tunnen kutsumusta... Et sinä voi tietää. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että minulla on oma tehtäväni maailmassa... oma urani."

-- Samassa huikaiseva valokartio kääntyi meidän kohdallemme ja koneen kupera lasi säteili kuin aurinko. Nuolennopeasti toverini paiskautui maahan, mutta minä jäin seisomaan.

-- Heti sen jälkeen pamahti yhteislaukaus -- muistathan, että se kuului ryssien tapoihin -- ja vinkuva kuulaparvi rapisi harjun männyissä, yläpuolellamme, pudotellen oksia. Kenties olivat tosiaankin nähneet meidät, koska valokaartio yhä pysyi paikallaan, meidän kohdallamme. Jatkoin kuitenkin seisomistani ja sanoin kenties tarpeettoman kovaa:

"Lausuhan jotakin tekeleistäsi, runoilija."

-- Hänen kasvonsa näyttivät vihreän harmailta ja joka hermo niissä värisi.

-- Sinä olet mieletön... hullu. Maahan, maahan. Jumalan tähden!... Voi, voi; voi, voi! Maahan... maahan, maahan... veli hyvä... hyvä... hyvä!

-- Samassa singahti toinen luotikuuro, vinkuen rapisten piikkilangoissa, heittäen hiekkaa päällemme, ja yhä pysyi valokartio alallaan. Heittäysin pitkäkseni; varmaankin olivat huomanneet. Hän vapisi kuin vilutautinen, milteipä potki hiekkaa. Silloin muistin, että hän alussa, ensimäisinä kuukausina, oli ollut yhtä rohkea kuin kuka muu tahansa, ja vaikenin kummallisen tunteen kaihertaessa sydänalaani. Mutta kiusanhalu oli minussa vielä jäljellä.

"Sellaista se on, miksi et tullut eteenpäin."

-- Hän ei voinut vastata. -- Sitten vihdoinkin valonheittäjä jätti meidät rauhaan. Hiljaisuus vallitsi:

"Ja nyt lähdetään", sanoin.

"Ei... älä... ei, ei."

-- Minua miltei suututti.

"Jää tähän sitten. Mutta minä ainakin täytän _velvollisuuteni_", huomautin ilkeästi ja lähdin astuksimaan.

-- Ei ääntä missään, ei liikettä, vain tähtien vilkkuva säteily ja valojuovan kiitävä kimallus raskailla aalloilla. Hitaiden askelteni ääni kuului omituisen pehmeänä ja kahahtavana, saappaiden painuessa hietaan. Yön loihtu lumosi minut, riisti nykyhetkeltä todellisuusarvon ja verhosi ympäristön unhoon. Haaveita, mielikuvia ja unelmia syntyi... En huomannutkaan, kun olin saapunut piikkilankaesteen luo, ja pysähdyin siihen oikeastaan hajamielisenä, mutta hämärästi tietoisena siitä, että viipymiseni kiusaisi toveriani.

-- Yhtäkkiä sätkähdin. Kuului pamaus, sitten sihinää, sitten lensi huikaiseva pyrstötähti ylitseni ja maailma valkeni; kaksoisvartio oli laukaissut valopistoolin. Sydämeni jyskytti... Näkyi kevyt, kiemurainen savupatsas vihollisen puolelta, suippokärkisiä pylväitä ja ristikoita, kiiltäviä lankoja, jotka häälyvä sumu oli kostuttanut. Kaikki oli kummallisen liikkumatonta, kuin kuollutta, kammottavaa. Vahtimies nojasi valliin kuin juopunut tai seisaalleen kuollut, kenties kuin rukoileva. Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava, ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa varjot syleilivät toisiaan...

-- Kummallista, en voinut liikkua, olin kuin jähmettynyt, kuin sulautunut ympäristön kuolleeseen loihtuun. Pommi sammui vähitellen ja valo häipyi, mutta yhä olin paikoillani. Silloin huomasin liikettä sivullani, aivan lähellä, ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni: suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut...

-- Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa; varmaankin hän istui puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo suuret, vihertävät, hirveät silmät...

"Sinäkö se olet?" kuiskasin kauhun vallassa.

"Minä... Kuinka kauan sinä viivyit!"

-- Samassa valokartio suuntautui meihin... Näin hänen sylissään suuren, mustan kissan. Sinähän tiedätkin, se oli sama puolivilli kissaparka, joka sittemmin alituisesti saatteli partioitamme ja jota pojat syöttivät.

-- Äänettöminä lähdimme jälleen kulkemaan. Sitten sanoi toverini, nöyrästi, masentuneena ja häpeissään: