Part 1

JÄÄKÄRIEN JÄLJILTÄ

Kymmenen kertomusta

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1919.

SISÄLLYS:

Jäähyväiset. Majatalon emäntä. Harmaa mies. Uneksija. Zugführerin konjakit. Pelko. Lähetti. Mikä hän oli? Kansanopistolla. Junassa.

Jäähyväiset.

Sa multa pois, ma sulta! Käy kutsu illan hiljaa, kun uinuu maassa multa uneksuin uutta viljaa.

_O. Manninen_.

Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkon ja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna, jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko, toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältä kylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneet kesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnyt ruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.

Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö, vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäin pöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta. Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona oli tumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavan kynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonka eteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisesti rutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasi ulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänen verensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessa suuriksi ja avuttomiksi.

Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapea käsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksi vesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sitten hän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiina odotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittää jälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään, pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.

"Tuskin tuleekaan. Sataakin näin... En... en odota", ajatteli hän, jopa huuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.

Sitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:

'Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.

Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa laudan särmien estää köyttä luisumasta.

Tänä iltana, sitten ei.'

Sellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.

Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä... Miten olikaan tämä poika niin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuri tänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin... Sen souturetken jälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneen rannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäen kolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloin uistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, otti valkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan ja alkoi soutaa.

"Laskekaa toki uistin järveen", sanoi tyttö silloin, tarkoittamatta oikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.

Ylioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivat ruskettuneista kasvoista hämärässä.

"Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea... Ehkä soudan neidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska on noin syrjään joutunut."

"Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa."

Siihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisillä silmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! -- Sitten tarttui kuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja sen ylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoria toisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.

Sen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään, ja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samalla kipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useammin vieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosi niityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä ja ruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullut juttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaan tuppausi renkien joukkoon. -- Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässä luvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinka teki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistä kynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas ei ollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana ja notkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottuna suurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnä seisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiä kyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhä pysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä ei tullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähän siihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä, pikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus, jota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilas tanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikin hänen otsallaan.

"Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minusta aina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään."

"Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässä talkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kenties loukkaavaa."

Silläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, olla hurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kenties hiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä, paremmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikään nenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi:

"Pirtuako oikein?"

Jumala, millainen sädekimppu singahti ylioppilaan silmistä ja kasvot kirkastuivat.

"Saunakuupasta kerrassaan", hän naurahti, mutta katsoi samassa syrjään ja jatkoi, ikäänkuin nolostuen.

"Näin talkoissa hieman."

Silloin oli hänkin ikäänkuin katunut rohkeuttaan ja veri oli syöksynyt poskille; samassa ylioppilas jo johtikin hänet syrjään ja kumarsi syvään.

Nyt sai hän kyllä tanssia. Ihan kilvan tultiin häntä hakemaan; oli niin hirveän hauskaa ja kaikki olivat siivolla, pari humaltunutta renkiäkin, jotka ikäänkuin hänen tähtensä hillitsivät itseään. Vanhastaan hän tiesi olevansa rahvaan suosikki, hän kun ei ollut ylpeä. Ja ylioppilas näytti etsivän tilaisuutta päästäkseen häntä viemään, mutta eipäs, aina tuli toinen. Kuinka ylioppilaan yritykset häntä huvittivat, ihan tahallaan teki mieli väistää, ihan nenän edestä meni toiselle, vaikka huomasi ylioppilaan lähestyvän. Mutta silloin, silloin kuohahti nuorukainen, tanssitti kuin hurja kaikki tytöt, vuoron perään, sitten lakkasi kokonaan, asettui seinälle varta vasten häntä vaanimaan ja sai hänet vihdoin haltuunsa, hengästyneenä ja uuvuksissa.

"Nyt tanssitan teitä", sanoi hän käheästi ja hänen äänessään oli miltei vihaa. "Äsken taisitte moittia minua."

Muuta ei hän enää sanonutkaan, pyöritti vain kuin hurja, vimmattua maalaispolkkaa, yhä ja yhä vaan.

Ensin tyttöä väsytti, mutta sitten hän ajatteli: vai niin, no koetetaanpas, ja ponnisteli pitkän aikaa. Vihdoin hänen kuitenkin täytyi antaa perää.

"Nyt tulee minun kuuma!"

"Niin minunkin", sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeasti tanssitoverinsa ulos.

Järvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuus ahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkui riippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhytteli nenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta, jommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikin hiukan, tämä alkoi olla noloa.

"Mitä lienee kello jo?" kysyi hän vihdoin.

"Ei yhtätoista vielä."

"Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä... Hyvästi!" Tyttö ojensi kätensä.

Jotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hän vaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan otti haltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinka tyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut. Mitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivat huomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.

"Älkää saattako minua."

Ylioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänen kasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi, sanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinen tuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askelta ylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.

"Ymmärrättekö minua?"

Ylioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänen käteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttui kuin uneksi... Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuin unessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen... Kun lumous haihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soi vielä kuuma kuiskaus:

"Ymmärrän sinua... Mene."

Sitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maan hiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mamma olivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynyt kirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pisti resedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella, aina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, mutta riehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oli aina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaa kyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat, urheiluasiain yhteydessä.

"Juovan kuuluu se kylän maisteri."

"Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorison seuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaan oleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, aina auttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitilla pitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterin joukossa ollen... No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossa pyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää, suosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihin maanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkin ohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluu välttelevän."

Sellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illan tullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeat kasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainen onni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuin taikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vain loistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hän muuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittaili poismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalle tullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.

Tyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään. Mitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?

Samassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengitys salpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät... Heti sen jälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oli odottaja alhaalla; "tänä iltana, sitten ei". Kuin huumeessa tyttö sieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sitten hermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vain pimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nyt jostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän ja heitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinka sen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliin taakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmää vasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskasta vapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikka hillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunan kamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisi auttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseen sopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.

Hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuuli vain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasi nuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttö seisoi hievahtamatta.

"Tahdotko, että poistun?" kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella, särkymäisillään olevalla äänellä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

"Sano", kuului jälleen aivan hiljaa.

Silloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi.

"Rakas."

Koskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hän luotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteista kuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt.

"Mikä sinun on?" kysyi tyttö ihmeissään.

Silloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoi tukahtuneesti.

"Tule luokseni!"

Tytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta ja katseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaiken entisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilas kerran oli lausunut: "sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta en tavoita sinua." Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinut ruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuin unessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.

"Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olet tällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?"

Ylioppilas hengitti raskaasti.

"Tule", toisti hän.

Silloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hän esteli:

"Rakas."

Ylioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistä päättävämmin hän toisti:

"Tule!"

Jo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanat iskeytyivät mieleen: "tänä iltana, sitten ei". Hänet valtasi hetkeksi neuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valo ja poskille kohosi puna.

Yhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi...

Ylioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa. Sitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valon huikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästi kuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen sen ääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuin olisi hän nyyhkyttänyt.

"En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?" sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajan kuluttua.

Silloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita ja hänen silmissään oli tavaton lempeys.

"Anteeksi, pieni. Olin sinulle paha usein, pahin nyt... kun lähden."

"Ja minne lähdet, sano?"

"Samapa se, minne, en kuitenkaan ole luonasi."

"Ja miksi lähdet?"

"Lähden, koska rakastan."

"Toista... enemmän kuin minua?"

"Enemmän kuin sinua."

"Ja loukkasit minua tällä tavalla", kuiskasi tyttö kiihkeästi, purskahtaen haikeaan itkuun ja kääntyen selin, kasvojaan tyynyyn painaen.

"Mustasukkainenko olet, pieni?" sanoi ylioppilas miltei iloisesti.

"Anna minun olla!" nyyhkytti tyttö peitteeseensä kätkeytyen. Sitten vallitsi hiljaisuus pitkän aikaa.

Kuului outoa rapinaa. Tyttö kavahti istumaan, mutta ylioppilasta ei ollut missään. Säikähdys oli ihan pakahuttaa sydämen ja nopeasti riensi tyttö ikkunaan.

Köysi oli sidottu välipuuhun; se heilui vielä. Hän kurkoittui pimeään yöhön ja kuiskasi ylioppilaan nimeä, yhä uudestaan, kyyneliin puhjeten, mutta kaikki oli hiljaista, kukaan ei hänelle vastannut. -- -- --

Seuraavana päivänä tuli kirje:

'Kadun, että tulinkaan. Se oli minussa vain turhamaisuutta ja itsekkyyttä; halusin koetella voimiani ja loukkasin sinua. Älä ole toivoton, mutta älä myöskään lupaa mitään, itsellesikään, muustahan ei ole kysymys. Älä kahlehdi muistojasi minuun, äläkä aseta itsellesi velvollisuuksia minun suhteeni.

Kadun, että tulin. Jos olisin vastaanottanut suuren lahjasi, olisit ehkä pitänyt itseäsi minuun sidottuna. Ja kuitenkin, kenties sairaammin syöpyy sen miehen kuva nuoreen sieluusi, jolla oli ylitsesi valta, suurempi kuin hän itsekään uskoi ja joka kuitenkin kieltäytyi kaikesta... vaikka rakasti sinua.

Olitko mustasukkainen, pieni? Niin, rakastan toista enemmän kuin sinua. Se on oikein ja kerran sen ymmärrät. Se toinen on _Isänmaa_.'

Majatalon emäntä.

Suru häll' oli vaikkakin huulillaan hymyt pilkahti petteliäät, suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan oli kosteat poskipäät.

_J. L. Runeberg_.

On sangen kiusallista, kun reessä, pitkää matkaa kievarikyydillä ajaessa, rupeaa paleltamaan. Aluksi yrittää hieroa käsiään ja liikutella varpaitaan sukkia täyteen sullotuissa jalkineissa, mutta sitä ei malta, eikä jaksa tehdä niin kauan, että siitä olisi apua. Yhä tuskallisemmaksi muuttuu vaiva ja pistely, ei enää huomaa luonnon kauneutta ympärillään, ei kykene antautumaan tunnelmalle, vaikka kulkunen kulisee huuruisen hevosen niskassa ja luminen metsä seisoo kuin kivettynyt erämaa, pehmeä-sävyisiä viirejä heijastellen. Vihdoin karkaa reestä, juoksee lumisella tiellä, joka pettää jalan alla, mutta ei viitsi sitäkään riittävästi, vaan palaa istumaan jälleen, kietoo peitteen ympärilleen ja odottaa, eikö lämpö ala virrata suoniin. Mutta eipäs, lumi sulaa vähitellen ja jalkoja alkaa entistä enemmän palella.

Semmoisessa tilassa juuri olimme. Nenää piti maiskuttaa, kun kohmettuneilla käsillään ei viitsinyt kaivaa liinaa taskusta, paperossi tutisi hampaitten välissä ja kyytipoika sai sen sytyttää. Ja kilometripylväitä vaanimme kuin vihollista ja pimenevästä hämystä huolimatta tiesimme vallan tarkoin niiden numerot.

Vihdoinkin tuli siunattu poikkeus tieltä ja reki hurahti majatalon pihaan.

Vastaamme tuli muuan mies, josta ei pimeässä näkynyt muuta kuin välähtävät silmät ja pitkä parta. Emäntä, kuullessaan kulkusen äänen, kiepsahti portaille ja katseli siinä äänettömänä, kiukkuisen näköisenä, kädet asetettuina päällekkäin kunnioitusta herättävän vatsan päälle.

"No, emäntä. Kiehauttakaapas nyt tulinen kahvi ja sitten kyyti seuraavaan majataloon. Mutta hyvä hevonen."

"Hm. Vai vielä tässä kahvi. Mistä täällä kahvin otat, metsän sydämessä."

"Hyvänen aika. Älkää toki suuttuko. Kuumaa vettä sitten, sillä jotakin lämmintä meidän pitää saada", sanoimme reestä noustessamme.

"Hevosetkin on tässä kaikki kyydissä juuri."

Ja vastaväitteitämme kuulematta hän huusi miehelle, joka oli tullut meitä vastaan:

"Hoi! Älkääs menkö. Tulkaa katsomaan näiden herrain passit, että sopiiko niille kyytiä antaa."

Mies kääntyi veräjältä takaisin ja äkäinen emäntä jatkoi.

"Ja katsokaa tarkkaan kaikki tavarat, ettei sitten tarvitse alvariin meillä juosta menoamassa kuinka sitä muka kaikenlaista roikaletta hyyssätään ja salatavaraa."

Olimme jo ymmärtäneet, että mies oli santarmi-urkkija ja kaivoimme papereita taskuistamme kohmettunein käsin.

"Panimajetje li vyi pafinski?" kysyin.

Pitkäpartainen, ilkeäsilmäinen mies oli ymmällä, eikä osannut vastata.

"Ymmärtääkö se suomea?" kysyin emännältä.

"Ka, tottakai tuo suomalainen poliisi suomea osaa."

"Anteeksi, minä luulin teitä santarmiksi, teillä kun näyttää olevan sama toimintatapa ja vieläpä ulkomuotokin. Tässä olisi passi."

Hämmentyneenä mies tarkasti tuvan ikkunan kajastuksessa "12 kuukauden lupaa oleskella maaseudulla". Eikä hän sanonut luotua sanaa.

"Tavarat kanssa", kannusti terhakka emäntä.

"Se toimitetaan vasta sisällä", tiuskasin. "Minä en rupea tässä avaamaan myttyjäni, saattaa pimeässä kadota."

"Ka, uskonhan minä. Ei kait herroilla mitä, vaan nykyään on annettu tarkat määräykset pohjaan matkustavain suhteen, jotta pitää tarkastaa, kun kaikenlaista joukkoa myötäänsä tästä vaeltaa", sammalteli poliisi hämillään.

"Katsokaa tarkasti vaan, ettei sitten tarvitse silmille hypätä ja syytellä, jotta tässä kulkioimia hoivaillaan", ärhenteli emäntä yhä.

Mutta poliisi poistui ikäänkuin häntä koipien välissä ja me astuimme sisään.

Tarkastus oli tehnyt meihin kiusallisen vaikutuksen, vaikka paperimme olivatkin kunnossa ja äänettöminä me painelimme sinipunervia käsiämme muuria vasten, odottaessamme keitettyä vettä. Mutta kuinka hämmästyimmekään, kun emäntä vihdoin toi tarjottimen: Suuri kahvikannu, kori kukkuroillaan vehnä-leipää, ihanaa kermaa! Ja emäntä itse oli sitaissut vyötäisilleen puhtaan esiliinan ja hänen kasvonsa loistivat ystävällisyyttä.

"Tehkää hyvin ja ottakaa. Oli siellä kait kylmä ajaaksenne, kievarivälikin on niin pitkä sinnepäin."

"Kiitos. Jo tuo toki alkaa veri sulaa."

"Pohjoiseen matkataan?"

"Sinnehän sitä."

"Saisko kysyä millä asioilla liikutaan."

"Ka, Inariin asti on matka. Siellä ensi kesästä alkaen ruvetaan oikein toden teolla sitä kultaa huuhtomaan. Me menemme vain tekemään piirustuksia paikan päälle."

Emäntä rävähytti silmiään ja hypisteli vakavana esiliinaansa. Syntyi äänettömyys.

"Tehkää nyt hyvin ja ottakaa leipää runsaasti. Ei sitä tahdo niin saada täällä pohjan puolessa", kehoitti emäntä ja poistui.

Sanomattakin on selvää, että me mielihyvällä noudatimme kehoitusta. Ja kun kahvi oli juotu, istuuduimme tulen ääreen, joka meitä varten oli uuniin tehty ja sytytimme paperossit. Hyvä oli siinä olla ja lämmitellä kangistuneita jäseniä, mielen pyrkiessä väkisinkin turhaan menneitä muistamaan ja kiusattoman äänettömyyden vallitessa.

"Hevonen on valmiina", kuului vihdoin ovelta.

"Saammeko maksaa."

Palvelustyttö otti rahat ja me puimme jälleen päällemme ohuet takkimme ja otimme myttymme nurkasta.

Mutta etehisessä seisoi emäntä, huulilla arka hymy ja tutkiva katse silmissä.

"Herrat tekevät hyvin ja ottavat tämän mukaan", pyysi hän hiljaa, ojentaen minulle huolellisesti käärityn paketin.

"Mihinkä tämä on jätettävä?"

Emännän katse painui maahan.

"Eikö tuo matkalla sijaansa löytäne", vastasi hän epävarmasti, hämmentyneen näköisenä.

Katsoin häntä pitkän aikaa ääneti, kummastuneena. Sitten minulle alkoi hämärästi selvitä.

"En ymmärrä teitä, emäntä, mutta kiitos", sain vaivoin sanotuksi. Ja hän puristi lujasti tarjoamaani kättä ja suuret kyyneleet riippuivat hänen ripsissään.

"Ja jos siellä tapaisitte meidän pojan... niin sanokaa terveisiä... Se kun kanssa lähti sinne... sinne pohjoiseen... Ja että hyvin voidaan... Jumala kanssanne."

Enempää ei hän saanut itkultaan sanotuksi, vaan kääntyi pois ja pakeni nopeasti ovesta.

Uljas orhi oli valjaissa ja isäntä itse kuskipukilla.

Istuimme äänettöminä. Tiut tinnittivät, kuu heitti sinertävän hohteen yli hyisten metsien ja hevosen varjo kiiti nuolena hangella. Ei tullut siinä ikävä ja hyvä peite lämmitti suloisesti polvia. Kopeloin emännän pakettia: hyviä eväitä tuntui sisältävän.

"Ei tainnut se poliisi herrain tavaroita tarkastaa", kääntyi isäntä kysymään.

"Ei tuntunut haluttavan."

"Se on tuo eukko sen kanssa kireissä väleissä. On tästä kulkenut niitä nuoria miehiä, sellaisia kuin tekin. Lienevät niitä Saksaan menijöitä. Ja se poliisi niitä joutavasti vahtaa. Vaikka lienee tuolla omat ukaasinsa."

"Ryssän ukaasit."

"Ryssänpä joutavat olemaan."

Ja hetken päästä isäntä jatkoi.

"Olen minä sille sanonutkin, jotta on kai tässä maassa ihmisillä oikeus kulkea, vaan se siinä virassaan kokee olla, nuuskimassa."