Part 2

"Suomessa on nyt, hyvä isäntä, nuuskijata jos minkä kaltaista. Mutta en toki olisi uskonut, että suomalainen maalaispoliisi noin ryhtyy ryssää palvelemaan."

"Ka, sepä sen."

Vilauksessa oli matka suoritettu. Mutta kun tarjosimme isännälle kyytimaksua, sanoi hän hevostaan kääntäessään.

"Eihän tästä mitä, tällä kertaa. Lähdin vain tuota oritta jaloittelemaan, se kun yhtä mittaa seisoksii siellä tallissa. -- Hyvästi."

"Hyvästi, isäntä. Kiitos mainiosta kyydistä."

Kaulaa kaartaen, hulmuavin harjoin hepo lähti juoksemaan. Ja tuntui, kuin olisi meihinkin siirtynyt osa orhin meno-intoa, niin oli keveä jatkaa matkaa.

Harmaa mies.

Istuu yössä silmäkulman peikko sallimuksen julman. Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo, silmu silmukalta putoo.

_L. Onerva_.

Nyt, kuten usein ennenkin, vallitsi raskas hiljaisuus; vain joku katkonainen sana, joku lyhyt huomautus, joka ei ollut edes mieli-alan kanssa sopusoinnussa.

Maattiin rantaharjulla, tuijottaen merelle, joka pauhasi vaahtoisena, näyttäen hämärässä salaperäiseltä ja kammottavalta. Selkämme takana notkossa kyti vielä nuotio ja sen ääressä joku yhä paistoi perunoitaan, mutta useimmat olivat nousseet harjulle kuullakseen meren kohinan, joka kertoi kotimaasta. Yö oli lauha ja taivas sees; syksyn suuret tähdet loistivat. Toisinaan vihollisen valonheittäjä loihti esiin laitojen raivoisan vaahdon hämärän meren harmaasta synkeydestä.

Nyt, kuten usein ennenkin, oli mieli kaipausta täynnä. Oliko yhtäkään, jonka aatos ei kulkeutunut yli tuon ärjyvän lakeuden, kaukaiseen maahan, jonka unelmissaan ihannoi paratiisiksi. Siellä oli onnen tyyssija, siellä tuhlasi elämä antimiaan; sen maan säveliä humisivat hongat pään päällä nyt. Mutta siitä ei kukaan puhunut, vaan koetti päinvastoin salata herkkyyttään; siksi saikin kuulla kovia, tylyjä sanoja, puoliraakoja kompia, tai vaiettiin kokonaan. Oli vain yksi kieli, jota kaikki tajusivat; se oli laulu.

Tällä kertaa painoi mieltä kaiken lisäksi erikoissyy: muuan toveri oli taas haudattu vieraan maan multaan. Harvoin sotilas suree kaatunutta, ystäväänsäkään, ainakin on hänen tunteensa syvällä ja salattu. Mutta nyt ei oltu kiihkeässä taistelutoiminnassa, ei ollut juuri vaaraa, ei menetetty miehiä, eikä tapahtunut mitään, ei niin mitään; toistensa kaltaisten päivien ainoa sisältö oli yksitoikkoisuus. Onnettomuustapaus oli sokea sattuma, siksi se kiinnitti mieliä tavallista enemmän, kun tuuli humisi suurten honkain latvoissa.

-- Omituista. Hän tiesi sen, sanoi joku.

-- Sehän on tavallista. Tavan takaahan kuulee mainittavan, kuinka se ja se henkilö ennen kaatumistaan oli tuntenut levottomuutta, vieläpä viitannut kuolemaansa, enemmän tai vähemmän selvin sanoin.

-- Ja yhtä usein näitä tapauksia liiotellaan. Monihan tulee sanoneeksi jotakin, josta kuvastuu levottomuus, esimerkiksi suuren hyökkäyksen alkaessa. Jos joku heistä sattuu kaatumaan, muistetaan heti hänen sanansa ja vakuutetaan hänen tietäneen kaiken edeltäkäsin; eloon jääneiden puheet sitävastoin unohdetaan.

-- Mutta hän. Hän ei sanonut juuri mitään, hän toimi. Kaikki tavaransa ja muistelmansa oli hän järjestänyt. Ja ne jätti hän sinun haltuusi jo edellisenä iltana, eikö totta?

-- Tavallaan, vastasi puhuteltu päätään kääntämättä. -- Pidähän tuosta huolta, en ota sitä mukaan kaiken varalta, se sisältää tietoja, sanoi hän lähteissään, ojentaen minulle muistikirjansa ja väistäen katsettani. Asiassa ei olisi ollut mitään merkillistä, jos hän olisi lähtenyt vaikkapa partioretkelle. Mutta hänet oli komennettu kuulovartioon, jotakuinkin vaarattomaan toimeen. Siinä hän sai kuulan.

Hetken oli hiljaista, mutta sitten jatkoi sama mies:

-- Niinkuin tässä sanottiin, hän kyllä tiesi kohtalostaan. Mutta se ei ollut sellaista aavistusta, joka outona levottomuutena usein valtaa soturin kuoleman edellä ja joka aina on epävarmaa; hänellä oli näkyjä. Tiedättekö, mitä hän oli minulle kirjoittanut muistikirjansa väliin?

Kuului uteliaita äännähdyksiä.

-- "Veli hyvä. Eilen näin harmaan miehen kasvot ja ymmärsin siitä kaikki. Kirjaseni perusteella sinulle kyllä selvenee, mitä tarkoitan."

Aniharvoin oli mikään synnyttänyt sellaista uteliaisuutta kuin tämän jäähyväiskirjeen ilmoittaminen. Mutta sen saaja osoitti haluttomuutta ja mitä hartaimpia pyyntöjä tarvittiin, ennenkuin saatiin hänet lukemaan otteita kaatuneen toverin muistivihkosesta. -- Oltiin vetäydytty kämppään ja vuoron perään näytettiin lukijalle tulta päreellä. Yhtäkään häiritsijää ei ilmaantunut.

"Äitini oli hellä ja herkkähermoinen nainen ja heikko ruumiinrakenteeltaan; muistan, kuinka isä häntä vaali kuolemaansa saakka ja kasvatti meidät lapsetkin erityisesti vaarinottamaan äidin kaikki toiveet. Ainoa seikka, jonka johdosta hän meitä ankaralla kädellä rankaisi, oli juuri loukkaava esiintyminen äitiä kohtaan, vaikkapa ymmärtämättömyyskin olisi sen aiheuttanut. Jo tämä selittää, etten voinut sanoa mitään äidille, kun lähdin Saksaan, ei suinkaan siksi, että olisin epäillyt hänen isänmaallista mieltään, minä epäilin hänen terveyttään. Sisareni sitävastoin, joka oli kaikkein innokkaimpia värvääjiä, tiesi aivan tarkoin matkastani.

"Palautuu selvästi mieleeni muuan seikka: pienestä pitäen oli äiti ikäänkuin tuntenut minun läsnäoloni. Milloin tulin koulusta kotona käymään, tai palasin joltakin retkeltä, aavisti hän melkein poikkeuksetta saapumishetkeni, ja usein odotti minua valmis kahvi ja minua varten asetettu tarjotin. 'Haltia käy edelläsi', sanoi hän nauraen, 'minä kuulen askeleesi etehisessä ja äänen, kun tartut oveen jo aikaa ennen tuloasi'. Tosiaan hän tunsi erehtymättä askeleeni, läpi unensakin.

"Värvääjänä sisareni tiesi jotakuinkin tarkoin Saksan matkan salaisuudet, eikä siis minua suurestikaan hämmästyttänyt se, että Malmössä odotti kirje. Äiti oli tullut sairaaksi ja sisareni kehoitti minua kääntymään takaisin, jättämään matkani tuonnemmaksi, muuten olisi äiti hukassa. Heti lähdettyäni oli sairaalle jollakin lailla selvinnyt matkani määrä ja hän oli kääntynyt vuoteen omaksi. Hän oli kauhistunut ja huutanut minua takaisin, hän oli vaatinut sisartani ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin saadakseen minut palaamaan ja hänen tuskainen tilansa oli ollut sangen arveluttava. Vaikka sisareni hyvin tajusi, kuinka vaikeata minun enää oli kääntyä, pyysi hän minua kuitenkin hartaasti tulemaan, vedoten rakkauteeni, jonka hän tiesi rajattomaksi äitiin nähden.

"Kun pohdin tätä kysymystä Malmössä, selvisi minulle mitä on isänmaa ja mihin sen täytyi olla valmiina, joka aikoi uhrautua maalleen. Kuinka moni nainen nyt huusikaan poikaansa takaisin, minun äitiäni lukuunottamatta, kuinka moni väänsikään käsiään nähdessään rakkaimpansa astuvan riveihin ja kuinka moni Suomessa sai nähdä sortajan mustain miesten kuljettavan uhrejaan vankiloihin. Jos mieli siitä koskaan päästä, niin nyt oli ummistettava korvat vihloville tuskan huudoille, nyt oli rautaisen toiminnan aika, jolloin täytyi olla valmiina uhraamaan sellaistakin, jota piti omaa elämäänsä kalliimpana. En kääntynyt takaisin; se oli ainoa raskas hetki tällä matkalla, kaikki ruumiilliset vaivat olen unohtanut tuon päätöksen muistossa; minä olen toisinaan suorastaan kaivannut äärimmäistä ponnistelua ja nääntymystä.

"Yö Malmössä vietettiin luonnottoman iloisesti ja moni meistä oli lopen uuvuksissa, kun Trelleborgissa astuttiin lautalle. Meri möyrysi ankaran koillismyrskyn vallassa. Vihreäkuultoiset aallot syöksyivät kuin pedot hulmuavin vaahtoharjoin lauttaamme vasten ja kaikki ne näyttivät tulevan Suomesta. Alus nousi huimaavaan korkeuteen ja putosi sieltä kumeasti alas kiehuvaan vesikuiluun, vapisten kuin tuskasta.

"Jotkut joivat konjakkia säästyäkseen meritaudilta; useat meistä olivat nousseet kannelle ja tanssivat hoippuen mitä kummallisimpia villien tansseja, ilkeän tunteen kouristaessa vatsaa joka kerta kun lautta nousi ja laski. Tuuli pisti kuin neuloilla läpi vaatteiden; sitä vasten nojautuen saattoi seisoa lähes 45 asteen kulmassa ja kun avasi suunsa ulvoi se hampaissa. Moneen tuli meritauti kaikesta huolimatta; toiset lähtivät alas syömään jotakin; niin sattui hetki, jolloin jäin yksin kannelle.

"Katselin raivoavaa merta ja mieleni kävi apeaksi; siellä kaukana, salaperäisesti ahdistavain tyrskyjen takana oli Suomi, koti. Käännyin ja tarkkasin pitkän aikaa keulassa seisovaa tähystäjää, jonka tehtävänä oli pitää huolta siitä, ettei lautta osuisi ajelehtivaan miinaan. Hänen tyyni liikkumattomuutensa herätti mielessäni ihailua; sitten kiersi taas ilkeästi rinnan alta ja minä aloin hyppiä.

"Kansi oli tietenkin märkä ja liukas. Kaaduin, löin pääni johonkin ja jäin seinää vasten nojalleen istumaan. Kummallista, meri ympärilläni oli korkeissa kuohuissa, mutta aivan liikkumaton, kuin jähmettynyt. Laiva pysyi paikallaan, ei ääntä, ei liikettä, kaikkialla vallitsi kammottava hiljaisuus. Kaidetta vasten nojasi pieni, harmaaviittainen mies, katsellen Suomea kohti, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Hän seisoi aivan alallaan, enkä minäkään voinut väräyttää jäsentäkään, en myöskään sanoa mitään. Hänen hartiansa näyttivät tutuilta; sitten muistin, että olin nähnyt hänet kerran ennen, unessa kaiketi, ja onnettomuuksia oli silloin seurannut. Kasvojaan ei hän silloinkaan ollut näyttänyt.

"Sitten alkoi kaikki elää taas, meri möyrysi, alus ryskyi ja vapisi, mutta pieni mies oli kadonnut. Tunsin kipua päässäni ja kun laivakone jyskytti, tuntui se minusta alituisesti toistavan: takaisin, takaisin, takaisin. Ihmeen elävästi muistin äitiäni ja outo kauhu karmi selkäpiitäni. Menin kiiruusti alas toverien luo, mutta vaikenin tietysti.

"Myöhemmin sain Saksaan kirjeen, jossa sisareni kertoi äitini kuolleen samana päivänä, ja sillä hetkellä kuin merellä olin nähnyt harmaan miehen. 'Anna olla', oli äiti sanonut sisarelleni, 'ei hän tule takaisin, ei hän tule koskaan takaisin.' Ja sitten oli äiti hymyillyt ja siunannut minua.

"Siitä asti olen uskonut sellaiseen, johon en ennen uskonut. Miten lieneekään, onkohan tosiaan taikausko, joka kaikille luonnon kansoille on ominaista ja joka on monesti viihtynyt korkealle kehittyneen kulttuurin suojassa, onkohan se kaikki vain tyhmyyttä, jota valveutunut järki on oikeutettu halveksimaan? Ovatko kaikki maailman kansat erehtyneet, mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan kyynillinen ja itserakas tiede yksin oikeassa? Oliko muinaisten suomalaisten loveenlankeaminen ja ennustustaito pelkkää ilveilyä ja vainajain palvonta pelkkää hulluutta? Eikö pikemmin nykyinen sivistys, joka on omiaan tukahuttamaan vaistot ja tylsyttämään aistit, ole riistänyt ihmiskunnalta jotakin, joka vaatii vuosisatoja jälleen eloon herätäkseen?

"Nyt olen taaskin nähnyt harmaan miehen ja luulen tietäväni, mitä se merkitsee. Se tapahtui harjulla, kun tuuli humisi hongissa. Oli lämmin sydänpäivä. Makasin merelle katsellen, enkä usko, että nukuin. Yhtäkkiä seisoi hän juoksuhaudassa edessäni, kauan aikaa. Sitten käänsi hän minuun kasvonsa.

"En voi kuvata, minkälaiset ne olivat. Jäätävä kylmyys levisi yli ruumiini, mutta se ei ollut kauhua. Hän oli hiljainen ja miellyttävä, enkä voi unohtaa hänen katsettaan, joka oli pohjaton.

"Olen usein kuullut, kuinka sotilaat aavistavat edeltäkäsin kaatumisensa enkä kummeksu sitä ollenkaan. Vaarini, joka oli Turkin sodassa, osasi sanoa, kutka hänen miehistään tulisivat kaatumaan seuraavassa kahakassa, ja hän herätti yleistä kauhua. Muistan, kuinka usein isäni kertoi hänestä; hän väitti vaarin vain ani harvoin erehtyneen.

"Mutta harva lienee kokenut sellaista kuin minä. Minä olen nähnyt pienen, harmaaviittaisen miehen kasvot."

Uneksija.

Miten outona päivin vaeltaa, ken kantaa yöllä valtikkaa, miten koditon päivin päällä maan, kell' on unessa kruunu kuninkaan!

_V. A. Koskenniemi_.

Aina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli päättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen teen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän "kotiin" harvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan oli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista väsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus. Häthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut säästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin viitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen jalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet pistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella keveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu, pelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se sivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen mielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään näkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja huulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän maata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen veikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.

... Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla, keveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko uinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä pidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja, antaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.

"Pojat", kuiskaa hän, "tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti, mutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin. Menkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi. Seuraatteko minua pojat?"

"Seuraamme, seuraamme", kuuluu innokkaita kuiskauksia.

Ja he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin tunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On niin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea raketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku yksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys. Askelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina. Sitten haudan hiljaisuus.

He huomaavat venäläisen kuulovartion vaihtavan miehiä, ja kiikarillaan he erottavat piikkilanka-aidassa mutkikkaan sala-aukon, jota pitkin vartiat puikkelehtivat. Kun vaihdos on tapahtunut ja hiljaisuus jälleen syntynyt, lähtevät he ryömien ja varovasti samaa tietä.

He pääsevät läpi aidan. He lepäävät märässä heinikössä ja kahdenkymmenen metrin päässä on ryssän valli. Sitten kuiskaa hän, johtaja:

"Kolme teistä jää tähän, he hiipivät suoraan vallin juurelle ja kun kuulevat käsigranaatin pauketta, hyppäävät viipymättä yli. Tuo tumma turvekasa on konekivääri-asema, kiikarilla voi nähdä kapean ampuma-aukon. Kivääri on vallattava, rynnätkää sitä kohden. -- Toiset kolme seuraavat minua."

Hän lähtee äärettömän varovasti ryömimään kolmen miehen seuraamana. Jäsenet värisevät jännityksestä ja hiki kihoilee otsalle, vaikka vaatteet ovat läpimärät. He etenevät noin sata metriä, sitten kääntyy hän suoraan vallia kohti, kulkien jos mahdollista vielä varovammin. Nyt ovat he vallin juurella. Nyt kohoaa hän hiukan ja antaa merkin. Ja samassa tuokiossa hyppäävät he kuin ilvekset vallin yli.

He ryntäävät eteenpäin kuin shakaalit. Ryssiä tulee vastaan. Pistooli paukahtaa ja ensimäinen vihollinen kaatuu. Sitten räjähtää kolme käsigranaattia... Kuuluu voivotusta, ryssän avunhuutoa, useimmat niistä nostavat säikähtäneinä kätensä aseensa heittäen. Samassa kuuluu toistenkin partiomiesten ammunta; hekin ovat hypänneet yli.

Uusia ryssiä syöksyy kämpistä, salamannopeudella heidät riisutaan aseista ja ajetaan edellä kuin lammaslauma. Konekivääri temmataan asemapaikaltaan, kaksi vankkaa ryssää pannaan sitä kantamaan ja sitten pakotetaan kolmikymmenmiehinen vankilauma syöksymään yli vallin, läpi piikkilanka-aidan, vartioaukkoa pitkin, nopeasti, nopeasti eteenpäin niitun suojaavaan heinistöön, sankan usvan kätköön.

Venäläiset kuulovartiot ovat säikähtyneinä perääntyneet ja tulevat vastaan; heidät surmataan pistimillä, jotka hurskahtaen vaipuvat heidän ruumiisiinsa. Sitten taas eteenpäin.

Sillävälin on hälyytys tapahtunut vihollisen puolella, mutta siellä ei oikein tiedetä, mistä on kysymys. Valoraketit sinkoavat tähtisateena ilmaan, mutta sumu estää niiden vaikutuksen, tykit ampuvat sulkutulta, mutta kauas eteen; ja konekiväärit rätisevät ja niiden luotituisku lakaisee Missen alavaa laaksoa tapaamatta ketään, rohkeiden partiomiesten ajaessa vankejaan yhä eteenpäin, uimalla yli Missen, jonka vastarannalle kuularuiskukin saadaan nuoralla vetäen.

"Hiljaa, vangit, joka ääntää, sen tapan heti", kuiskaa kauhea johtaja.

Ja vangit ryömivät vapisten ja varoen, peläten omien tovereittensa tulta.

Niin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja shrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä läpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea ääni:

"Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen. Terveisiä Suomeen, kotiin."

Ja yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa johtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on paikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.

Vihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen tykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia yksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren. Silloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa suojaan, "kotiin", tunnussanan vartioille lausuen. --

"Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty. Saalis: 1 konekivääri ja 30 vankia", ilmoittaa hän, johtaja.

Zugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken vaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.

Ja sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen luokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen luokan risti.

* * * * *

... Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia verisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt. Suomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään retken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen kotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on itse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka päällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään huomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.

Kotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet heitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella hän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen, mutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat yhä.

Vihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja komentaa:

"Gruppenkolonne!"

Heti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat paikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät. Vallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua. Häntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle kalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja sotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.

"Abteilung -- halt!" huutaa hän.

Jääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen kauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja, parhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa ratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin...

-- Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas myöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi eräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse kiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan hoputtaa poikiaan.

Ulkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli rakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä määräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä, valkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus pystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen edistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä, olivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden tippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.

-- Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.

... "Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi tavalla tai toisella saatava rikki", niin on hän kuullut kapteenin sanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana on ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä puolen; mutta silta olisi saatava rikki.

Illalla menee hän kapteenin puheille.

"Herra kapteeni, haluan yrittää sillan rikkomista."

"Ja miten aiotte menetellä, poikani?"

"Sen pitäisi mieluummin omana asianani, jos herra kapteeni sallii."

Kapteeni rypistää kulmiaan.

"Ja kuinka paljon miehiä tahtoisitte?"

"Menen aivan yksinäni. Kaikki mitä tarvitsen on kolme pommia, 'bachsteinia', sytytyslaitteineen."

"Yrittäkää, poikani. Bachsteinit järjestetään teille heti."

Tulee synkkä, pilkkopimeä syys-yö.

Hän pistää "bachsteinit", peltipeitteiset räjähdyslaatikot selkäreppuun, kietoo tulilangan ja räjähdyselohopea-nallit vedenpitävään kankaaseen, ottaa oivallisen parabellum-pistoolinsa ja lähtee matkaan. Hiljalleen hän kulkee niille tienoin, missä tiedetään ryssäin etuvartion olevan mutta lähes kilometrin sillasta syrjään, virran yläjuoksun puolelle. Hän makaa liikkumattomana, kuuntelee, katsoo kiikarilla, mutta mitään ei voi nähdä pimeässä. Vihdoinkin kuuluu heikko köhähdys, siellä on siis kaksoisvartio. Hän väistää sitä huolellisesti ja ryömii miltei vatsallaan tiheikössä. Väsyttää, hiki valuu virtanaan ja sydän jyskyttää, mutta yhä hän etenee.

Vihdoinkin ohi vartion!

Hän ryömii nyt rohkeammin ja paljoa nopeammin. Maa alkaa viettää ja yhtäkkiä on edessä virran musta kalvo. Hän kuuntelee tuokion, mutta kaikki on hiljaista. Sitten soluu hän hitaasti vuolaaseen virtaan, jonka kylmä vesi puistattaa hänen ruumistaan ja alkaa kuljettaa häntä hyvää vauhtia.

Hän ei ui, hän pysytteleikse vain pinnalla tarkasti ympärilleen tähystellen ja antaa virran viedä.

Jo piirtyy silta synkeää taivasta vasten hänen edessään. Kun hän on solunut lähelle, antaa hän ruumiinsa vaipua veden alle, tekee sillan alle jouduttuaan pari kolme voimakasta uintiliikettä ja tarttuu perustuskiviin ryssänpuoleisessa päässä.

Varovasti kohottaa hän päätään. Kuuluu selvästi vahtien askeleet ja hiljainen puhelu. Äärettömän vitkaan kapuaa hän yhä ylemmäs, vähitellen kohoutuen ja varoen, ettei veden tippuminen hänen vaatteistaan mitenkään kuuluisi.

Nyt saa hän pistetyksi bachsteinit sillan ja kiviperustuksen väliin, sijoittaa niiden välille räjähdyskuutioita, käärii tulilangan esille ja pistää nallin varovasti räjähdyskuutioon.

Tulilanka on lyhyt, se kestää tuskin minuutin palaa. Hän pistää sen ympärille avaramman putken, estääkseen tulen näkymästä. Sitten iskee hän suojaisimmassa komerossa öljysytyttäjällään tulta; kuuluu sihinää ja lanka alkaa palaa.

Hän kiiruhtaa, laskeutuu veteen, sukeltaa, auttaen kaikin voimin käsillään, kun vuolas virta alkaa häntä viedä. Hän on tukehtua, mutta hän sukeltaa yhä vaan, ponnistellen henkensä edestä.

Kumea pamaus tärähyttää omituisesti veden sisässä hänen korviaan; tuntuu kuin olisi virta vavahtanut. Hän sukeltaa vieläkin syvemmälle, peläten lentävien kivien ja sillan kappaleiden osuvan päähänsä.

Kun hänen vihdoin täytyy kohota pinnalle, on kaikki ohi. Kuuluu vain sekavaa hälinää, huutoja ja voivotusta. Keventyneenä ja voimakkaasti uiden soluu hän yhä eteenpäin. Virta tekee mutkan, kääntyen hänen komppaniansa alueelle ja vaara on ohi. Samassa kuuluu ankaraa pauketta ja kuularuiskun rätinää, kapteeni on antanut hyökkäyskäskyn...